Kesä

Täydellinen päivä Varpulan tilalla

16.06


Näin juhlan jälkeisenä päivänä on kiva rentoutua kuvien parissa, ja kirjoitella kuluneen viikon kesäkuulumiset blogiin.  

Piipahdimme Varpulan luomutilalla poimimassa talven mansikat pakkaseen, ja ihana sää helli meitä iloisia marjanpoimijoita koko kolmetuntisen reissun ajan. Tätä tilaa en vaan voi olla "hehkuttamatta" jo toistamiseen, sillä Varpulassa viihtyy koko perhe ja siellä saakin vierähtämään helposti vaikka koko päivän! Ja mikä parasta, tämä marjaparatiisi on ihan lähellä meidän omaa kotiamme.

Lapset rakastavat leikkiä vanhassa aitassa, onkia leikkikaloja uima-altaasta ja syöttää lampaita aidan raosta. Mansikoiden poimiminen onnistui loistavasti meidän porukalta, eikä Piippiskään enää juossut karkuun. Hän jopa intoutui itsekin marjoja poimimaan - toisin oli vielä viime vuonna.

Antaapa näiden kuvien välittää täydellisen kesäpäivämme tunnelmaa nyt teille lukijoille myös.





















Illalla sitten pienimmäisen kanssa tällainen kesäinen luomus kyhättiin. Annoin innokkaan pikkuleipurin tehdä mahdollisimman paljon, ja tästä syystä mansikat ovat kokonaisena kakussa. Varpulan luomu Polkat eivät tälläkään kertaa pettäneet, ja kakku maistui super hyvältä pienten sekä isojen herkuttelijoiden suussa.


Eilen tosiaan saimme rakkaita ystäviä kylään, ja kesäinen ilta vierähti super nopeasti mölkyn ja kroketin parissa. Tänään toivumme juhlahumusta, ja huomenna lähdemme koko jengin kanssa autoilemaan kohti aurinkoista Naantalia. Lisää kesälomatunnelmia siis luvassa myös täällä bloginkin puolella pian.

Aurinkoa alkavaan viikkoon!

bloggaaminen

Lapseni somessa

19.59

"Kun lukaisin Roope Salmisen Instagram-postauksen taaperoiden kuvien julkaisemisesta ensimmäistä kertaa, otin tekstin puolihuumorilla. Jäin kuitenkin seuraamaan kommentointia (kiitos Iltalehden), ja ihmisten mustavalkoiset mielipiteet saivat hämmästymään totaalisesti - tämä aihe jaksaa edelleen puhuttaa.

Perhebloggaajana tunnen joka kerta suuuuren piston sydämessäni, kun lasten someen laitettuja kuvia lähdetään kritisoimaan.

Tässäpä meidän tarinamme pähkinänkuoressa (niille joille se ei ole vielä entuudestaan tuttu).

Synnytin esikoistyttäreni 6 vuotta sitten Helsingin Kätilöopistolla, ja synnytys kesti n.52 tuntia. Raskaan kokemuksen jälkeen saimme kuulla, että tytöllä epäillään downin syndroomaa. Ensimmäinen vuorokausi meni usvan peitossa – sekä mulla että mun miehelläni. Pikkuhiljaa lapsi alkoi näyttäytymään meille kauniina, epäillystä syndroomasta huolimatta. Lähdimme hakemaan ensitietoa netistä, sillä muualtakaan sitä ei ollut saatavilla - petyimme materiaaliin. Kaipasimme tositarinoita.

Kuukaudet kuluivat ja me 27-vuotiaat nuoret vanhemmat opimme pikkuhiljaa elämään diagnoosin kanssa. Päätin ryhtyä kirjoittamaan 47 palasta-blogia itselleni, läheisilleni, sukulaisilleni sekä vertaisvanhemmille – niille, jotka ovat juuri kuulleet saaneensa vauvan, kera saman diagnoosin.

6 vuotta on kulununut, enkä kadu päivääkään sitä että olen asioista puhunut suoraan – kuvien tahdittamana. Olemme yhdessä mieheni kanssa useasti miettineet, että teemmekö näiden kuvien/tekstien kautta hallaa lapsillemme, mutta emme vielä tähän päivään mennessäkään ole keksineet, miten se voisi olla mahdollistakaan?

