Juhlat

Kun lapsella ei ole virallista nimipäivää..

18.40

.. niin sellainen keksitään tietysti itse!


Päätimme sunnuntaina, että tulevalla viikolla vapautamme kuopuksen odottamisen tuskasta ja vietämme hänelle "mielikuvitusnimpparia". Valitsimme tässä mielessä nimen pienimmälle ipanalle vähän kehnosti, sillä tuota nimeä ei kalenterista (ainakaan vielä) löydy. Parin kuukauden sisään olemme juhlineet isin sekä kahden sisaruksen nimpparit ja jokakerta on sydäntä särkenyt, kun pienin on ilmoittanut että "seulaavaksi vietetään mun jiippareita".

Nyt oli sopiva hetki, ennen Piippiksen toukokuisia synttäreitä.

Aamupalan jälkeen isi piirsi meidän pikku kissalle kissanviikset (toivomuksesta), jotka näissä alla olevissa kuvissa näyttäytyvät jo kovin suttuisina. Heh.


Hamppareiden hakureissun aikana oli kotioven taakse ilmestynyt kovin mieluisa paketti isovanhemmilta (olivat juonessa mukana), ja uuden taikahiekan parissa hurahtikin sitten tunti jos toinenkin. Taisin itsekin jäädä vähän koukkuun ja mikä parasta, myös Piippis tykkäsi muovailla tällä uudella massalla. Tavallinen muovailuvaha aiheuttaa aistiyliherkälle mimmille yökkäysrefleksin ja sen parissa neitokainen ei ainakaan toistaiseksi jaksa viihtyä.

Ennen isin töihin lähtöä käytiin myös metsäretkellä, ja iltapäivällä toiset isovanhemmat saapuivat mokkapalojen (päivänsankarin toivomus), kukkien sekä suklaapupujen kanssa kahville. Mummin kanssa järkkäsimme lasten lelulaatikot uuteen uskoon ja nyt on lastenhuonekin taas (hetken aikaa) siistissä kunnossa. Iso muovikassillinen krääsää lähti roskikseen - kannatti tehdä!


Saattaa kuulostaa hassulta tämä keksitty nimipäivä mutta kivaa meillä on ollut, ja pienen ihmisen onni on lämmittänyt äidin sydänalaa kovasti. Huomenna pääsen pyörähtämään Lapsimessujen pressi-tilaisuudessa ja odotan tosi kovasti tuota tapahtumaa - siitä lisää pian! Saattaapa muuten olla, että viikonloppu tuo tullessaan pienen arvonnankin tänne blogiin. Saas nähdä..



4-vuotias

Pelipulma

11.44

PikkuW sai pitkän harkinnan jälkeen joulupukilta lahjaksi Play Stationin, ja tämän jälkeen perheemme onkin saanut kohdata täysin uudenlaisia haasteita arjessa. Voin melkeinpä todeta, että pikkujätkä on kehittänyt itsellensä jonkin sortin riippuvuuden tuosta laitteesta. Vaikka rajoitamme peliaikaa, niin kiukuttelu sekä hokeminen jatkuu ja luonnollisesti koko perheen hermoja kiristää.

Viikonloppuna päätimme, että pleikkari lähtee nyt muutamaksi päiväksi hyllyyn lomille ja pari ekaa päivää menikin oikein kivasti. Siirtymätilanteet (uloslähtö esimerkiksi) onnistuivat jälleen hienosti ja kundi innostui helposti muista leikeistä. Eilen illalla konsolin kaipuu nosti kuitenkin jälleen päätänsä ja hokeminen starttasi jälleen - jatkuen taas tänä aamuna. Ajatuksenamme oli, että olisimme tänään antaneet pojan pelata tovin sen jälkeen kun isi lähtee töihin, mutta nyt näyttäisi siltä että karanteeni jatkuu vielä tämän päivän.

Mä tiedän, että meidän perhe ei ole ainoa joka tämän ongelman kanssa kamppailee. Väittäisin itse, että ei tuo pelaaminen vain sekä ainoastaan ole paha asia, jos sen saa pysymään jotenkin mukavasti aisoissa. Ja siinä missä esimerkiksi jalkapallokin, niin myös pelaaminen on silloin tällöin tosi kivaa isin ja pojan välistä yhteistä ja tärkeää puuhaa. On ollut tavallaan kiehtovaa seurata sivusta, miten hienosti poika on kehittynyt todella haastavienkin (ainakin äidin silmissä) pelien pelaamisessa. Taistelupelit ovat alusta asti olleet meidän kotona pannassa ja PikkuW pelaa lähinnä Marvelin Lego pelejä.


