Kun lapsi pohtii kuolemaa
17.00
"Äiti, mä en halua mennä
vielä taivaaseen.."
Näin totesi pieni suuri
seitsenvuotiaani muutama päivä taaksepäin, kun matkasimme lääkäriin koko
porukan voimin. Katsoimme H:n kanssa kauhistuneena toisiamme, mutta totesimme
rauhallisesti että sellaisia on tässä vaiheessa turha pelätä. Kukaan meistä ei
ole sinne vielä menossakaan..
Tilanne oli omituinen siksi, koska
emme olleet aiheesta keskustelleet tuona päivänä. Toki olemme vanhempina pistäneet merkille sen, että aihe on ollut pinnalla kovasti ja esimerkiksi eilen
pienimmäinen ilmoitti minulle yhtäkkiä, että "Äiti sitten kun sä kuolet
ja tuut takaisin, niin susta tulee pöllö". Vaiana-elokuva
on toiminut loistavana jeesinä siinä, miten selittää
lapsille kuolemaa ja vastata lasten kysymyksiin teemaan liittyen. Tuossa
elokuvassahan Vaianan mummi palaa maan päälle rauskuna, joka on hänen
voimaeläimensä. Tämä kyseinen piirretty on toisaalta varmasti myös omalla tavallaan
saanut pienten ihmisten ajatukset pyörimään kuolemaan liittyvissä aiheissa enemmän.
Upea kohtaus. Kylmikset jokikinen kerta.
Muistan
itse hyvin selkeästi lapsuuden kuolemanpelon hetket - ne olivat välillä hyvinkin
voimakkaita ja ahdistavia! Muistan jopa muutaman sellaisen tilanteen, kun otin
vanhempieni kanssa asian puheeksi lauantai-saunan jälkeen, olotilani ollessa
niin kamala. Tuskaisinta näistä tilanteista teki se, että usein nuo pelot
valtasivat minut ollessani onnellisimmillani - niissä hetkissä kun kaikki oli
tosi tosi hyvin. Edelleenkin niin tapahtuu aina silloin tällöin.
Minun kanssani näistä asioista
aikanaan kyllä juteltiin hyvin avoimesti ja olen omienikin kanssa ottanut myös
sellaisen käytännön, että kuolemasta höpötellään aina tarpeen niin vaatiessa -
ja tietysti mahdollisimman rehellisesti. Kokemuksesta tiedän, että jos lapsi on
luonteeltaan herkkä, voi tällaiset keskustelut aiheuttaa päänvaivaa pitkäksikin
aikaa ja siksi koen, että pieni keventäminen on vielä toistaiseksi ihan
paikallaan. Poistumme maan päältä, mutta kurkimme pilven reunalta tai palaamme
nyt sitten vaikkapa lempparieläimenä takaisin - vähän niin kuin Vaianan
mummokin. En halua että pieni ipana joutuu jäädä junnammaan sellaisiin
ajatuksiin liiaksi, joihin me "isotkaan" emme tiedä oikeaa vastausta.
Olisi kaikista parasta, jos pystyisi omiin lapsiinsa istuttamaan ajatuksen
kuoleman luonnollisuudesta. Toisaalta onhan meidän aikuistenkin hieman vaikea
aiheeseen suhtautua sillä tavalla - minun ainakin aika-ajoin. Vaikka lasteni
myötä omat kuolemanpelkoni ovat rauhoittuneet ja muuttaneet valtavasti
muotoaan, kyllä silti joskus yön pimeinä tunteina unta odotellessani jään
junnaamaan ikäviin fiiliksiin aiheen tiimoilta.
Vuosi sitten jouduimme
jättämään hyvästit rakkaistakin rakkaimalle Taiga-koiralle, ja pienten ihmisten
ikävä pulpahtaa edelleen melkeinpä päivittäin pintaan mitä yllättävimmissä
hetkissä. Se on hyvin liikuttavaa ja jokakerta kun joku mukeloista ilmoittaa kaipauksestansa ääneen, kostuvat myös meidän vanhempien silmäkulmat. Meilläkin on iso iksu.
Lapsen
henkisen kasvun kannalta koen nämä hetket erittäin tärkeiksi ja arvokkaiksi. Luopuminen
kuuluu olennaisena osana elämään ja ikävä on luonnollinen tuntemus. Kyyneleet ovat sallittuja sekä tervetulleita, ja niillä on oma tarkoituksensa.
Miksi kirjoitin tästä nyt? No siksi koska on sangen hassua huomata, että näinkin synkkä aihe saa joskus erityislapsen äidin onnelliseksi. Ja että miksikö saa? Koska tajusin sen, kuinka "normaalisti" Piippiksen ajatusmaailma kehittyy tämänkin kasvun vaiheen saralla. Piipis on 7-vuotias ja 7-vuotiaat pohtivat myös näitä vähän ikävämpiäkin juttuja jo ääneen.
No mutta se siitä.
Eilen ehdittiin nautiskella ihanasta syyssäästä tovi koko perheen kesken. Kävelimme pellolla ja ihmettelimme ilmassa leijuvia haituloita. Aurinko lämmitti ja askel oli hetken aikaa kepeä. Kotiin päästyämme, alkoi äiskäparan lihaksia kolottamaan ikävästi ja niinhän siinä sitten kävi, että kuume nousi minullekin. Kyllä on ollut aikamoinen tauti tämä ja ehkäpä tämä kaksiviikkoinen kituminen eskaloituu nyt tähän kuumepiikkiin minunkin kohdallani.
Olen yrittänyt levätä mahdollisimman paljon, mutta onhan se kieltämättä hieman hankalaa kun isäntä on töissä ja ipanat tarvitsevat palveluitansa. Tänään kun ruoan jälkeen kellahdin sängylle hetkeksi, tuli pienin kysymään multa tomerana:
"Miks sä vaan kokoajan istut siinä, etkä mee tekemään kotitöitä?!"
 |
| Keravan Lady Gaga. Tyylilyyli. |
No joo mutta sellaisia ajatuksia tänään. H tuli töistä kotiin ja vetäisen nyt viltin korviin. Voimia kaikille vertaistovereille, jotka potevat tätä samaa syyspöpöä siellä ruutujen toisella puolella. Nyt tuntuu kovasti olevan moista liikenteessä ja se on tylsää!
1 kommenttia
Voi kunpa kaikille ihmisille avautuisi elämän tarkoitus ja päämäärä."Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta - enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen. Tuomas sanoi hänelle: Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien? Jeesus vastasi: Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani. (Joh.14:1-6)
VastaaPoista