joulu

Puhelinterkut pukilta - kutkuttavan jännittävä yllätys aattoillassa

17.31

Näin joulun alla mm. facebook tuppaa täyttymään mattimyöhäisten (itse kuulun joka vuosi tähän porukkaan) epätoivoisista tieduisteluista, joissa kysellään perheelle pukkikandidaattia aatoksi edes jokseenkin siedettävään hintaan. Valitettavasti totuus on yleensä kuitenkin se, että mitä lähemmäksi joulua tullaan, nousee vapaiden (kunnollisten) joulupukkien hinta pilviä hipovalle tasolle. Meidän lompakonnyörit eivät sellaisiin sfääreihin valitettavasti veny, ja onneksi sukulaismiehet ovat toistaiseksi onnistuneet pelastamaan nämä itseaiheutetut pattitilanteemme. 

Mutta! Niille joilla pukkikuviot tuottavat tänä vuonna ylimääräistä päänvaivaa, on onneksi olemassa myös toisenlaisiakin vaihtoehtoja. Nyt silmä tarkkana!

Parin viime vuoden aikana meidän kolmikko on saanut jännityksellä odottaa joulupukin videotervehdystä, joka yleensä saapuu isin puhelimeen jo aattoaamun hulinoissa. Perhosparvet masunpohjissa triplaantuvat entisestään tuon videon ansiosta, ja pienet silmät säihkyvät onnesta - joulufiilis on taattu!  Videoklippiä toistellaan lukuisia kertoja ja sille kikatellaan sekä vilkutellaan.

Meinasin tänään ratketa riemusta kun kuulin, että nyt tämä meidän perheen joulubonus on tarjolla myös ihan kaikille muillekin jotka omistavat älypuhelimen tai internetin. Piippiksen kummisetä on (joulupukki) näyttelijä, ja meidän kaikkien iloksi hän päätti kokeilla tätä videopukkihommaa nyt ensimmäistä kertaa vähän laajemminkin. Kahdenkymmenen euron hintaan pukki lähettää ipanoille räätälöidyn whatsapp - tai messenger viestin, jonka sisältöön me vanhemmat voimme antaa omat vinkkimme (nimet, harrastukset, joululahjatoiveet ym.). 

Aivan loistava idea, sanoisin! Siksipä oli pakko vielä kysyä videopukilta itseltään, että saanko vinkata tästä hänen hyvän-mielen-ideasta myös teille lukijoilleni.  Lupa ilokseni myönnettiin, ja nyt haluankin lämpimästi suositella tätä kutkuttavan jännittävää pikku bonusta myös teidän jouluaatonne hulinaan.

Videopukin mainosvideon voi kurkata TÄÄLTÄ.

Eli sikälimikäli jos joulupukin videotervehdys vähääkään kiinnostaa, kannustan ehdottomasti ottamaan yhteyttä osoitteeseen: videopukki@gmail.com tai puhelinnumeroon: 041-538 3066. Ja niin, videopukin tuoreet facebook-sivut löydät osoitteessa https://www.facebook.com/videopukki/ . Käykäähän ainakin kurkkaamassa ja tykkäämässä. 


Meillä kotonakin joulufiilis alkaa pikkuhiljaa hiipimään täysivaltaisesti taloon - vaikkakin vielä tänään olimme pienimmän kanssa hammaslääkärissä, jossa häneltä paikattiin yksi reikä hampaasta. Valitettavasti toimenpide ei onnistunut ilman pientä rauhoittavaa hörppyä, mutta sen hörpyn ansiosta hammas saatiin hienosti paikattua ja parin tunnin päästä tyttö pysyi taas mallikkaasti itse tolpillaan. Oli kyllä vähän hurjaa katsoa omaansa sellaisessa tilassa, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Vaikka tytön hampaat ovat muuten puhtaat, liiallisten happohyökkäysten ansiosta tuo yksi reikä oli päässyt hampaaseen puhkeamaan. Opimme jälleen kantapään kautta - myönnän sen rehellisesti.

Kävimme myös Piippiksen arviointikeskustelussa kuulemassa, että kaikki rullaa koulussa kivasti omalla painollaan eteen päin. Perjantaina päästään iloksemme kuuntelemaan joulujuhlaesitystä, jota neiti on kovasti kotona harjoitellut ja sisaruksillensakin päivittäin opettanut..

"Laulakaa kovempaa! Paukuttaa paukuttaa pakkanen paukuttaa!".

Huomiseksi lupauduin töihin pitkästä-aikaa muutamaksi tunniksi, ja on tosi ihanaa päästä moikkaamaan aivan parhaita tyyppejä päivätoimintakeskukseen. Pienen pakollisen breikin jälkeen sitä jaksaa sitten taas täysillä touhuta ihanaa joulua lähimmäisille rakkaille.

Lauantaina reissaamme H:n enolaan perinteiselle kuusenhakureissulle, jee! Anoimme myös Rytille ylimääräistä aikaa kanssamme parin päivän ajaksi, jotta pääsee vapaana juoksemaan maaseudulle. Sen jälkeen jätkä lähtee Vuosaareen mamman luokse joulua viettämään <3

Rakas läheinen pääsi tänään sairaalasta kotiin ja joulurauha palasi pienen jännityksen jälkeen sydämeen. Kaikki on hyvin nyt.

Ihanaa joulun odotusta kaikille! Suunnitelin tämän postauksen inspiroimana, että meidänkin kööri voisi tänä jouluna lähettää blogissa videoterkut. Katsotaan mitä keksitään :)

Arki

Selätin elämäni ensimmäisen totaaliväsähdyksen

14.14

Luvassa hieman harmaata asiaa - jouluisilla kuvilla kevennettynä.

Kuluneiden vuosien aikana olen havainnut harteilleni kasaantuvan kuormaa jos jonkinlaista ja viimeisten viikkojen aikana tuo tilanne on eskaloitunut pisteeseen, jossa jouduin kehitelemään eräänlaisia keinoja selvitäkseni kunnialla arjesta sekä joulunalusajasta.


Edeltävän ja nykyisen työharjoitteluni välissä oli vain kolme viikkoa koulua ja hyvin pian tämän uusimman harjoittelun aloittaessani huomasin, että nyt mennään liian nopealla tempolla eteenpäin enkä jaksa pysytellä perässä. Pari ensimmäistä viikkoa meni ihan kivasti, mutta sitten ongelmat hiipivät mukaan arkeen.

Jo perinteiseksi muodostunut koko perheen sairastelu alkoi jälleen ja jouduin olemaan kolme päivää pois töistä. Tässä vaiheessa oma harmitukseni kasvoi jo suureksi, sillä pyrin kuitenkin aina tekemään kunnolla sen minkä olen työharjoitteluissani aloittanut.

Aamujen/iltapäivien aikataulukuviot oli hankala toteuttaa ja isovanhempien sekä muutaman muun läheisen lisääntyneet sairastelut sekä kipuilut vaikuttivat myös tilanteeseen merkittävästi. Arjessamme oli tapahtunut suuri muutos ja pysyviä ratkaisuja sen helpottamiselle oli tehtävä. Jouduin useaan otteeseen kysymään itseltäni,että "onko tälle työharjoittelulle nyt oikeasti aikaa tai onko mulla ylipäätänsä nyt resursseja opiskelulle?"