 Näiden kahden kuluneen päivän aikana olemme pelanneet paljon lautapelejä ja yrittäneet itse osaltamme aktivoida ipanoita innostavien puuhastelujen pariin. Esimerkiksi Muumi Alias on osoittautunut vallan mainioksi iltapuuhaksi, ja sitä voimmekin pelata koko jengin voimin - jokainen tyylillään. Ja hauskaa on!

Todennäköisesti jatkossa tulemme merkkaamaan kalenteriin erikseen ne päivät, jolloin pelaaminen on sallittua. Uskoisin tämän olevan helpompi vaihtoehto kuin se, että joka päivä pelataan vaikkapa puolen tunnin ajan? Jos pelaaminen on päivittäistä, se ei poistu ajatuksista samalla tavalla kuin pelipäiviä vietettäessä. Näin itse ajattelen.

Miten teillä muilla tällaiset ongelmat ratkaistaan?

Nyt ulos aurinkoon! :)

bloggaaminen

Ihan pihalla

16.35

Tänään isin KiKy-vapaa mahdollisti meille täydellisen ulkoilupäivän, ja vietimmekin kolme tuntia lähiseudun luontoon tutustuen. Puistossa totesimme, että muutamassa kuukaudessa ollaan menty iso harppaus taas eteenpäin - keskimmäinen ipana oli oppinut keinumaan itse! Voimistelurenkaat ovat varmasti auttaneet kehittymään tässä lajissa.


Piippiskin uskaltautui laskeutumaan alas isojen tyttöjen ja poikien huuurjan korkeasta putkiliukumäestä - syksyllä rohkeus ei vielä riittänyt siihen.


Kallioilla kiipeiltiin ja koirankakkoja väisteltiin potkulautojen kanssa.


Välillä pysähdyttiin huilimaankin vähän.


Vaikka ulkona kevät tekee kovasti tuloaan, mieli itselläni on juuri nyt vähän haikeanlainen. Olen paljon tässä tuumaillut blogini kohtaloa, enkä ole vieläkään oikein päässyt varmuuteen siitä mitä tuleman pitää. Lasten varttuminen tuo mukanansa haasteita bloggaamisen suhteen ja aikanaan teinkin päätöksen siitä, että kun päiväkotitaival alkaa, on mun olosuhteiden pakosta stopattava tämä mun juttuni sellaisena kun se mulle kaikista mielekkäintä on.

Enkä mä ollenkaan tiedä, että osaisinko tehdä tämän jotenkin toisin?

Olen vuosien varrella ehtinyt tottua myös yhteisöbloggaamiseen ja nyt täytyykin tunnustaa, että ikävöin kovasti muiden kolleegoiden pariin. En vain oikein ole keksinyt, että mikä mun uusi paikkani voisi olla ja onko se enää kannattavaakaan?

Olotila on ahdistunut. Tein niin tai näin, tuntuu väärältä. Syksyyn on vielä tovi aikaa, mutta nämä ajatukset pyörivät päässäni päivittäin. Jos 47 palasta-blogin loppu häämöttää,  joudun jättämään jotain hyvin olennaista minusta historiaan ja uuden opettelu on aina iso juttu. Ajatuskin saa silmät kostumaan.


Tänään nyt vaan tuntui siltä, että on pakko avata ajatuksiani myös täällä blogin puolella. Helpotti heti, kun sai kertoa. Onneksi pääsen torstaina treffaamaan pitkästä aikaa muita bloggaajia Lapsimessujen ennakkotapahtumaan, ja varmasti tuo miitti auttaa avaamaan näitäkin ajatuksia paremmin.

Olen ok, vaikka postaus vähän apaattinen olikin ;)

ilon aiheita

Puun takaa

14.12

 

Viikonlopun teatterielämys onnistuneesti taputeltu ja olotila jokaisella viidellä onkin nyt tosi virkistäytynyt. Ei voi kun nostaa hattua Taidepäiväkoti Konstin työntekijöille, lapsille sekä vanhemmille, jotka olivat jälleen saaneet kasaan upean kevätnäytöksen pienille sekä isoille katselijoille. Laaja tunteiden kirjo tuli taas käytyä läpi tuon parituntisen aikana. Tilannetta ei helpottanut se, että sylissäni istui esikoinen, joka eläytyi näytökseen jokaisella solullansa. Otetaan nyt esimerkkinä vaikkapa kohtaus, jossa Kurjet (lasten äidit) tanssivat poikastensa (omat lapset) kanssa, niin mun omani halasi tiukasti minua koko laulun läpi, ja meinasin siinä hetkessä itse vallan liikuttua myös.



