"Olen sinun tyttösi"

8.42

  Seison Haikaranpesän perhehuoneen ikkunan edessä ja katselen kevätauringossa kylpevää Vallilaa. Elämä on juuri kääntänyt meille uuden, yllättävän sivunsa ja matka täysin vieraaseen sekä tuntemattomaan on alkanut. Ikkunalaudalla on monta kaunista kukkakimppua sekä onnittelukorttia, ja tunnen oloni hyvin rakastetuksi. Fyysisesti voin hyvin, vaikka synnytys on ollut pitkäkestoinen ja koitoksena rankka. 

Hymyilemme H:n kanssa pienen vauvan tuhinoille, mutta hetken päästä toinen meistä taas itkee. Lohdutamme toisiamme ja systemaattisesti romahdamme vuoron perään. Ristiriitaiset tunteet tekevät olon surulliseksi, sillä haluaisimme kumpikin vain nauttia kokonaisvaltaisesti näistä hetkistä. Meille on syntynyt lapsi, joka on silmissämme hurmaava, mutta huoli diagnoosista ja sen vaikutuksista koko perheen tulevaisuuteen varjostaa onneamme suuresti.

 Toisen yhteisen yömme hiljaisina tunteina erehdyn selailemaan kännykällä internetin keskustelupalstoja Downin syndroomaan liittyen - sydän rinnassani puristuu taas lujasti kohti kurkunpäätä. Lupaan itselleni, että netistä en ensitietoa tule jatkossa hakemaan.

Seuraavana päivänä maito nousee kohisten ja kaikessa hormonisohjossa se suurin suru pääsee valloilleen. Lohduttomimman itkunpuuskani hetkellä huoneemme ovi aukeaa ja sisään astuu hymyilevä sekä kaunis kätilö, joka esittelee itsensä ja kertoo että hänellä on 28-vuotias tytär kera saman diagnoosin, kuin mitä meidänkin pienellä vahvasti epäillään. Hän ottaa vauvan hellästi syliinsä, tarkastelee häntä hymyillen ja ihastelee lopulta ääneen. Minun itkuni loppuu siihen paikkaan, ja sen jälkeen en enää kyynelkanaviani diagnoosista johtuvan surun vuoksi tule aukaisemaankaan.

Kätilö kysyy keskustelun lomassa, että mikä minua eniten tässä diagnoosissa surettaa? Muistan sanatarkalleen vastaukseni tuohon kysymykseen:

 ”Kun tämä vauva on nyt meidän silmissämme näin ihana, niin onko se sitä vielä kymmenenkin vuoden päästä?”.

 ”On se.”, sanoo kätilö katsoen meitä kumpaakin vanhempaa lempeästi. En voi vielä väittämää varmaksi todistaa mutta sen voin, että nyt viiden vuoden jälkeen tuo tyttö näyttäytyy meille kauniimpana kuin koskaan. 

"I'm limited edition" Totta vie olet.
  Saapuvana yönä syötämme osastolla pientä vauvaamme ruiskulla tasaisin väliajoin, jotta verensokerit eivät laske liian alas ja saamme pitää hänet vierellämme. Ajatuskin siitä, että hän joutuisi nyt lastenosastolle pois luotamme, sattuu  fyysisesti. Kaikesta hämmennyksestä huolimatta yksi asia on alusta asti varmaa – tälle pienelle tulemme antamaan kaiken suojeluksemme. Pikkuhiljaa yhteistyömme imetyksen osalta alkaa luonnistua ja seuraavat 7 kk tyttö onkin äitinsä tississä kiinni hanakasti. 

Seuraavien päivien aikana pienokaisestamme otetaan lukuisia verinäytteitä ja muistan hyvin selkeästi sen, kuinka joudun joka kerta lähtemään huoneestamme pois toimenpiteen ajaksi, sillä en yksinkertaisesti kestä vauvani sydäntä raastavaa itkua. Ne maailman pienimmät jalat ovat piirtyneet verkkokalvoilleni ja se, kuinka loppuvaiheessa verinäytteen otto minun suloisen vauvani kantapäästä on hankalaa useiden pistosten jälkeen.

Kivalla tavalla hassun näköinen ja sympaattinen lastenlääkäri tutkii vauvan sydäntä pitkään ja asiallensa omistautuneena. Seisomme hiljaa vieressä ja pelkäämme pahinta. Onneksemme saamme pian kuitenkin kuulla, että ainoastaan ductus on vielä auki, mutta se on näin pienikokoiselle vauvalle normaalia ja tilanteen tulisi pian korjautua itsestään – suurempia sydänvikoja ei löydetä. Kotiinlähdön hetkellä lääkäri tutkii vauvaa vielä kerran, katsoo meitä tyynesti ja toteaa ”Te tulette pärjäämään hienosti.” Olemme ylpeitä ja onnellisia, ja se tuntuu tavattoman hyvältä.