Koen ensimmäistä kertaa eläneeni jonkin sortin loppuunpalamisen aikaa. Kotona en osannut hetkeäkään istua paikallani, sillä koko ajan riitti siivottavaa tai muuta puuhasteltavaa. Sotku ja kaaos sai ahdistumaan mutta samalla kun yhden kohteen oli saanut järjestettyä, toinen paikka olikin jo räjähtänyt uudestaan. Sellaistahan se on lasten kanssa mutta minä en osannut siihen kevyesti enää suhtautua. 

Tiuskin jatkuvasti perheelleni ja iltaisin huono omatunto häiritsi yöunen saamista. Epäonnistumisen sekä riittämättömyyden tunne olivat hyvin vahvasti läsnä koko ajan. Itkin paljon ja koin olevani todella onneton kaikinpuolin. Pääni sisällä pyöri alati tekemättömien sekä keskenjääneiden hommien sekamelska, ja sen myötä levottomuus lisääntyi päivä päivältä. Melkein suutuin kun joku läheinen kertoi minulle omista murheistaan. Hävitin empatiakykyni hetkellisesti ja keskityin säälimään vain itseäni.

 Huomasimme myös että joidenkin ulkopuolisten ihmisten oli vaikea ymmärtää perheemme tilannetta ja sitten tapahtuikin viimeinen niitti (suojellakseni omiani en lähde sitä nyt tässä enempää avaamaan), jonka jälkeen päätin ottaa harjoittelukuvioni puheeksi myös työpaikallani. Onneksi työharjoittelupaikallani ymmärrettiin tilanne oikein hyvin ja sovin ohjaajieni kanssa, että suoritan näytön vasta vuodenvaihteen jälkeen - tämä siis omasta toiveestani. Tuon keskustelun aikana sydämeltäni putosi iso kivenjärkäle ja olo helpotti huomattavasti.  Nyt olen saanut rauhassa keskittyä nuorten kanssa olemiseen ja nuorisotalolla oppimiseen - ilman ylimääräisiä näyttöpaineita paperitöineen ja aikatauluineen.


Se mitä haluan tässä nyt todeta on, että jokainen meistä kokee joskus näitä alamäkiä elämänsä aikana ja kenenkään voimat eivät kestä loputtomiin. Tärkeintä on tiedostaa omien voimiensa kapasiteetti ja osata toimia sen pohjalta. Olen todella tyytyväinen ja onnellinen siitä, että itse uskaltauduin tuon oman päätökseni näytön lykkäämiselle tekemään ja sen ansiosta meidän ipanat ovat saaneet seesteisen sekä rauhallisen, hyvänmielen joulunalusajan. Aamuisin kun olen saanut kaksi vanhinta kouluun, olemme lähteneet pienimmän kanssa viettämään kaksinkeskeistä aikaa esimerkiksi kaupoille, mummolaan tai kahvilaan.. Kotiin on tehty joulua ja rauha on totisesti saapunut myös äidin sydämeen. 

Oma tilanteeni on nyt siis se, että opiskeluissani ei kummempaa muutosta tapahtunut ja aloitan osaamisalaopintoni tammikuussa alkuperäisten suunnitelmien mukaan. Muutos minussa ja sitä kautta koko perheessäni oli sen sijaan hyvin merkittävä tämän pienen päätöksen tekemisen jälkeen. Tästä olen itselleni kiitollinen! Itse uskon, että matka tällaisesta uupumustilasta kohti jopa lievää masennusta ei ole kovinkaan pitkä.
 


 Loppu hyvin - kaikki on kivasti juuri nyt. Halusin tosiaan keventää tätä hieman tylsääkin tekstiä meidän kodin jouluisilla yksityiskohdilla - ettei tilanne näyttäisi teidän lukijoiden silmissä liian vakavalta. Joulu on ollut mulle aina tosi rakas asia, joten myös siksi tämä rauhoittuminen sekä heittäytyminen sille on ollut tärkeää ja terapeuttista.

Nyt on ollut aikaa keskittyä esimerkiksi näihin allanäkyviin hetkiin. Ihanaa kun olemme saaneet nautiskella tuon karvaisen kultamurun läsnäolosta. Hän kun on aivan super ja pitää meidän kaikkien hyvinvoinnista omalta osaltansa hyvää huolta.




 Laitanpas vielä tähän loppuun perheemme muita kuulumisia. Poitsu jatkaa futishommiansa onnellisena ja iloitsee saamastaan pelinumerosta (joka on 10 niinkuin Messillä ja Modricilla). Aamuisin koko jengi nousee reippaasti sängystä(mme) - kiitos joulukalentereiden ja olohuoneessa soivan jouluradion! Koulusta sekä eskarista kotiutuu iloiset ipanat, ja eteisessä heitä vastaanottamassa on huojentunut Ryti suukkoineen (kuvassa). Taksikuskia naurattaa iltapäivisin penkissä nuokkuva neiti, joka on viisaana ymmärtänyt käyttää 45 minuuttia kestävän taksimatkan hyödyllisesti.

Ensi viikolla pienin rakkaista piipahtaa hammaslääkärin penkissä ja ennen sitä juo pienen rauhoittavan mehutilkan. Tuo operaatio jännittää mua kovasti mutta eiköhän me siitäkin selvitä kunnialla. Ja niin, tuo pienin oppi ensimmäisenä meidän ipanoista sanomaan "ärrän" viime viikolla. Nyt pärisee niin mahottoman hienosti jo!

Seuraavaksi valloitamme keittiön ja ryhdymme työstämään perinteistä  joulunajan paholaisen hilloa :) Tunnelmallista loppuviikkoa kaikille! Ei hosuta liiaksi vaikka joulua elelläänkin.


hammaslääkärissä

Viimeinen niitti - me totta vie tarvitsemme vammaisen pysäköintiluvan!

17.15

Jaan teille lukijoille eilisen facebook-päivitykseni. Se kuuluu näin:

Kipaisin töiden jälkeen hakemassa koiran ja lapset mummolasta. Viedessäni ensiksi Rytin autoon, kävin seuraavanlaisen keskustelun yläkerran naikkosen kanssa (ryntäsi roskakatoksesta, oli varmaan odotellut mua siellä tovin).

Naikkonen: "Mun tyttö jättää auton aina tonne kauemmaksi" *Yrittää vetäistä oven mun nenän edestä kiinni*
Mä: "Mulla on kolme lasta ja koira,en viivy kauaa.."
Naikkonen: "Mun tyttärellä on neljä lasta! “
Mä:" Onko niistä yksi kehitysvammainen? “ (oli pakko)
Naikkonen: "No sitten on varmaan tultava ambulanssilla! “

Kihisen inhosta edelleen. En ymmärrä näitä jotka eivät osaa ajatella omaa nenäänsä pidemmälle piirun vertaa. Rauhaa, hyvää mieltä ja - tahtoa vaan hällekin näin joulun alla.. 