Väliajalla meille oli varattu pöytä, johon oli katettu valmiiksi leivokset ja donitsit kahveineen sekä mehuineen. Tästä iso kiitos kuuluu omalle kummitädilleni, joka onkin nyt parin kuluneen vuoden aikana pitänyt huolen siitä, että meidän lapset pääsevät näistä teatterielämyksistä nautiskelemaan. Kiitos A <3


Eilinen oli todellinen kummipäivä, sillä saimme jakaa tämän elämyksen kuopuksen kummien ihanaisessa seurassa. Päätimme myös näytöksen jälkeen kutsua samaisen ystäväpariskunnan meille syömään ja siinäpäs se ilta sitten leppoisasti hurahtikin. Pääsin pitkästä aikaa puhumaan englantiakin oikein kunnolla ja oli kiva huomata, kuinka hyvin arkana vieraan kielen puhujana vapauduin hyvässä seurassa, ja yhtäkkiä puhua pälpätin siinä missä kaikki muutkin. H teki meille pulled pork-hodareita ja minä puolestani kasasin ison sushi bowlin. Uni tavoitti koko porukan hyvissä ajoin, ja hetkeä ennen unta oli pienten ihmisten kiva muistella kulunutta päivää.

"Oli kivaa teatterissa tänään!" , totesi pienin jo heti Keuda-talon oven sulkiessamme.

Tänä aamuna heräsin viiden ja kuuden välissä siihen, kun Taiga-neiti pyysi vettä. Tuntui lähestulkoon maagiselta kuulla, kuinka mustarastas takapihallamme lauleli suloisesti. Oli pakko jäädä hetkeksi kuuntelemaan, niin ihanalta tuo laulu kuulosti. Kevät!

Tähän loppuun tahtoisin laittaa pienen gallupin pystyyn. Olen jo pitkään haaveillut hyvästä kamerasta (nyt mulla on varmaan markkinoiden halvin minijärkkäri) ja haluaisin kuulla suosituksia hyvistä minijärkkäreistä. Kosketusnäyttö olisi bonusta. Kertokaa! Mä olen kyllästynyt olemaan pettynyt omien kuvieni laatuun ja haluan tämän asian korjata mahdollisimman pian.

Keväistä viikon alkua kaikille!


Arki

Terapeutteja toisillensa

14.12

Heti alkuun haluan kiittää upeasta palautteesta, jota teiltä uusilta ja vanhoilta lukijoilta viimeisimmän postaukseni ansiosta sain. Facebookissa jaot olivat ennätyksellisiä ja voimmekin nyt hyvillä mielin todeta, että onnistuimme täydellisesti yhdessä levittämään tietoutta tärkeänä päivänä. Rutistuksia siis vaan sinne ruudun toiselle puolelle kovasti!

Palailen tänään kuluneen viikon arkisiin kuulumisiin ja aloitan kertomalla vaikka siitä, kuinka "vuoden mutsi" onnistui vaihteeksi tunaroimaan aikataulut täysin. Nolotti. Istuin poitsun kanssa terkkarin puheterapeutin odotushuoneessa.. kaksi tuntia liian myöhään! Olin sekoittanut Piippiksen ja PikkuW:n puheterapian aikataulut ajatuksissani, ja jälleen kerran pääsin pahoittelemaan julkisesti sekoilujani. Keskeytin vieläpä jonkun tärkeän palaverin oveen koputellessani. Tosi kiva.

 Tämä on meille harmillisen tuttua, ja vaikka käytössä on kalenteri johon merkitään kaikki perheen menot, näitä tapahtuu siitäkin huolimatta vähän turhan usein. Olemme kumpikin H:n kanssa samanlaisia lahopäitä. Saimme onneksemme uuden ajan, ja kuukauden päästä kokeillaan sitten uudestaan tätä. Harmittipa muuten vaan pikkujätkän puolesta, sillä hän oli odottanut kovasti että kerrankin HÄN pääsee puheterapiaan, eikä aina vaan tuo isosisko.