Viimeksi eilen sain palautteen, joka kuuluu jotakuinkin näin :
”Haluan kiittää ihanasta blogistasi. Tänään tuli vuosi ja viikko kun löysin kirjoituksesi. Meille syntyi **** ja 47 palasta oli tärkein vertaistuki siihen ensi shokkiin joka koettiin. Ja niin samoja ajatuksia koettiin. ISO KIITOS!!”

Näitä viestejä olen saanut kuluneen kuuden vuoden aikana lukuisia. Ilman kuvia tämä vertaistuki olisi ollut vain puolet nykyisestä – itse kaipasin aikanaan nimittäin juurikin niitä kuvia! Niitä elämänmakuisia.

Olen blogissa, instassa ja facebookissa halunnut kertoa, että elämä on normaalia ja onnekasta diagnoosista huolimatta. Olen ollut rehellinen ja ylpeä. Olen julkaissut lapsistani vain sellaisia kuvia, joita olisin itse halunnut itsestäni julkaistavan. Voi olla, että olisin ryhtynyt tähän ilman tuota ”ylimääräistä kromosomiakin”.

Henkilökohtaisesti olen kyllä muutamaan otteeseen "saanut tuntea nahoissani" muiden ihmisten taholta - sattuihan se, mutta ylikin oli suht helppo päästä.

Olen jutellut lukuisten ystävieni kanssa aiheesta ja jopa sellaisten, jotka ovat omien lastensa syntymän myötä muuttaneet kantaansa ja ryhtyneet lasten kuvia julkaisemaan - vaikkapa instagramissa. Hyväksyn täysin sen, että kaikki eivät halua lastensa kuvia someen, mutta haluan uskoa siihen, että me vanhemmat kyllä osaamme arvioida lastemme parhaan. Haluan uskoa, että jonakin päivänä mun omat lapseni tulevat olemaan onnellisia siitä, että äiti on julkaissut kauniita tekstejä ja kuvia heidän lapsuudestaan.

Toivoisin, että tästäkin asiasta keskusteltaisiin asiallisesti ja toisiamme ymmärtäen. Syyttely saa pahimmillaan aikaan todella puristavan tunteen meidän vanhempien rintalastan alla.

Rakastamme isosti, olemme ylpeitä ja haluamme jakaa elämämme suuret hetket – niin somessa kuin sen ulkopuolellakin. Paljon pahempaakin voisimme omillemme tehdä?"




Niin. Tuon tekstin julkaisin facebookissani viime viikolla, ja kommenttikenttään sain vastineeksi paljon mielenkiintoisia näkökulmia tähän aiheeseen liittyen. Aihe jakaa mielipiteitä, mutta syyllistäminen tämän tiimoilta ei mielestäni palvele ketään. 

Tässä vain minun kertomukseni siitä, miksi olen päätynyt ratkaisuun julkaista lasteni kuvia sosiaalisessa mediassa ja blogissani. Jokaisella meistä on omat syymme toimia niin kuin toimimme. Olen täysin tietoinen siitä mitä teen, ja niin varmasti ovat muutkin samaan ratkaisuun päätyneet. Aikanaan päätin, etten tätä aihetta lähde blogissani ruotimaan, mutta nyt lipsuin hieman. Tämä tuntui tärkeältä.

Kiitos ja anteeksi :)

bloggaaminen

Iloisia uutisia sairastuvalta!

20.36


Noniin rakkaat lukijani! On ilo ilmoitella täällä bloginkin puolella, että  www.maitokahvimedia.com on nyt auki kaikille siitä kiinnostuneille! Hirmuisen onnellinen fiilis tästä, ja olemmekin kaikki kolme perustajajäsentä todella tyytyväisiä sivujen ulkonäköön. Nyt tämä on niin todellista kuin olla vain voi!

Kävimme lauantaina By Pinja'sin Pinjan kanssa kuvailemassa vähän Fredrikinkadun Cafe Picnicissä ja tässäpä alla muutama potretti meistä. Nyt sain vihdoin itsellenikin kaksi iiihanaa korua Maitokahvimedian omasta mallistosta. 