P. S En ollut hälytysajoneuvojen tiellä ja vaihtoehtoisia parkkiksia ei ollut kun joku asukas varaa vieraspaikkaa omalla autollansa.


 Kun päivä on muutenkin ollut super huono, ei totaaliseen romahdukseen suurempia sitten enää tarvitakaan. Itkin ensimmäistä kertaa lapsiltani piilossa, kun pääsimme kotiin reissultamme. Koin oloni harvinaisen loukatuksi." Että kehtasikin aliarvioida mun tuonhetkistä tilannettani ja vähätellä lastani!" Normaalisti en ehkä ihan näin suuresti moiseen reagoisi mutta eilen tuntui pahalta, sillä olin kuullut jos jonkinlaisia huonoja uutisia ja fiilikset olivat valmiiksi maassa.

"Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always". 

Nyt sain konkreettisen muistutuksen tuostakin sanonnasta, johon tasaisin väliajoin some-maailmassa törmää. Kun aina itse muistaisi olla ystävällinen ihan kaikille, ei ainakaan omalta osaltansa koskaan lisäisi toisen pahanolon taakkaa enempää.

No mutta. Olen jo oikein hyvin selvinnyt eilisestä mutta tuon tapahtuman ansiosta muutimme pysyvästi kantaa siinä, mitä tulee inva-pysäköintiluvan hommaamiseen. Olemme kyllä olleet tietoisia että meillä olisi oikeus sellaista hakea, mutta eiliseen iltaan asti olemme kokeneet sen olevan meille tarpeeton. Moni muu tarvitsee meidän inva-paikkaamme paljon enemmän - mehän sentään kävelemme jokainen ihan mallikkaasti!

Nyt kuitenkin väitän, että jos automme ikkunassa olisi ollut inva-lappunen näkyvillä, ei tuo yläkerran emäntä olisi suutansa minulle avannut ja varmasti olisi ihan suosiolla päästänyt perässänsä sisään rappukäytäväänkin. Hitsi vie!


Piippiksen kanssa kyllä kävelee, mutta jotta pidemmän matkan tarpominen olisi kolmen lapsen kanssa turvallista, tarvitaan siihen ainakin kaksi aikuista. Piippis nimittäin on hyvin nopea ja itsepäinen - kun sille päälle sattuu. Siksipä aiomme perjantaina Rinnekoti-käynnin yhteydessä anoa tuota sinistä lärpäkettä itsellemme. Tämä jos mikä on varmaa.


Toissapäivänä uskaltauduimme piipahtamaan Helsingin sykkeessä samalla reissulla, kun Pirpanainen kävi hammastarkastuksessa uudessa lastensairaalassa. Vaan sepä täytyy kyllä todeta, että tämän kolmikon kanssa sai pitää silmät selässäkin vilkasliikenteisessä kaupungissa - kauppatorin rannassa ja Espan vilinässä. Parkkipaikka kaupungista löytyi onneksi helposti, mutta kyllä totuus on vaan se että silloin kun paikat ovat kortilla, on vammaisen pysäköintilupa meidän lastenkin turvallisuuden kannalta tosi tärkeä lappunen.


 

Tässä muutama lupaamani kuva tuolta lastensairaalan visiitiltä. Ensimmäistä kertaa mimmi uskaltautui makaamaan rauhallisesti hammaslääkärin penkissä niin, ettei äidin pitänyt maata siinä hänen kanssaan. Kovin oli reipas tyttö ja ammattilaisen tehdessä työtään, säästyttiin myös ylimääräisiltä yökkäyksiltä.

"Tuomio" oli odotetunlainen ja vuodenvaihteen jälkeen meidän postilaatikkoon tipahtaakin sitten  aika nukutushammashoitoon. Pienessä anestesiassa neidin narskutuksesta aiheutunut lohkeama korjataan, hampaat fluorataan ja pinnoitetaan. Vaikka ajatus vähän kauhistuttaa, on tässäkin tapauksessa nyt vaan ajateltava rakkaan ipanan parasta. Oikein hyvin hoitivat sairaalassa myös äidin pelkoa ja jäin tosiaan hetkeksi juttelemaan lääkärin kanssa tuon hammastarkastuksen jälkeen. Nyt olotila on ihan luottavainen ja tyyni.



Kun lähdimme Töölöstä kohti keskustaa, kuului takapenkiltä iloinen huudahdus: "Kivaa oli olla sairaalassa!". Ja totta se kyllä onkin! Jäimme tuon hammastarkastuksen jälkeen hetkeksi värittelemään omia kalojamme, jotka sitten lopulta skannasimme ison tuloaulan suurensuurelle screenille! Lähtiessämme siellä uiskenteli mm. "Heikki 35 vee"-seeprakala ja "Agu 34 vee"- pallokala.

Myös iso merivesiakvaario ihastutti ipanoita Nemo-kaloineen.


Mutta että sellaisilla asioilla tänään liikenteessä. Haluan sydämestäni toivottaa koko perheen puolesta kaikille rakkaille lukijoille oikein rauhallista ja hyvää itsenäisyyspäivää.  Nauttikaamme vapaapäivästä ja rakkaistamme.




Kipuilua

Viikon tauon jälkeen..

11.44

... pääsin takaisin työharjoittelun pariin.

... pidin ensimmäisen taukopäivän pyykkäämisestä.

... iloinen ekaluokkalainen kipitti reippaana taksiin.

... join kupin kahvia.

... meikkasin.

... tarkistin eskarilaisen läksyt.

... yhtäjaksoinen yöuneni venähti kymmenen tunnin pituiseksi.

... ruokahaluni on palautunut normaaliksi ja leivoin alkavan viikonlopun kunniaksi perjantai-aamun tonnikalapiirakan.  


Rakas, rakas harju.

Olihan viikko, mutta onneksi se on nyt lusittu.  Niinkuin arvata jo saattoikin, tarttui tuo viheliäinen vatsatautipöpö koko jengiin isiä lukuunottamatta. Vaikka kyse ei mitä ilmeisemmin ollutkaan siitä kaikistä kenkuimmasta norosta, kesti toipuminen meillä kaikilla pitkään ja erityisen isosti tämän kaiken koki jälleen kerran Piippis, joka sairastui viime lauantaina minun kanssani samaan aikaan. Voi pientä murua kun oli niin totaalisen surkeana!

Tässäpä se taas nähtiin, että vaikka nämä masutaudit usein ovatkin hyvin nopeasti ohimenevää sorttia, erityislapsen kohdalla toipuminen on usein asteen verran kinkkisempää. Oksentelu Pirpanalla kesti vain yhden yön, mutta sohvalla makaaminen ja yökkiminen kesti usean päivän ajan. Jouduimme taas jo hetkeksi huolestumaan ihan tosissaan, mutta koska neiti kuitenkin joi hyvin ja juomat pysyivät sisällä, emme lähteneet kiikuttamaan tyttöä päivystykseen vaan annoimme levätä kotosalla. 