Puhetreenit ovat nyt kovasti pinnalla täällä meillä, ja se näkyy esimerkiksi lasten arkisissa puuhasteluissa hyvin selkeästi. Tänään pienin opetti isosiskoansa, mutta muutama päivä sitten nauraa räkätimme kippurassa, kun puheterapeutti Piippis pääsi valloilleen. "Tano II, tano ÄF, tano YY.." ja sitä rataa.. Tuolloin käytössä ei ollut kuvassa näkyvää harjoitteluvempainta.


Tässäpä vielä pieni videoklippi tämänpäiväisistä treeneistä. Pahoittelen kännykkälaatua, mutta en malttanut lähteä hakemaan kameraa, sillä tämä hetki olisi saattanut jäädä kuvaamatta. Ovat nopeita, mokomat.


Viikonloppu vietetään extreme-tunnelmissa, sillä lähdemme koko perheen voimin nautiskelemaan teatterielämyksestä. Saas nähdä kuinka selviämme siitä koitoksesta ;)

Aurinkoista loppuviikkoa kaikille!

213-päivä

"Olen sinun tyttösi"

8.42

  Seison Haikaranpesän perhehuoneen ikkunan edessä ja katselen kevätauringossa kylpevää Vallilaa. Elämä on juuri kääntänyt meille uuden, yllättävän sivunsa ja matka täysin vieraaseen sekä tuntemattomaan on alkanut. Ikkunalaudalla on monta kaunista kukkakimppua sekä onnittelukorttia, ja tunnen oloni hyvin rakastetuksi. Fyysisesti voin hyvin, vaikka synnytys on ollut pitkäkestoinen ja koitoksena rankka. 

Hymyilemme H:n kanssa pienen vauvan tuhinoille, mutta hetken päästä toinen meistä taas itkee. Lohdutamme toisiamme ja systemaattisesti romahdamme vuoron perään. Ristiriitaiset tunteet tekevät olon surulliseksi, sillä haluaisimme kumpikin vain nauttia kokonaisvaltaisesti näistä hetkistä. Meille on syntynyt lapsi, joka on silmissämme hurmaava, mutta huoli diagnoosista ja sen vaikutuksista koko perheen tulevaisuuteen varjostaa onneamme suuresti.

 Toisen yhteisen yömme hiljaisina tunteina erehdyn selailemaan kännykällä internetin keskustelupalstoja Downin syndroomaan liittyen - sydän rinnassani puristuu taas lujasti kohti kurkunpäätä. Lupaan itselleni, että netistä en ensitietoa tule jatkossa hakemaan.

Seuraavana päivänä maito nousee kohisten ja kaikessa hormonisohjossa se suurin suru pääsee valloilleen. Lohduttomimman itkunpuuskani hetkellä huoneemme ovi aukeaa ja sisään astuu hymyilevä sekä kaunis kätilö, joka esittelee itsensä ja kertoo että hänellä on 28-vuotias tytär kera saman diagnoosin, kuin mitä meidänkin pienellä vahvasti epäillään. Hän ottaa vauvan hellästi syliinsä, tarkastelee häntä hymyillen ja ihastelee lopulta ääneen. Minun itkuni loppuu siihen paikkaan, ja sen jälkeen en enää kyynelkanaviani diagnoosista johtuvan surun vuoksi tule aukaisemaankaan.

Kätilö kysyy keskustelun lomassa, että mikä minua eniten tässä diagnoosissa surettaa? Muistan sanatarkalleen vastaukseni tuohon kysymykseen:

 ”Kun tämä vauva on nyt meidän silmissämme näin ihana, niin onko se sitä vielä kymmenenkin vuoden päästä?”.

 ”On se.”, sanoo kätilö katsoen meitä kumpaakin vanhempaa lempeästi. En voi vielä väittämää varmaksi todistaa mutta sen voin, että nyt viiden vuoden jälkeen tuo tyttö näyttäytyy meille kauniimpana kuin koskaan. 

"I'm limited edition" Totta vie olet.
  Saapuvana yönä syötämme osastolla pientä vauvaamme ruiskulla tasaisin väliajoin, jotta verensokerit eivät laske liian alas ja saamme pitää hänet vierellämme. Ajatuskin siitä, että hän joutuisi nyt lastenosastolle pois luotamme, sattuu  fyysisesti. Kaikesta hämmennyksestä huolimatta yksi asia on alusta asti varmaa – tälle pienelle tulemme antamaan kaiken suojeluksemme. Pikkuhiljaa yhteistyömme imetyksen osalta alkaa luonnistua ja seuraavat 7 kk tyttö onkin äitinsä tississä kiinni hanakasti. 

