Kipuilua

Viikon tauon jälkeen..

11.44

... pääsin takaisin työharjoittelun pariin.

... pidin ensimmäisen taukopäivän pyykkäämisestä.

... iloinen ekaluokkalainen kipitti reippaana taksiin.

... join kupin kahvia.

... meikkasin.

... tarkistin eskarilaisen läksyt.

... yhtäjaksoinen yöuneni venähti kymmenen tunnin pituiseksi.

... ruokahaluni on palautunut normaaliksi ja leivoin alkavan viikonlopun kunniaksi perjantai-aamun tonnikalapiirakan.  


Rakas, rakas harju.

Olihan viikko, mutta onneksi se on nyt lusittu.  Niinkuin arvata jo saattoikin, tarttui tuo viheliäinen vatsatautipöpö koko jengiin isiä lukuunottamatta. Vaikka kyse ei mitä ilmeisemmin ollutkaan siitä kaikistä kenkuimmasta norosta, kesti toipuminen meillä kaikilla pitkään ja erityisen isosti tämän kaiken koki jälleen kerran Piippis, joka sairastui viime lauantaina minun kanssani samaan aikaan. Voi pientä murua kun oli niin totaalisen surkeana!

Tässäpä se taas nähtiin, että vaikka nämä masutaudit usein ovatkin hyvin nopeasti ohimenevää sorttia, erityislapsen kohdalla toipuminen on usein asteen verran kinkkisempää. Oksentelu Pirpanalla kesti vain yhden yön, mutta sohvalla makaaminen ja yökkiminen kesti usean päivän ajan. Jouduimme taas jo hetkeksi huolestumaan ihan tosissaan, mutta koska neiti kuitenkin joi hyvin ja juomat pysyivät sisällä, emme lähteneet kiikuttamaan tyttöä päivystykseen vaan annoimme levätä kotosalla. 



Kuluneella viikolla ei juurikaan naurattanut se että tämä sairastelu osui mun työharkkaviikolle, mutta nyt jo ehkä uskallan vähän hymyilläkin.. Alkaapa nimittäin olla enemmän sääntö kuin poikkeus, että joku pöpö meidän perheeseen iskee aina kun mun pitäisi suorittaa näitä kouluun liittyviä velvollisuuksia jossain toisaalla. Onneksi työpaikalla sekä koulussa joustetaan sekä ymmärretään, ja eilen pääsinkin onnekseni jo takaisin harjoittelun pariin. Tänään luvassa pizzaperjantaita nuorisotalolla ja huomenna vietetään perheen kanssa ansaittua tervettä vapaapäivää.

Tämän kuvan räpsäisin taudin vielä jyllätessä.

 Jos jotain positiivista taas halutaan tuosta kuluneesta viikosta hakea, todettiin yhdessä H:n kanssa että nyt ei ainakaan tarvitse huolehtia sitä että osaako Piippis oksentaa vai ei. Oikein hienosti osaa!  Piippis ei ole koskaan elämässään ögännyt kunnolla vaikka yrittänyt on. Tämä asia on luonnollisesti vähän mietityttänyt meitä vanhempia ja varsinkin kun luin jokunen kuukausi sitten, että tämä vaikeus olisi jopa tyypillistä monelle ds-ipanalle. 

No mutta. Se siitä sairastelusta. Kuluneen viikon aikana meidän kotiin on tullut joulu (koska aikaa sen tekemiselle on ollut rutkasti) ja kuvia meidän joulukodista mahdollisesti luvassa myöhemmin. Nyt porskutetaankin sitten loppuvuosi terveenä ja yksikään tautipartikkeli ei ole tervetullut enää tähän taloon. 

Ihanaa viikonloppua kaikille! 

<3


Arki

Vatsatauti - satavarma stoppi arjen hulinoille

15.34

Viime yönä opin jälleen jotain uutta äitiyteni polulla - koskaan ei näemmä kannata ääneen iloita omaa energistä olotilaansa ja päivittäisiä aikaansaannoksiaan. Se kostautui ainakin tänään nopeammin kuin mitä ikuna olisin osannut arvatakaan.