Kuluneella viikolla ei juurikaan naurattanut se että tämä sairastelu osui mun työharkkaviikolle, mutta nyt jo ehkä uskallan vähän hymyilläkin.. Alkaapa nimittäin olla enemmän sääntö kuin poikkeus, että joku pöpö meidän perheeseen iskee aina kun mun pitäisi suorittaa näitä kouluun liittyviä velvollisuuksia jossain toisaalla. Onneksi työpaikalla sekä koulussa joustetaan sekä ymmärretään, ja eilen pääsinkin onnekseni jo takaisin harjoittelun pariin. Tänään luvassa pizzaperjantaita nuorisotalolla ja huomenna vietetään perheen kanssa ansaittua tervettä vapaapäivää.

Tämän kuvan räpsäisin taudin vielä jyllätessä.

 Jos jotain positiivista taas halutaan tuosta kuluneesta viikosta hakea, todettiin yhdessä H:n kanssa että nyt ei ainakaan tarvitse huolehtia sitä että osaako Piippis oksentaa vai ei. Oikein hienosti osaa!  Piippis ei ole koskaan elämässään ögännyt kunnolla vaikka yrittänyt on. Tämä asia on luonnollisesti vähän mietityttänyt meitä vanhempia ja varsinkin kun luin jokunen kuukausi sitten, että tämä vaikeus olisi jopa tyypillistä monelle ds-ipanalle. 

No mutta. Se siitä sairastelusta. Kuluneen viikon aikana meidän kotiin on tullut joulu (koska aikaa sen tekemiselle on ollut rutkasti) ja kuvia meidän joulukodista mahdollisesti luvassa myöhemmin. Nyt porskutetaankin sitten loppuvuosi terveenä ja yksikään tautipartikkeli ei ole tervetullut enää tähän taloon. 

Ihanaa viikonloppua kaikille! 

<3


Arki

Vatsatauti - satavarma stoppi arjen hulinoille

15.34

Viime yönä opin jälleen jotain uutta äitiyteni polulla - koskaan ei näemmä kannata ääneen iloita omaa energistä olotilaansa ja päivittäisiä aikaansaannoksiaan. Se kostautui ainakin tänään nopeammin kuin mitä ikuna olisin osannut arvatakaan.

Tapahtuipa nimittäin niin, että olin eilen illalla juuri kömpinyt vaihtamieni puhtaiden hyväntuoksuisten lakanoiden alle ja mielessäni kiittelin suuresti lähiapteekin farmaseuttia, joka suositteli minulle juuri oikeita vitamiineja kohentaakseni syksyistä väsähtänyttä olotilaani. Mieli on muuttunut päivä päivältä valoisammaksi ja kaivattu energia palannut kehoon - ihan huikea fiilis! Päivittäiset äitiraivarit ovat vähentyneet huomattavasti ja koko perheellä on sen myötä miellyttävämpi olla. 

No mutta palataanpas aiheeseen. Uinahdin pariksi tunniksi ja heräsin puoliltaöin siihen, kun pieni itkuinen kulta kömpi kainaloon. Yritin kysellä että mikä surettaa, mutta neiti veti peiton korviin ja nukahti samantien. Hyvin pian nenääni kantautui lievähkö oksun tuoksu ja siltä istumalta säntäsin lastenhuoneeseen tsekkaamaan tilanteen. Epäilykseni kävivät toteen ja tajusin, että kerrossängyn alapeti oli laatoitettu kohtalaisen massiivisella ögällä. Tämän jälkeen vasta huomasin vanan johtavan myös lastenhuoneesta meidän sänkyyn asti. Hieno homma!

(Olen pahoillani näistä yöllisistä "hetken kuvista", sekä niiden huonosta laadusta. On pakko silti jakaa niitä nyt täällä, sillä ne kertovat hyvin kuluneen vuorokauden tunnelmista) 

Toinen koneellinen menossa tässä..
En raaskinut millään herättää neitiä ja ajattelin odotella ainakin siihen asti, että isi tulee kotiin töistä niin voimme yhdessä vaihtaa neidille puhtaat vaatteet, tarvittaessa suihkutella ja samalla poistaa likaiset petivaatteet sängystämme. Vaan eipä siinä aikaakaan mennyt, kun neiti aloitti oksentamisen uudestaan ja silmänräpäyksessä kiikutinkin likan jo kylpyhuoneeseen. Tilanteen rauhoituttua suihkutin neidin ja isi saapuikin sitten aikamoisen yrjökatastrofin keskelle työpäivänsä päätteeksi. Luovutin tytön H:n haltuun ja jäin itse siivoamaan sotkuja sekä lastaamaan pesukonetta.

Pian pieni potilas sitten halusikin jo palata unosille ja sängyn suojausoperaation jälkeen hän sitten pääsi nukkumaan. Kuuden aikoihin poika kömpi mun kainaloon ja ehdin jo hänellekin ääneen todeta, että pikkusisko taisi päästä helpolla ja paha olo johtui ilmeisesti jostain sopimattomasta sapuskasta ym:sta. Valitettavasti hetken päästä tajusinkin jo olevani väärässä ja tauti jatkoi jylläämistään. Aamukymmeneltä neiti oksensi viimeisen kerran ja sitten starttasivat hieman toisenlaiset vatsaoireet.

Laitoin jo yöllä viestiä Piippiksen luokan puhelimeen että neiti ei tänään tule kouluun koska sisko sairastaa, ja samanmoisen tekstarini näpyttelin myös eskarilaisen opelle aamuvarhaisella. Olemme tosi tarkkoja H:n kanssa siitä, että jos vatsataudin vaara on olemassa niin me emme omalta osaltamme sitä ainakaan eteenpäin levitä. Vaikka tällä kertaa oma kuopuksemme sairastelee todella reippaasti ja sen kummempia murehtimatta, voi joku toinen ipana kokea ja sairastaa rajummin. Meidänkin perheestä sellainen murunen löytyy ja nyt jännityksellä odotammekin, iskeekö pöpö häneen. 

Tässä realistisia otoksia tavallisen talvivatsataudin valtaamasta kodista.


Hymy ei hyydy ja glitteriä piti saada poskiin pöpöstä huolimatta <3
Isoveli teki pikku potilaalle kenkälaatikosta nukkekodin. Sydän tähänkin.
Yhdessä rakensivat "kaupungin" olohuoneen lattialle.
Isi kävi täydentämässä kodin ämpäriarsenaalia niin ei tarvitse enää pottaan ögätä..
Vaikka sairastaminen ei mukavaa koskaan olekaan, on siinä jollain hassulla tavalla aina myös se positiivinen puolensa. Se on pakollista pysähtymistä kaiken kiireen keskellä ja se on perheen yhteistä omaa aikaa. Ihan kaikki muu jää toisarvoiseksi ja tärkeintä on oman rakkaan tervehtyminen sekä hyvinvointi.