Seuraavien päivien aikana pienokaisestamme otetaan lukuisia verinäytteitä ja muistan hyvin selkeästi sen, kuinka joudun joka kerta lähtemään huoneestamme pois toimenpiteen ajaksi, sillä en yksinkertaisesti kestä vauvani sydäntä raastavaa itkua. Ne maailman pienimmät jalat ovat piirtyneet verkkokalvoilleni ja se, kuinka loppuvaiheessa verinäytteen otto minun suloisen vauvani kantapäästä on hankalaa useiden pistosten jälkeen.

Kivalla tavalla hassun näköinen ja sympaattinen lastenlääkäri tutkii vauvan sydäntä pitkään ja asiallensa omistautuneena. Seisomme hiljaa vieressä ja pelkäämme pahinta. Onneksemme saamme pian kuitenkin kuulla, että ainoastaan ductus on vielä auki, mutta se on näin pienikokoiselle vauvalle normaalia ja tilanteen tulisi pian korjautua itsestään – suurempia sydänvikoja ei löydetä. Kotiinlähdön hetkellä lääkäri tutkii vauvaa vielä kerran, katsoo meitä tyynesti ja toteaa ”Te tulette pärjäämään hienosti.” Olemme ylpeitä ja onnellisia, ja se tuntuu tavattoman hyvältä.

Kahden kuukauden päästä ajamme vauvan kanssa sydänkontrolliin Kätilöopistolle ja vauvan ductuksen todetaan menneen umpeen. ”Teillä on helppo vauva siinä”, lääkäri tietää kertoa. Nyt kolmen vauvan kokemuksella voin totta vie allekirjoittaa tämän – meidän esikoisemme vauvavuosi oli tyytyväistä ja hyväntuulista aikaa.  

Pikkuhiljaa elämämme alkaa asettua uomiinsa ja päivä toisensa jälkeen pienen vauvamme diagnoosi on vähemmän ajatuksissamme. Kaksi viikkoa syntymästä huomaamme yhtäkkiä elävämme täysin normaalia vauva-arkea vanhempiemme omakotitalon alakerrassa ja suunnittelevamme jatkoa tulevaisuudellemme. Etsimme ensimmäistä omaa kotiamme ja usein huomaamme keskusteluidemme kääntyvän myös toisen lapsen hankintaan liittyviin aiheisiin. Teemme päätöksiä nopeatempoisesti.
Muutaman viikon kestäneen pohdiskelun jälkeen, päätän lopullisesti murtaa jään ja kertoa sosiaalisen median välityksellä ystäville ja tutuille lapsemme diagnoosista. Nyt en enää välittäisi siitä, mitä muut ajattelevat.

”Kolmen viikon yhteinen alkutaival ihanan ja terveen Down-tytön kanssa on herättänyt sisäisen leijonaemoni. Lämmin halaus jokaiselle ystävälle ja tutulle joka on ottanut tiedon upeasti vastaan. Onni että saatiin juuri tämä tyttö!”

Saamamme palaute liikuttaa syvästi ja iso kivi tippuu sydämeltä. Saimme yllärinä kehitysvammaisen lapsen, mutta selvisimme siitä ja elämme normaalia vauva-arkea pukluineen, kakkavaippoineen ja yöheräilyineen. Ihmettelemme, ihastelemme ja suukottelemme tuota pientä ihmisen alkua, joka hyvin pian alkaa muuttua täydelliseksi pieneksi persoonaksi, ja jota on hyvin hyvin helppo rakastaa.


Pieni ihana ihminen, sinä totta vie olet minun oma rakas tyttöni! Tämä varmasti lienee meille kaikille selvä asia, vaikka joka päivä jaksatkin minua asiasta muistuttaa - yhtälailla kuin siitä, että rakastat. Äitiä ja isiä. Sisaruksiasi sekä isovanhempiasi. Ja Taigaa tietysti.
 
Huomenna tiistaina vietämme kansainvälistä Downin syndrooma-päivää, ja meidän perheessä tietysti syödään kakkua, perinteitä kunnioittaen. 