Tapahtuipa nimittäin niin, että olin eilen illalla juuri kömpinyt vaihtamieni puhtaiden hyväntuoksuisten lakanoiden alle ja mielessäni kiittelin suuresti lähiapteekin farmaseuttia, joka suositteli minulle juuri oikeita vitamiineja kohentaakseni syksyistä väsähtänyttä olotilaani. Mieli on muuttunut päivä päivältä valoisammaksi ja kaivattu energia palannut kehoon - ihan huikea fiilis! Päivittäiset äitiraivarit ovat vähentyneet huomattavasti ja koko perheellä on sen myötä miellyttävämpi olla. 

No mutta palataanpas aiheeseen. Uinahdin pariksi tunniksi ja heräsin puoliltaöin siihen, kun pieni itkuinen kulta kömpi kainaloon. Yritin kysellä että mikä surettaa, mutta neiti veti peiton korviin ja nukahti samantien. Hyvin pian nenääni kantautui lievähkö oksun tuoksu ja siltä istumalta säntäsin lastenhuoneeseen tsekkaamaan tilanteen. Epäilykseni kävivät toteen ja tajusin, että kerrossängyn alapeti oli laatoitettu kohtalaisen massiivisella ögällä. Tämän jälkeen vasta huomasin vanan johtavan myös lastenhuoneesta meidän sänkyyn asti. Hieno homma!

(Olen pahoillani näistä yöllisistä "hetken kuvista", sekä niiden huonosta laadusta. On pakko silti jakaa niitä nyt täällä, sillä ne kertovat hyvin kuluneen vuorokauden tunnelmista) 

Toinen koneellinen menossa tässä..
En raaskinut millään herättää neitiä ja ajattelin odotella ainakin siihen asti, että isi tulee kotiin töistä niin voimme yhdessä vaihtaa neidille puhtaat vaatteet, tarvittaessa suihkutella ja samalla poistaa likaiset petivaatteet sängystämme. Vaan eipä siinä aikaakaan mennyt, kun neiti aloitti oksentamisen uudestaan ja silmänräpäyksessä kiikutinkin likan jo kylpyhuoneeseen. Tilanteen rauhoituttua suihkutin neidin ja isi saapuikin sitten aikamoisen yrjökatastrofin keskelle työpäivänsä päätteeksi. Luovutin tytön H:n haltuun ja jäin itse siivoamaan sotkuja sekä lastaamaan pesukonetta.

Pian pieni potilas sitten halusikin jo palata unosille ja sängyn suojausoperaation jälkeen hän sitten pääsi nukkumaan. Kuuden aikoihin poika kömpi mun kainaloon ja ehdin jo hänellekin ääneen todeta, että pikkusisko taisi päästä helpolla ja paha olo johtui ilmeisesti jostain sopimattomasta sapuskasta ym:sta. Valitettavasti hetken päästä tajusinkin jo olevani väärässä ja tauti jatkoi jylläämistään. Aamukymmeneltä neiti oksensi viimeisen kerran ja sitten starttasivat hieman toisenlaiset vatsaoireet.

Laitoin jo yöllä viestiä Piippiksen luokan puhelimeen että neiti ei tänään tule kouluun koska sisko sairastaa, ja samanmoisen tekstarini näpyttelin myös eskarilaisen opelle aamuvarhaisella. Olemme tosi tarkkoja H:n kanssa siitä, että jos vatsataudin vaara on olemassa niin me emme omalta osaltamme sitä ainakaan eteenpäin levitä. Vaikka tällä kertaa oma kuopuksemme sairastelee todella reippaasti ja sen kummempia murehtimatta, voi joku toinen ipana kokea ja sairastaa rajummin. Meidänkin perheestä sellainen murunen löytyy ja nyt jännityksellä odotammekin, iskeekö pöpö häneen. 

Tässä realistisia otoksia tavallisen talvivatsataudin valtaamasta kodista.


Hymy ei hyydy ja glitteriä piti saada poskiin pöpöstä huolimatta <3
Isoveli teki pikku potilaalle kenkälaatikosta nukkekodin. Sydän tähänkin.
Yhdessä rakensivat "kaupungin" olohuoneen lattialle.
Isi kävi täydentämässä kodin ämpäriarsenaalia niin ei tarvitse enää pottaan ögätä..
Vaikka sairastaminen ei mukavaa koskaan olekaan, on siinä jollain hassulla tavalla aina myös se positiivinen puolensa. Se on pakollista pysähtymistä kaiken kiireen keskellä ja se on perheen yhteistä omaa aikaa. Ihan kaikki muu jää toisarvoiseksi ja tärkeintä on oman rakkaan tervehtyminen sekä hyvinvointi.