Positiivinen asenne auttaa tässäkin asiassa paljon ja bonuksena kaiken tämän pyykkirumban keskellä olkoon nyt vaikka se, että tuleepahan pitkästä-aikaa pestyä peittoja ja tyynyjäkin petivaatteiden ohella. Ja jos tauti nyt sattuu iskemään tuohon esikoiseenkin, ei hetkeen tarvitse ainakaan ummetusongelmia murehtia. Ni. 
 Tsemppiä vertaistovereille. Nyt taitaa olla liikenteessä taas paljon kaikenlaista. Jos tämä pöpö on pakko sairastaa, mielelläni hoidan sen alta pois ennen joulua. Positiivista siis sekin ;)

Ja loppukevenyksenä kerrottakoon, että meidän ihana rakas karvakaveri Ryti saapui tänään neljäksi viikoksi sulostuttamaan sekä tämänpäiväistä sairastupaa että hulina-arkea. Ihan parasta on se!

 (Juuri kun olin painamassa julkaisu-nappia, kantautui ruokapöydästä korviini ipanoiden keskustelu joka meni jotakuinkin näin:

PikkuW: "Hei Piippis mikä sä sanoitkaan että susta tulee isona?"
Piippis: "Meteoriitti" )

kehitysvammatyö

Ruuhkavuodet ovat tässä ja nyt

9.07

Kello on yli puolenyön. Olen pari tuntia pyörinyt iltavuoron jälkeen sängyssäni eikä uni ota saapuakseen. Päätän nousta ylös sängystä ja istahdan toviksi sohvalle kirjoittelemaan.
Tämäniltainen kuvio on toistunut pariin otteeseen viime viikkojen aikana, mutta muutaman tekstin kohdalla julkaisunappi on jäänyt painamatta. Liian arkoja asioita tähän harmaaseen syksyyn kerrottavaksi kai? Tai sitten kärsin jonkin sortin blogiujoudesta, joka mahdollisesti hälvenee sitten taas jossain vaiheessa - valon saapuessa. 

Onpahan ollut kiireisiä viikkoja nämä kuluneet. Uusi työharjoittelupaikka nuorten parissa on ihan mahtava ja olen astunut maaperälle, joka on mulle entuudestaan täysin vieras. Nuoret ovat kuitenkin yllättäneet avoimuudellaan ja lähestyvät minua helposti - se on ollut hyvä huomata. Työntekijänä olen talossa toiseksi vanhin ja se on kieltämättä tuntunut vähän omituiseltakin aika-ajoin,heh. Ikäerot eivät työpaikalla kuitenkaan näy ja henkilökunta on aivan huippua. Nuoristotyöhön hakeutuu roppakaupalla hyvää porukkaa ja nämä seuraavat 4 viikkoa hurahtavat varmasti vähän turhankin nopeasti kun sen saa viettää niin kivojen tyyppien kanssa.

Harjoitteluni on ilta- sekä viikonloppupainotteista ja tässä elämäntilanteessani se sopii mulle oikein kivasti. Ihanaa kun aamulla saa juoda aamukahvinsa rauhassa ja töihinkin jää rutkasti aikaa valmistautua. Työpaikalla sitten ollaan täysillä läsnä nuorille, kuunnellaan toivemusiikkia ja bilistä pelataan paljon! Illalla on rauhoittavaa ajella hissukseen kotiin, radion soidessa hiljaa taustalla. Täydellisiä hetkiä ihan vain itsekseen olla ja mietiskellä. 

Viikonloppuna vietettiin tyttöjen iltaa talolla, ja sinne poitsuilta oli luonnollisesti pääsy kielletty. Lettikampauksia, glitteriä, sokerointia, meikkausta, tortilloja ja mokkapaloja. Kaikkea super kivaa! Ei minun nuoruudessani vaan tuollaisia ollut mutta mahtavaa että nykyään tällaisia tapahtumia nuorille tarjotaan.  

Vapaapäivinäni olen keikkaillut edellisessä harkkapaikassani ja monen vuoden tauon jälkeen tienannut ihan oikeaa palkkaa tehdyllä työllä. Kehitysvammaisten päivätoimintayksikössä tutut asiakkaat ottavat iloisena vastaan ja itse nautin myös suuresti heidän seurastaan.  Olen siis hyvää vauhtia matkalla kohti uutta ammattiani ja sen monimuotoisuus tekee onnelliseksi sekä kiitolliseksi. Tämä aikuisopiskelun aloittaminen oli ihan huippuidea!

Pitkät viikot kuitenkin vaativat veronsa. Uusimpana liitännäisenä tämä unen saamisen vaikeus. Iltavuoron jälkeen se on yllättävän haastavaa - ainakin vielä toistaiseksi. Tilanteet onneksi elävät ja muuttuvat, asioihin tottuu. Ehkäpä tämäkin tästä taasen. On ollut pakko kuitenkin rauhoittua hieman ja asettaa työharjoittelun loppuunsaattaminen nyt tärkeimmäksi prioriteetiksi perheen jälkeen. Kaikki muut omat jutut saavat nyt odotella hetken aikaa.



Ruuhkavuodet ovat viimeistään nyt tavoittaneet meidänkin jengin. Tänään futista, sunnuntaina turnaus, ensi viikolla Piippiksen kuvauksia ja tammikuussa startataan vielä kuopuksen keijujumppakin. Jokaisella ipanalla on "oma juttunsa" ja se on tärkeää heille - sitä kautta myös meille vanhemmille tietenkin.

Koska harrastuksiin on myös reissattava turvallisesti ja ajallaan, 7 vuotta palvellut automme jouoduttin vaihtamaan uuteen. Uusi auto on toki ihana, mutta vanhaan liittyy hirmuisen paljon kauniita muistoja. Odotin Piippistä kun saimme sen ja olin tosi onnellinen ensimmäisestä yhteisestä menopelistä. Appiukko sanoi silloin meille, että "Tämä auto tulee kestämään siihen asti, kun esikoisenne menee kouluun". Näin tapahtui. 

Tuolla autolla kurvasimme kolme kertaa synnyttämään ja sen lempeässä hyrinässä matkasivat timanttiset pienokaiset ensimmäistä kertaa laitokselta kotiin. Sillä on reissattu lukuisat kesäreissut ja sen kyydissä on itketty sekä naurettu. Tällaiselle erityisherkälle äiti-ihmiselle nämä autonvaihdotkin ovat näköjään omanlaisensa kriisin paikka. Ehkä selviän tästäkin.

Olen listannut lukuisia tärkeitä postausaiheita puhelimeen ja tulen tekemään kaikkeni, että  löydän aikani niiden kirjoittamiselle. Elämänmuutoksia, pelkoja, mielipiteitä ja harmituksenkin aiheita. Onnea, iloa ja odotusta. Näitä aiheita lisää blogissa toivottavasti pian. 

Mukavaa keskiviikkoa kaikille! 

<3













erityislapsi

"Mä en halua mennä kouluun huomenna"

20.12

Arki on palannut meidän jengin keskuuteen kaiken ihanan ja jännittävän jälkeen. Se toi mukanansa toki paljon mukavia juttuja mutta valitettavasti myös pienimuotoisia haasteitakin. 

Olen usein raottanut teksteissäni sitä että meidän ipanat ovat luonteeltansa sangen herkkiä, jokainen kolmesta - kromosomimääriin katsomatta. Tämä ei meille sinänsä yllätyksenä tullut, sillä olemme kumpainenkin vanhemmista myös erittäin tunteellisia ja sensitiivisiä.