Valkkasin omakseni Coffee gone cold:in sekä Sugar, anyone?:n. 





Oli ihan mahtavaa tavata aamukahvin merkeissä aurinkoisessa Helsingissä tätä super jengiä, ja tästä eteenpäin onkin hyvä jatkaa yhdessä kohti uusia tuulia. 

Kaikki kuvat: Pinja Tuominen
 Mitä mieltä olette sivuista? :) 

On pakko vielä tähän loppuun kertoa, miten mun lauantai-päiväni jatkui tämän kuvaussession jälkeen. Pääsin kotiin ja kurkkukipuni kiusasi koko ajan entistä voimakkaampana. Yhtäkkiä nielussa oleva kitapurje turposi mulla kolminkertaiseksi ja paniikkihan siinä meinasi iskeä sitten. Itkunsekaisin fiiliksin lähdimme ajamaan kohti Peijaksen sairaalaa, ja onnekseni sain hyvin pikaista hoitoa paikanpäällä. Tulehdusarvoni olivat 28 ja lämpöäkin oli hieman. Sain mukaani kortisoni-pillerin siltävaralta, jos kurkkuni turpoaa vielä lisää. Seuraavana aamuna olotilani oli tosi tukala ja otin tuon pillerin, koska pelkäsin ihan tosissani, että kohta en enää henkeä saa. Iltaa kohti olotilani helpotti ja tänään tuo kitapurje on palautunut melkeinpä jo normaaliksi. Kurkkukipu on hellittänyt, mutta pientä jomotusta on vielä havaittavissa. Nyt sitten yskittää vähän. Huomenna saan kuulla nieluviljelyn tulokset, mutta uskoisin että nyt ei ole angiinasta kyse, koska tuo kurkkukipu muuttui yskäksi. Katsotaan sitä nyt sitten vielä huomenna. 

Mutta nyt ollaan jo vahvasti toipumaan päin, ja näiden iloisten Maitokahvimedia-uutisten myötä onkin kiva aloitella uutta, terveempää viikkoa! :)


Himos

Hulinaa Himoksella

17.25

Parin päivän pyrähdys Himoksen ihastuttavissa maisemissa on nyt takanapäin, ja tuliaisena sieltä minä kuskasin kotiin sangen sinnikkään kurkkukivun. Keskiviikkona seikkailu Himmi-peikon köysiradoilla päättyi rivakkaan iltahölkkään koko perheen kesken, kun juoksimme sateen alta takaisin lämpimään mökkiin ja kenkien kastumisella olikin sitten taas seurauksensa. Minä kun olen meidän perheen herkin vilustumaan, niin taudinhan se sitten pukkasi.


Toisaalta mikäpäs tässä viltin alla maatessa, reissukuvia fiilistellessä. Antaapa näiden kuvien taasen puhua puolestaan.





Jämsän info-pisteessä meille hyväntahtoisesti hymyiltiin, kun kävimme tiedustelemassa paikallisia uimarantoja  - mittarin näyttäessä 14 astetta. Ensimmäisenä päivänä lapset halusivat vain heitellä kiviä, mutta jo seuraavana päivänä mittarin noustessa huimat pari astetta , pakattiin uimapuvut ja eväät mukaan sekä suunnattiin auton nokka kohti samaa biitsiä.  







 




Innokkain uimari oli tuo kaikista pienin, ja hänet jouduinkin ihan pakottamaan pois vedestä. Lupasin kuitenkin, että ihan pian mennään uudestaan. Onneksi lupailevat hellettä ensi viikolle..



 



Mökkielo tämän viisikon kanssa on ihan hurjan kivaa, ja olen tosi iloinen että päästiin tämäkin paripäiväinen kokemaan yhdessä. 








Huomenna luvassa jännittäviä juttuja taasen toisaalla. Niihin tunnelmiin palailen viikonlopun aikana sitten tarkemmin. Nyt olisi tärkeää saada itsensä vaan sellaiseen kuntoon, että jaksaa aamupäivästä lähteä ihmisten ilmoille. Toivotaan parasta!

Parahinta viikonloppua kaikille!

Suosituimmat

Facebook