Positiivinen asenne auttaa tässäkin asiassa paljon ja bonuksena kaiken tämän pyykkirumban keskellä olkoon nyt vaikka se, että tuleepahan pitkästä-aikaa pestyä peittoja ja tyynyjäkin petivaatteiden ohella. Ja jos tauti nyt sattuu iskemään tuohon esikoiseenkin, ei hetkeen tarvitse ainakaan ummetusongelmia murehtia. Ni. 
 Tsemppiä vertaistovereille. Nyt taitaa olla liikenteessä taas paljon kaikenlaista. Jos tämä pöpö on pakko sairastaa, mielelläni hoidan sen alta pois ennen joulua. Positiivista siis sekin ;)

Ja loppukevenyksenä kerrottakoon, että meidän ihana rakas karvakaveri Ryti saapui tänään neljäksi viikoksi sulostuttamaan sekä tämänpäiväistä sairastupaa että hulina-arkea. Ihan parasta on se!

 (Juuri kun olin painamassa julkaisu-nappia, kantautui ruokapöydästä korviini ipanoiden keskustelu joka meni jotakuinkin näin:

PikkuW: "Hei Piippis mikä sä sanoitkaan että susta tulee isona?"
Piippis: "Meteoriitti" )

kehitysvammatyö

Ruuhkavuodet ovat tässä ja nyt

9.07

Kello on yli puolenyön. Olen pari tuntia pyörinyt iltavuoron jälkeen sängyssäni eikä uni ota saapuakseen. Päätän nousta ylös sängystä ja istahdan toviksi sohvalle kirjoittelemaan.
Tämäniltainen kuvio on toistunut pariin otteeseen viime viikkojen aikana, mutta muutaman tekstin kohdalla julkaisunappi on jäänyt painamatta. Liian arkoja asioita tähän harmaaseen syksyyn kerrottavaksi kai? Tai sitten kärsin jonkin sortin blogiujoudesta, joka mahdollisesti hälvenee sitten taas jossain vaiheessa - valon saapuessa. 

Onpahan ollut kiireisiä viikkoja nämä kuluneet. Uusi työharjoittelupaikka nuorten parissa on ihan mahtava ja olen astunut maaperälle, joka on mulle entuudestaan täysin vieras. Nuoret ovat kuitenkin yllättäneet avoimuudellaan ja lähestyvät minua helposti - se on ollut hyvä huomata. Työntekijänä olen talossa toiseksi vanhin ja se on kieltämättä tuntunut vähän omituiseltakin aika-ajoin,heh. Ikäerot eivät työpaikalla kuitenkaan näy ja henkilökunta on aivan huippua. Nuoristotyöhön hakeutuu roppakaupalla hyvää porukkaa ja nämä seuraavat 4 viikkoa hurahtavat varmasti vähän turhankin nopeasti kun sen saa viettää niin kivojen tyyppien kanssa.

Harjoitteluni on ilta- sekä viikonloppupainotteista ja tässä elämäntilanteessani se sopii mulle oikein kivasti. Ihanaa kun aamulla saa juoda aamukahvinsa rauhassa ja töihinkin jää rutkasti aikaa valmistautua. Työpaikalla sitten ollaan täysillä läsnä nuorille, kuunnellaan toivemusiikkia ja bilistä pelataan paljon! Illalla on rauhoittavaa ajella hissukseen kotiin, radion soidessa hiljaa taustalla. Täydellisiä hetkiä ihan vain itsekseen olla ja mietiskellä. 

Viikonloppuna vietettiin tyttöjen iltaa talolla, ja sinne poitsuilta oli luonnollisesti pääsy kielletty. Lettikampauksia, glitteriä, sokerointia, meikkausta, tortilloja ja mokkapaloja. Kaikkea super kivaa! Ei minun nuoruudessani vaan tuollaisia ollut mutta mahtavaa että nykyään tällaisia tapahtumia nuorille tarjotaan.  