Keskiviikko-aamun haastattelussa kerroinkin kiitollisuudestamme Piippiksen erityisluokkaa sekä siellä saamaansa hyvää hoivaa kohtaan. Sanomattakin lienee selvää että koska kyse on erityisipanoista, löytyy koulusta kuitenkin aina omat haasteensa - jokaisella lapsella kun on omat kuvionsa kehityksen ja käyttäytymismallien saralla.

Eskaritaipaleen alussa ongelmia tuotti neitokaisemme ääniyliherkkyys, mutta nyt tuo ongelma on käsittääkseni poistunut arkisista opiskeluhaasteista. Tällä hetkellä koulussa on nyt kuitenkin yksi oppilas, jota neiti on ryhtynyt pelkäämään ja ensimmäisen kerran eilen saimme kuulla Pirpanan suusta tuon otsikossakin näkyvän lausahduksen : "Mä en halua mennä huomenna kouluun". Kysyin syytä ja neiti osasi oikein selvästi sen minulle kertoa. Oli hyvin surumielinen ja allapäin.

Viimeisten viikkojen aikana Piippis on joutunut mukaan muutamaan konfliktiin, joissa on ottanut hieman siipeensä. Tällä viikolla tilanne sitten eskaloitui myös tunnetasolla, vaikkakin aihe on kuluneen viikon aikana jonkun verran ollut jo tytön puheissa.

Olimme saaneet tiedon ikävistä sattumuksista ja tiesimme mikä typykkää mietityttää. Tästä iso iso kiitos koulun henkilökunnalle, joka hyvin herkästikin tiedottaa meille jos jotain normaalista poikkeavaa koulussa sattuu. Koska Piippis ei aina meille vanhemmillekaan osaa sanoa heti mikä harmittaa, on paljon helpompi tukea ja lohduttaa kun etukäteen tietää mitä on tapahtunut.

Piippikselle ei ole sattunut mitään vakavaa, mutta hän on näiden parin episodin myötä joutunut säikähtämään kovasti, sillä tietynlainen ei-toivottu käyttäytyminen on kohdistunut häneen itseensä. Eilen sitten jouduin todistamaan ensimmäisen kerran hyvin voimakastakin reagointia ja se sai myös meidät vanhemmat vähän säikähtämään. 

Piippis on ollut päiväkuiva jo kauan, eikä vahinkoja ole sattunut enää aikoihin. Eilen kuitenkin tapahtui poikkeus ja melkeinpä voisin väittää, että päivän tapahtumilla saattoi olla vaikutus tilanteeseen. Merkittävin muutos normaaliin oli havaittavissa kuitenkin vasta illalla nukkumaanmennessä. Sisarukset olivat jo nukahtaneet, mutta tyttö kuiskaili hiljaa minulle tuntemuksiansa ja vaikka kuinka yritin ajatuksia kääntää muualle, asia selvästi vaivasi kovasti. Olin istunut 1,5 h neidin vieressä silitellen ja rauhoitellen jonka jälkeen väsähdin itse, ja annoin lopulta neidin tulla nukkumaan viereeni. Normaalisti vanhempien välissä uni tavoittaa ipanan välittömästi, mutta nyt näin ei käynyt. Pitkästä aikaa koin äitiyteni taipaleella hetken, jolloin en oikeasti tiennyt mitä mun pitäisi tehdä. 

Kuiskasin tytön korvaan, että "huomenna saat olla kotona ja mennään tekemään mummin sekä papan vanhan kodin pihalle vähän pihahommia". Meni 5 minuuttia ja tyttö oli sikeässä unessa. 

Siinä itse unta odotellessa mietin tovin, että mahdoinkohan nyt toimia oikein tässä tilanteessa? Tämä päivä kuitenkin todisti sen, että pieni lepopäivä tuli nyt tarpeeseen. Pöly ehti jo hieman laskeutua ja tyttö ei enää käynyt illalla tapahtunutta juurikaan läpi. Olemme yhdessä puhueet ja kertoneet, että koulussa aikuiset pitävät huolen siitä, että ikäviä juttuja ei pääse enää sattumaan. Olemme myös pitäneet yhteyttä puolin ja toisin koulun henkilökunnan kanssa, ja me vanhemmat olemme luottavaisin mielin.  Arvostan valtavasti sitä otetta, jolla opettaja ja ohjaajat ovat tarttuneet tähän tilanteeseen. 

Vaan eipä tästä nyt tämän enempää. Halusin vain hieman valoittaa sitä, minkälaista on elo herkän ipanan kanssa. Kun "kuppi menee nurin", tarvitaan siihen meiltä vanhemmilta vähän tietynlaista oman lapsen lukutaitoa ja jonkin sortin improvisaatiota myös. Toistaiseksi Piippiksen reaktiot ovat hyvin selkeästi luettavissa ja kun yhteistyö koulun sekä perheen välillä toimii, ovat nämä tilanteet suht helposti käsiteltävissä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä helpommin näköjään näitä lukkoja myös esiintyy. Onneksi osaamme jo edes vähän toimia niiden kanssa.


Pienenä loppukevennyksenä kerrottakoon, että meidän ekaluokkalaiselta irtosi tänään ensimmäinen hammas! Emme vielä osanneet varautua tähän mutta yllätys oli toki iloinen - se lienee luettavissa tuosta onnellisesta hymystä! Ja siis mehän ei edes tiedetty tuon hampaan heiluvan, ei edes Piippis tiennyt. Kovin ylpeänä alarivistöänsä kaikille esitteli ja ainoana huolenaiheena mielessä oli se voiko hän nyt syödä mummin ja papan hänelle lupaamia "ranskalalaisia", kun hammas on lähtenyt irti. Hyvin se lopulta kuitenkin onnistui!

 Enää kaksi koulupäivää ja sitten tämä äiti suuntaa viimeiseen harjoitteluun ennen joululomaa. Täältä tullaan nuoriso! :) 













Akuutti

Ylen aamu tv:n haastattelussa esikoisen kanssa

20.03

Huh mikä viikko tämä on tähän asti ollut! Osa teistä lukijoista onkin varmasti jo nähnyt, että suoriuduimme Ylen aamu tv:n haastattelusta ilman ylimääräisiä muuttujia ja siitä olen ollut kuluneen vuorokauden aikana super huojentunut. 5 minuuttia ennen lähetystä jännitin niin paljon, että meinasin ihan oikeasti oksentaa mutta heti kun haastattelu alkoi, katosi mun jännitykseni täysin. Piippiksen läsnäololla oli varmasti oma vaikutuksensa tuohon hyvään tunnelmaan. 


Meidän haastattelija Mikko oli aivan loistotyyppi. Tiistaina kun juttelin hänen kanssaan puhelimessa, huomasin jo siinä hetkessä että hän on oikeasti kiinnostunut aiheesta ja sydämellänsä mukana tässä jutussa. Uskon että meidän neitikin aisti tuon lämmön ja siksi vastasi niin reippaasti suorassa lähetyksessä esitettyihin kysymyksiin. Kun Mikko kuuli että meidän ipanat fiilistelevät Putousta,  kävi hän hakemassa jostain jemmasta Pirpanalle Tanhupallon joulukirjan. Lahja sai ipanan suupielet entistä leveämpään hymyyn. 