 Siitä tulee kohta kuusi vuotta, kun luulin elämäni päättyneen - vaan pahastippa väärässä olin. Tuosta toukokuisesta yöstä asti olen ollut rikkaampi, kuin mitä koskaan uskalsin toivoakaan.

 Aurinkoista viikon alkua kaikille ja onnea tuleville päivänsankareille perheineen!



kevät

Auringossa

15.33


 Tänään pompattiin heti herättyämme ylös, syötiin tukeva aamupala ja rynnättiin pihalle keväästä nautiskelemaan. 12-vuotias Alaskanmalamuutti otti kaiken irti auringonpaisteesta, joka lienee yksi tämän koiruuden elämän suurimpia nautintoja. Vaikka karvapeite on paksu, makoilee neiti kesäisin kaikista kuumimmassa kolkassa pihanurmikollamme.

 Hassu, ihana koira. Vanhuus näkyy hänessä jo, mutta kauneus on ja pysyy.







"Synttärikakku isille"


Nopeasti se pimeä ja tylsä vuodenaika taas hurahti. Juurihan me kuluneen vuoden viimeisistä lämpöisistä päivistä tässä samaisessa puistossa nautiskeltiin, ja nyt jo nuuhkitaan seuraavaa kesää. Pimeyttä en kaipaa, mutta tämä ajan kulku on joskus vähän pelottavan nopeatempoista..

Seuraavaksi askarrellaan. Meidän isi täyttää huomenna vuosia, ja Piippis ottikin tänäaamuna varaslähdön kajauttamalla ilmoille iloisen onnittelulaulun silmät auki saatuamme. Huomenna uusiksi -  ja aamupalan kera tietty!

Arki

Herkkusuut suppuun

21.24

 Tämä keskiviikko ei nyt ole ollut niitä parhaita mahdollisia päiviä, mutta huomiseen mennessä surut unohtukoon. Yhdestä asiasta olen kuitenkin iloinen - hain kouluun! Ihan niinkuin muutama viikko sitten uhkasinkin. Nyt vaan jännitellään, että mitä tuleva tuo meidän perheelle tullessaan..
  

Seuraavaksi ajattelin esitellä teille tänään hetken mielijohteesta tuunaamani kalenterin, jonka avulla on helpompi havainnollistaa lapsille saapuvat herkkupäivät. Meidän oli pakko tehdä tällainen ratkaisu, sillä jatkuva hokeminen ja kinuaminen meinasi turhan usein kiristää tunnelmaa täällä kotona. 


 Niinkuin kuvasta näkyy, meillä herkutellaan (ylläri ylläri) viikonloppuisin tätä nykyä. Tämä tarkoittaa sitä, että kun kahtena päivänä viikossa saa kohtuuden rajoissa herkutella niin viisi päivää ollaan mukisematta ilman. Tosin ei tämä nyt aina ihan niin kiveen kirjoitettua ole, etteikö esimerkiksi mummolassa  saisi tehdä muutamia poikkeuksia, mutta tämä kalenteri on tarkoitettu helpottamaan ipanoiden ymmärrystä eritoten täällä kotioloissa. Joskus kun tuntuu, että vaikka asiaa kuinka selittää niin ei käytäntö meinaa mennä perille asti.

Ja hassuapa oli muuten huomata, että tämähän oikeasti toimii! Kun näytin lapsille selkeästi että minkä päivän kohdalla tänään ollaan menossa, niin asiasta ei ole tarvinut enää neuvotella. Poika käy välillä tsekkaamassa tilanteen ja tyytyy siihen huomattavasti helpommin, kuin aikaisemmin minun tai isin toteamana. Kun Piippis erehtyi kerran sanomaan tuossa illalla että "Haluan kettiä (keksiä)!" , käski velipoika siskon heti mukaansa katsomaan tuosta kalenterista, että koska me sitä herkkupäivää seuraavaksi oikein vietellään. 

Ylihuomenna ja vieläpä isin synttäripäivänä! :) 

Kuvan ottamisen jälkeen oivalsin vielä piirtää sydämet menneisiin päiviin, ja näinollen myös tyttöjen on helpompi pysyä kärryillä siitä, että minkä päivän kohdalla ollaan menossa.

Helppoa ja toimivaa! Seuraavaksi voisin keksiä jotain vastaavaa pleikkari juttujen rajoittamiseksi. Se kun on asia, josta pitää päivittäin myös taistella turhan paljon. Katsotaan mitä keksin..