Vapaapäivinäni olen keikkaillut edellisessä harkkapaikassani ja monen vuoden tauon jälkeen tienannut ihan oikeaa palkkaa tehdyllä työllä. Kehitysvammaisten päivätoimintayksikössä tutut asiakkaat ottavat iloisena vastaan ja itse nautin myös suuresti heidän seurastaan.  Olen siis hyvää vauhtia matkalla kohti uutta ammattiani ja sen monimuotoisuus tekee onnelliseksi sekä kiitolliseksi. Tämä aikuisopiskelun aloittaminen oli ihan huippuidea!

Pitkät viikot kuitenkin vaativat veronsa. Uusimpana liitännäisenä tämä unen saamisen vaikeus. Iltavuoron jälkeen se on yllättävän haastavaa - ainakin vielä toistaiseksi. Tilanteet onneksi elävät ja muuttuvat, asioihin tottuu. Ehkäpä tämäkin tästä taasen. On ollut pakko kuitenkin rauhoittua hieman ja asettaa työharjoittelun loppuunsaattaminen nyt tärkeimmäksi prioriteetiksi perheen jälkeen. Kaikki muut omat jutut saavat nyt odotella hetken aikaa.



Ruuhkavuodet ovat viimeistään nyt tavoittaneet meidänkin jengin. Tänään futista, sunnuntaina turnaus, ensi viikolla Piippiksen kuvauksia ja tammikuussa startataan vielä kuopuksen keijujumppakin. Jokaisella ipanalla on "oma juttunsa" ja se on tärkeää heille - sitä kautta myös meille vanhemmille tietenkin.

Koska harrastuksiin on myös reissattava turvallisesti ja ajallaan, 7 vuotta palvellut automme jouoduttin vaihtamaan uuteen. Uusi auto on toki ihana, mutta vanhaan liittyy hirmuisen paljon kauniita muistoja. Odotin Piippistä kun saimme sen ja olin tosi onnellinen ensimmäisestä yhteisestä menopelistä. Appiukko sanoi silloin meille, että "Tämä auto tulee kestämään siihen asti, kun esikoisenne menee kouluun". Näin tapahtui. 

Tuolla autolla kurvasimme kolme kertaa synnyttämään ja sen lempeässä hyrinässä matkasivat timanttiset pienokaiset ensimmäistä kertaa laitokselta kotiin. Sillä on reissattu lukuisat kesäreissut ja sen kyydissä on itketty sekä naurettu. Tällaiselle erityisherkälle äiti-ihmiselle nämä autonvaihdotkin ovat näköjään omanlaisensa kriisin paikka. Ehkä selviän tästäkin.

Olen listannut lukuisia tärkeitä postausaiheita puhelimeen ja tulen tekemään kaikkeni, että  löydän aikani niiden kirjoittamiselle. Elämänmuutoksia, pelkoja, mielipiteitä ja harmituksenkin aiheita. Onnea, iloa ja odotusta. Näitä aiheita lisää blogissa toivottavasti pian. 

Mukavaa keskiviikkoa kaikille! 

<3













erityislapsi

"Mä en halua mennä kouluun huomenna"

20.12

Arki on palannut meidän jengin keskuuteen kaiken ihanan ja jännittävän jälkeen. Se toi mukanansa toki paljon mukavia juttuja mutta valitettavasti myös pienimuotoisia haasteitakin. 

Olen usein raottanut teksteissäni sitä että meidän ipanat ovat luonteeltansa sangen herkkiä, jokainen kolmesta - kromosomimääriin katsomatta. Tämä ei meille sinänsä yllätyksenä tullut, sillä olemme kumpainenkin vanhemmista myös erittäin tunteellisia ja sensitiivisiä.

Keskiviikko-aamun haastattelussa kerroinkin kiitollisuudestamme Piippiksen erityisluokkaa sekä siellä saamaansa hyvää hoivaa kohtaan. Sanomattakin lienee selvää että koska kyse on erityisipanoista, löytyy koulusta kuitenkin aina omat haasteensa - jokaisella lapsella kun on omat kuvionsa kehityksen ja käyttäytymismallien saralla.

Eskaritaipaleen alussa ongelmia tuotti neitokaisemme ääniyliherkkyys, mutta nyt tuo ongelma on käsittääkseni poistunut arkisista opiskeluhaasteista. Tällä hetkellä koulussa on nyt kuitenkin yksi oppilas, jota neiti on ryhtynyt pelkäämään ja ensimmäisen kerran eilen saimme kuulla Pirpanan suusta tuon otsikossakin näkyvän lausahduksen : "Mä en halua mennä huomenna kouluun". Kysyin syytä ja neiti osasi oikein selvästi sen minulle kertoa. Oli hyvin surumielinen ja allapäin.