Vastaanotto Ylellä oli muutenkin vallan mainio ja kotoisa. Lämpiössä odottivat herkkuleivät, kahvia (tummaa ja vaaleaa paahtoa) sekä mehua ja Piippis oli todella onnellinen tajutessaan, että pöydällä oli hänen henk.koht lemppareita - Domino keksejä! Minä sain istahtaa maskeerajan tuoliin ja kaunistautua ilmaiseksi ammattilaisen siveltimen alla, heh. 

Lähetys hurahti nopeasti,  ja välittömästi kameroiden sammuessa useampikin ihminen tuli iloisena kertomaan että : " se meni tosi hienosti!". Naureskelimme hetken aikaa muutamalle hassulle jutulle jotka eivät onneksi mikrofoniin kantautuneet, otimme yhteiskuvia ja lompsimme jännittyneinä lämpiöön. Kun kaivoin puhelimeni laukusta, piipitti se jatkuvalla syötöllä ja saimme toinen toistaan ihanampaa palautetta läheisiltä, ystäviltä sekä blogin seuraajilta. Itkuhan siinä sitten tuli kun jännitys purkautui kaiken hermoilun jälkeen. Olimme toooosi onnellisia siitä että uskalsimme , ja että avasimme lähetyksessä omat tuntemuksemme sekä ajatuksemme - menneet ja olevat.


Ennen kotiinlähtöä Piippis taiteili tyylilleen uskollisesti hyvin mahtipontisen pläjäyksen Ylen vieraskirjaan, ja aamumme kirkkain tähti pääsi myös tutustumaan äänitarkkailijan työhuoneeseen.. 


Neiti sai valita että menemmekö taksilla vai julkisilla kotiin - hän valitsi junan. Pienessä tihkusateessa kipitimme Pasilan asemalle ja hyppäsimme junaan. Jännitysmomentti ekaluokkalaiselle sekin.



Olen vieläkin ihan sanaton, mutta haluan ja kykenen sentään koko perheeni puolesta kiittämään. Kiittämään sydämeni pohjasta jokaisesta ihanasta viestistä ja palautteesta, joita olemme kuluneiden päivien aikana saaneet. 7 vuotta olen omalta osaltani yrittänyt availla silmiä ja kertoa siitä, miten meidän elämästä tulikin pienestä extrasta huolimatta hyvinkin tavallista - vaikka toisin yhteiselomme alkutaipaleella oletimme. Tämä viikko on antanut mulle mahdollisuuden laajentaa tätä tietoisuuden levittämistä blogin sekä somemaailman ulkopuolellekin ja sanomattakin lienee selvää, että olemme koko perhe kiitollisia. Kiitollisia mahdollisuudesta ja kiitollisia siitä, että tämä tärkeä aihe on otettu nyt puheeksi ja nostettu pinnalle.

Kiitos valtavan paljon Liisa, Mikko ja muut Yleläiset. Kiitos teille seuraajille, vanhoille ja uusille. Kaiken väsymykseni keskellä sain taas uutta puhtia jatkaa tätä hommaa, sillä tajusin pitkästä aikaa kirjoittamiseni tärkeyden. Se ei ole vain minulle vaan se on myös muutamalle muullekin.



Tässäpä vielä linkit vaklattavaksi:











Akuutti

Perhosia vatsassa Aamu tv:n haastattelun lähestyessä

18.36

Blogi on ollut hiljainen - tällä kertaa kuitenkin ihan tarkoituksellisesti. Arki on ollut poikkeuksellisen täynnä hulinaa jos jonkinlaista, ja koulu on haukannut myös ison osan jaksamisestani. Tämän viikon jännittävin tekijä on kuitenkin ollut tuo Akuutin huomenna esitettävä "Lapseni on down"-jakso, jossa meidänkin perhe sai kunnian olla mukana.

Vaikka olen hyvin kriittinen itseäni kohtaan enkä juurikaan nauti oman pärstäni toljottamisesta telkkarin välityksellä, olen super iloinen siitä että saadaan kertoa meidän tarinaa ja jakaa tietoisuutta siltä kantilta, että elämä voi oikeasti olla hyvinkin tavallista yllättävistä kromosomipoikkeamista huolimatta. Haluan silti aina painottaa sitä, että kaikilla ei tietenkään asiat ole niin ja toki meilläkin on omat murheemme. Niistä ehkä lisää huomenna Yle 1 Aamu tv;ssä.


Yllätyin siitä, kuinka tunteisiin tuo Areenassa jo nähtävä jakso itselläni menikään. Tiesin kyllä sen, että Tanskassa ei juurikaan ds-vauvoja enää synny, mutta että Islannissakin tilanne on nykyään sama?! Myös meillä Suomessa tuo aborttiprosentti on noususuhdanteessa ja kylläpäs se muuten tuntuu pahalta tämän äidin sisimmässä. Se todella saa surulliseksi..

Kun katsoo esimerkiksi tuota Mira Pelon (Yle) ottamaa kuvaa meidän sinisilmäisestä kaunokaisesta, nousee aika voimakas tunnekuohu pintaan siitä, että lukuisten ihmisten mielestä hän ei ole erityisominaisuutensa vuoksi kelvollinen meidän muiden joukkoon. Pirpana on seitsemän vuoden aikana antanut ihan valtavasti hyviä asioita lähipiirilleen, ja sama pätee tietenkin myös toisinpäin. Hän oppii koko ajan uusia asioita, hänen muistinsa häkellyttää joka päivä ja hän nautti elämästänsä suuresti. Monet naurunpyrskähdykset olisivat jääneet kokematta ja hellyydenosoitukset vastaanottamatta, jos tuota neitiä ei olisi olemassa. 

"Äiti, sinä olet ihana nukke!", sanoi hän minulle juuri hetki sitten.

Kiitän hänestä joka päivä, ihan yhtälailla kuin kahdesta sisaruksestaankin. Olen ylpeä heistä jokaisesta juuri sellaisena kuin ovat. Ja se mitä ovat toisilleen, on valehtelematta kauneinta meidän vanhempien maailmassa.

 Piippiksen downin oireyhtymä saapui meille yllärinä ja luonto teki valinnan hänen kohdallaan. Olimme raskausaikana toki pohdiskelleet trisomia 21:n mahdollisuutta ja todenneet, että myös down-vauva olisi tervetullut jengiin. Ehkä tosiaan jo jollain tavalla tiesin..

.. sitä olemme usein pohdiskelleet.

 Mielestäni tuossa huomenna esitettävässä dokumentissa lääkäri heitti kaikista parhaimman "lainin" todetessaan seulojen parhaana puolena sen, että kaikki eivät niissä jää kiinni.  Ds-vauvoja syntyy siis edelleen jopa Tanskaan ja Islantiin. Se on suuri rikkaus ja onni. On lohdullista tietää, että suuri osa väestöstä on kanssani kuitenkin samoilla linjoilla.