Kahden kuukauden päästä ajamme vauvan kanssa sydänkontrolliin Kätilöopistolle ja vauvan ductuksen todetaan menneen umpeen. ”Teillä on helppo vauva siinä”, lääkäri tietää kertoa. Nyt kolmen vauvan kokemuksella voin totta vie allekirjoittaa tämän – meidän esikoisemme vauvavuosi oli tyytyväistä ja hyväntuulista aikaa.  

Pikkuhiljaa elämämme alkaa asettua uomiinsa ja päivä toisensa jälkeen pienen vauvamme diagnoosi on vähemmän ajatuksissamme. Kaksi viikkoa syntymästä huomaamme yhtäkkiä elävämme täysin normaalia vauva-arkea vanhempiemme omakotitalon alakerrassa ja suunnittelevamme jatkoa tulevaisuudellemme. Etsimme ensimmäistä omaa kotiamme ja usein huomaamme keskusteluidemme kääntyvän myös toisen lapsen hankintaan liittyviin aiheisiin. Teemme päätöksiä nopeatempoisesti.
Muutaman viikon kestäneen pohdiskelun jälkeen, päätän lopullisesti murtaa jään ja kertoa sosiaalisen median välityksellä ystäville ja tutuille lapsemme diagnoosista. Nyt en enää välittäisi siitä, mitä muut ajattelevat.

”Kolmen viikon yhteinen alkutaival ihanan ja terveen Down-tytön kanssa on herättänyt sisäisen leijonaemoni. Lämmin halaus jokaiselle ystävälle ja tutulle joka on ottanut tiedon upeasti vastaan. Onni että saatiin juuri tämä tyttö!”

Saamamme palaute liikuttaa syvästi ja iso kivi tippuu sydämeltä. Saimme yllärinä kehitysvammaisen lapsen, mutta selvisimme siitä ja elämme normaalia vauva-arkea pukluineen, kakkavaippoineen ja yöheräilyineen. Ihmettelemme, ihastelemme ja suukottelemme tuota pientä ihmisen alkua, joka hyvin pian alkaa muuttua täydelliseksi pieneksi persoonaksi, ja jota on hyvin hyvin helppo rakastaa.


Pieni ihana ihminen, sinä totta vie olet minun oma rakas tyttöni! Tämä varmasti lienee meille kaikille selvä asia, vaikka joka päivä jaksatkin minua asiasta muistuttaa - yhtälailla kuin siitä, että rakastat. Äitiä ja isiä. Sisaruksiasi sekä isovanhempiasi. Ja Taigaa tietysti.
 
Huomenna tiistaina vietämme kansainvälistä Downin syndrooma-päivää, ja meidän perheessä tietysti syödään kakkua, perinteitä kunnioittaen. 

 Siitä tulee kohta kuusi vuotta, kun luulin elämäni päättyneen - vaan pahastippa väärässä olin. Tuosta toukokuisesta yöstä asti olen ollut rikkaampi, kuin mitä koskaan uskalsin toivoakaan.

 Aurinkoista viikon alkua kaikille ja onnea tuleville päivänsankareille perheineen!



You Might Also Like

9 kommenttia

  1. Joku hormonimyrsky varmaan mullakin mutta itkin silmät päästäni tätä lukiessa vaikka tarinanne on tuttu. En tajua :D
    Mutta niin iso rakkaus lasta kohtaan vaan huutaa tuolta tekstin lomasta että se varmaan avasi hanat. Kaunis kirjoitus, kaunis lapsi <3

    VastaaPoista
  2. "Kivalla tavalla hassun näköinen ja sympaattinen lastenlääkäri tutkii vauvan sydäntä pitkään ja asiallensa omistautuneena."

    Mä niin tiiän ketä sä tarkoitat. Jos se siis oli mies. Se on tosi kiva lääkäri. Nim.merkki Kättärillä töissä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mies juu :) Tosi hyvät muistot jäi hänestä. Hauskat jutut ja oikeanlainen lähestyminen "shokeeraavassa" tilanteessa.

      Poista
  3. Väää :') Ihanasti kirjoitat Agu ❤

    VastaaPoista
  4. Minullakin on tuollainen sydänkäpynen -vähän vanhempi tosin❤

    VastaaPoista

Suosituimmat

Facebook