Downin syndrooma

Huipulla

18.44

 Bravo! Saanen esitellä tämän vähän usvaisen kuvan myötä, että meillä asustelee nykyään astetta verran rohkeampi neiti. Viime viikolla Piippis uskaltautui Rinnekodissa fyssarin kanssa kiipeämään ensimmäistä kertaa puolapuille ja nyt kotona keikutaan korkeuksissa jatkuvasti. Aika polleeta tyttöä on hän, kun uskaltautuu siskon ja veljen kanssa ylös asti. Alastulokin onnistuu nykyään myös reippaan itsenäisesti. Hyvä Pirpanainen!

Eilen illalla oli pakko vielä ennen nukkumaanmenoa käydä kerran kapuamassa katonrajaan.


Kyllähän me osasimme odottaa, että näin tässä pian tulee käymään, mutta silti ollaan jälleen kerran tosi iloisia tästä pienestä edistysaskeleesta - tilanne puolapuiden hankintahetkellä kun tosiaan oli tämä.

Siispä kiitos mahtavat ammattilaiset ympärillämme sekä Suomen voimistelutuote.

Nyt se on jälleen kerran todistettu, että vaikka lapsi on hienosti oppinut terapiassa asioita, on taitojen ylläpito vielä tässä vaiheessa todella tärkeää ja siksi terapioiden tulisi näillä meidän erityisnappuloilla ehdottomasti jatkua mahdollisimman pitkään.

Nyt sitten jännitetään, että koska tyttö uskaltautuu kunnolla tarttumaan voimistelurenkaisiin. Hän kyllä niitä jo kovin tarkkaavaisesti tuijottaa ja uskon tuonkin hetken olevan jo kirjaimellisesti aika käsillä. 

Tällaisia arkisia kuulumisia tänään. Aurinkoa viikkoon!



Arki

Aikataulutettu arki

12.57

Vähän hullu pitää olla, että liittää muutenkin hektiseen arkeen mukaan vielä yhden ylimääräisen ja suht ison projektin. Olen nyt aloittanut kirjani kirjoittamisen oikein tohinalla ja jos saisin, niin tekisin sitä koko ajan. Kivasta uudesta harrastuksesta huolimatta lapset pysyvät luonnollisesti tärkeysjärjestyksessä numero ykkösenä ja näin ollen mun kirjoitteluaikani ajoittuu iltaan/yöhön tällä hetkellä. Ja se on ihan ok. Siispä päätin, että vuorottelen tasapuolisesti blogin ja projektin välillä - viettäen yhden vapaapäivän viikossa. Eilen kirjaa, tänään blogia ja sitä rataa..


Näiden omien juttujen lisäksi meillä rullaavat koko ajan terapiat ja isukin vuorotyöt antavat myös omat mausteensa arjen hulinaan. Toisaalta olen iloinen, että saan olla lasten kanssa vielä tovin kotona niin tämä kaikki on oikeasti vielä mahdollistakin. Ja pieni bonus tällä sekä seuraavalla viikolla on H:n yksi ylimääräinen vapaapäivä, jolloin viikko tuntuu jo huomattavasti leppoisammalta. Synttäreitäkin meillä juhlitaan muutaman päivän päästä..

Työskentelymateriaalia
Blogin ulkoasua vielä vähän muokataan ja yritetään saada mm. etusivun kuvien kokoa kuntoon. Niille lukijoille, jotka saapuvat blogiini www.47palasta.blogspot.com osoitteen kautta vinkkaisin, että klikatkaa uusimman postauksen otsikkoa, jolloin kuvat näkyvät postauksessa tarkempina ja oikean kokoisina. Huomasin, että kännykkäkuvat näkyvät toistaiseksi etusivulla vähän epämääräisesti mutta joskus niitäkin on tänne vaan pakko laittaa :)  Ja se mobiili, se saadaan todennäköisesti tänään kuntoon.

Kirjasta en toistaiseksi tämän enempää täällä blogissa tule höpisemään. Se valmistuu omalla tahdillansa ja toivottavasti liekki sen suhteen jaksaa roihuta. 

Tässäpä vähän infoa maanatai päivään ja seuraavaksi palailenkin sitten jo ihan toisenlaisten juttujen merkeissä. 

Kevättä alkaneeseen viikkoon!

Suosituimmat

Facebook