En halua tuomita ketään, vaan haluan tehdä kaikkeni jakaakseni tietoisuutta ja availla silmiä. Muuttaa ennakkoluuloja oikeiksi ja kertoa tositarinaa. Minun tulevaisuudensuunnitelmiini ei todellakaan 10 vuotta sitten kuulunut erityislapsen äitiys, mutta seitsemän vuoden kokemuksen jälkeen voin ihan rehellisesti sanoa, että tämä on ollut yksi elämäni kauneimmista reissuista. Se on koulinut ja kasvattanut, tehnyt vahvemmaksi.

En tänään enempää tähän aiheeseen pureudu, mutta katsotaan mitä huomenna keksimme höpötellä Yle tv 1 Aamu tv:ssä klo 8.45. Myös Piippis mukana haastattelussa. Onpas muuten super jännittävää!


Palailen pian.

Ajatuksia

Kun lapsi pohtii kuolemaa

17.00

"Äiti, mä en halua mennä vielä taivaaseen.."


Näin totesi pieni suuri seitsenvuotiaani muutama päivä taaksepäin, kun matkasimme lääkäriin koko porukan voimin. Katsoimme H:n kanssa kauhistuneena toisiamme, mutta totesimme rauhallisesti että sellaisia on tässä vaiheessa turha pelätä. Kukaan meistä ei ole sinne vielä menossakaan.. 


Tilanne oli omituinen siksi, koska emme olleet aiheesta keskustelleet tuona päivänä. Toki olemme vanhempina pistäneet merkille sen, että aihe on ollut pinnalla kovasti ja esimerkiksi eilen pienimmäinen ilmoitti minulle yhtäkkiä, että "Äiti sitten kun sä kuolet ja tuut takaisin, niin susta tulee pöllö". Vaiana-elokuva on toiminut loistavana jeesinä siinä, miten selittää lapsille kuolemaa ja vastata lasten kysymyksiin teemaan liittyen. Tuossa elokuvassahan Vaianan mummi palaa maan päälle rauskuna, joka on hänen voimaeläimensä. Tämä kyseinen piirretty on toisaalta varmasti myös omalla tavallaan saanut pienten ihmisten ajatukset pyörimään kuolemaan liittyvissä aiheissa enemmän.


Upea kohtaus. Kylmikset jokikinen kerta.


 Muistan itse hyvin selkeästi lapsuuden kuolemanpelon hetket - ne olivat välillä hyvinkin voimakkaita ja ahdistavia!  Muistan jopa muutaman sellaisen tilanteen, kun otin vanhempieni kanssa asian puheeksi lauantai-saunan jälkeen, olotilani ollessa niin kamala. Tuskaisinta näistä tilanteista teki se, että usein nuo pelot valtasivat minut ollessani onnellisimmillani - niissä hetkissä kun kaikki oli tosi tosi hyvin. Edelleenkin niin tapahtuu aina silloin tällöin.


Minun kanssani näistä asioista aikanaan kyllä juteltiin hyvin avoimesti ja olen omienikin kanssa ottanut myös sellaisen käytännön, että kuolemasta höpötellään aina tarpeen niin vaatiessa - ja tietysti mahdollisimman rehellisesti. Kokemuksesta tiedän, että jos lapsi on luonteeltaan herkkä, voi tällaiset keskustelut aiheuttaa päänvaivaa pitkäksikin aikaa ja siksi koen, että pieni keventäminen on vielä toistaiseksi ihan paikallaan. Poistumme maan päältä, mutta kurkimme pilven reunalta tai palaamme nyt sitten vaikkapa lempparieläimenä takaisin - vähän niin kuin Vaianan mummokin. En halua että pieni ipana joutuu jäädä junnammaan sellaisiin ajatuksiin liiaksi, joihin me "isotkaan" emme tiedä oikeaa vastausta. Olisi kaikista parasta, jos pystyisi omiin lapsiinsa istuttamaan ajatuksen kuoleman luonnollisuudesta. Toisaalta onhan meidän aikuistenkin hieman vaikea aiheeseen suhtautua sillä tavalla - minun ainakin aika-ajoin. Vaikka lasteni myötä omat kuolemanpelkoni ovat rauhoittuneet ja muuttaneet valtavasti muotoaan, kyllä silti joskus yön pimeinä tunteina unta odotellessani jään junnaamaan ikäviin fiiliksiin aiheen tiimoilta.



Vuosi sitten jouduimme jättämään hyvästit rakkaistakin rakkaimalle Taiga-koiralle, ja pienten ihmisten ikävä pulpahtaa edelleen melkeinpä päivittäin pintaan mitä yllättävimmissä hetkissä. Se on hyvin liikuttavaa ja jokakerta kun joku mukeloista ilmoittaa kaipauksestansa ääneen, kostuvat myös meidän vanhempien silmäkulmat. Meilläkin on iso iksu.

Lapsen henkisen kasvun kannalta koen nämä hetket erittäin tärkeiksi ja arvokkaiksi. Luopuminen kuuluu olennaisena osana elämään ja ikävä on luonnollinen tuntemus. Kyyneleet ovat sallittuja sekä tervetulleita, ja niillä on oma tarkoituksensa.

Miksi kirjoitin tästä nyt? No siksi koska on sangen hassua huomata, että näinkin synkkä aihe saa joskus erityislapsen äidin onnelliseksi. Ja että miksikö saa? Koska tajusin sen, kuinka "normaalisti" Piippiksen ajatusmaailma kehittyy tämänkin kasvun vaiheen saralla. Piipis on 7-vuotias ja 7-vuotiaat pohtivat myös näitä vähän ikävämpiäkin juttuja jo ääneen.

No mutta se siitä. 

Eilen ehdittiin nautiskella ihanasta syyssäästä tovi koko perheen kesken. Kävelimme pellolla ja ihmettelimme ilmassa leijuvia haituloita. Aurinko lämmitti ja askel oli hetken aikaa kepeä. Kotiin päästyämme, alkoi äiskäparan lihaksia kolottamaan ikävästi ja niinhän siinä sitten kävi, että kuume nousi minullekin. Kyllä on ollut aikamoinen tauti tämä ja ehkäpä tämä kaksiviikkoinen kituminen eskaloituu nyt tähän kuumepiikkiin minunkin kohdallani.



 Olen yrittänyt levätä mahdollisimman paljon, mutta onhan se kieltämättä hieman hankalaa kun isäntä on töissä ja ipanat tarvitsevat palveluitansa. Tänään kun ruoan jälkeen kellahdin sängylle hetkeksi, tuli pienin kysymään multa tomerana: 

"Miks sä vaan kokoajan istut siinä, etkä mee tekemään kotitöitä?!"


Keravan Lady Gaga. Tyylilyyli.
 

 No joo mutta sellaisia ajatuksia tänään. H tuli töistä kotiin ja vetäisen nyt viltin korviin. Voimia kaikille vertaistovereille, jotka potevat tätä samaa syyspöpöä siellä ruutujen toisella puolella. Nyt tuntuu kovasti olevan moista liikenteessä ja se on tylsää! 




Suosituimmat

Facebook