Viimeisten viikkojen aikana Piippis on joutunut mukaan muutamaan konfliktiin, joissa on ottanut hieman siipeensä. Tällä viikolla tilanne sitten eskaloitui myös tunnetasolla, vaikkakin aihe on kuluneen viikon aikana jonkun verran ollut jo tytön puheissa.

Olimme saaneet tiedon ikävistä sattumuksista ja tiesimme mikä typykkää mietityttää. Tästä iso iso kiitos koulun henkilökunnalle, joka hyvin herkästikin tiedottaa meille jos jotain normaalista poikkeavaa koulussa sattuu. Koska Piippis ei aina meille vanhemmillekaan osaa sanoa heti mikä harmittaa, on paljon helpompi tukea ja lohduttaa kun etukäteen tietää mitä on tapahtunut.

Piippikselle ei ole sattunut mitään vakavaa, mutta hän on näiden parin episodin myötä joutunut säikähtämään kovasti, sillä tietynlainen ei-toivottu käyttäytyminen on kohdistunut häneen itseensä. Eilen sitten jouduin todistamaan ensimmäisen kerran hyvin voimakastakin reagointia ja se sai myös meidät vanhemmat vähän säikähtämään. 

Piippis on ollut päiväkuiva jo kauan, eikä vahinkoja ole sattunut enää aikoihin. Eilen kuitenkin tapahtui poikkeus ja melkeinpä voisin väittää, että päivän tapahtumilla saattoi olla vaikutus tilanteeseen. Merkittävin muutos normaaliin oli havaittavissa kuitenkin vasta illalla nukkumaanmennessä. Sisarukset olivat jo nukahtaneet, mutta tyttö kuiskaili hiljaa minulle tuntemuksiansa ja vaikka kuinka yritin ajatuksia kääntää muualle, asia selvästi vaivasi kovasti. Olin istunut 1,5 h neidin vieressä silitellen ja rauhoitellen jonka jälkeen väsähdin itse, ja annoin lopulta neidin tulla nukkumaan viereeni. Normaalisti vanhempien välissä uni tavoittaa ipanan välittömästi, mutta nyt näin ei käynyt. Pitkästä aikaa koin äitiyteni taipaleella hetken, jolloin en oikeasti tiennyt mitä mun pitäisi tehdä. 

Kuiskasin tytön korvaan, että "huomenna saat olla kotona ja mennään tekemään mummin sekä papan vanhan kodin pihalle vähän pihahommia". Meni 5 minuuttia ja tyttö oli sikeässä unessa. 

Siinä itse unta odotellessa mietin tovin, että mahdoinkohan nyt toimia oikein tässä tilanteessa? Tämä päivä kuitenkin todisti sen, että pieni lepopäivä tuli nyt tarpeeseen. Pöly ehti jo hieman laskeutua ja tyttö ei enää käynyt illalla tapahtunutta juurikaan läpi. Olemme yhdessä puhueet ja kertoneet, että koulussa aikuiset pitävät huolen siitä, että ikäviä juttuja ei pääse enää sattumaan. Olemme myös pitäneet yhteyttä puolin ja toisin koulun henkilökunnan kanssa, ja me vanhemmat olemme luottavaisin mielin.  Arvostan valtavasti sitä otetta, jolla opettaja ja ohjaajat ovat tarttuneet tähän tilanteeseen. 

Vaan eipä tästä nyt tämän enempää. Halusin vain hieman valoittaa sitä, minkälaista on elo herkän ipanan kanssa. Kun "kuppi menee nurin", tarvitaan siihen meiltä vanhemmilta vähän tietynlaista oman lapsen lukutaitoa ja jonkin sortin improvisaatiota myös. Toistaiseksi Piippiksen reaktiot ovat hyvin selkeästi luettavissa ja kun yhteistyö koulun sekä perheen välillä toimii, ovat nämä tilanteet suht helposti käsiteltävissä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä helpommin näköjään näitä lukkoja myös esiintyy. Onneksi osaamme jo edes vähän toimia niiden kanssa.


Pienenä loppukevennyksenä kerrottakoon, että meidän ekaluokkalaiselta irtosi tänään ensimmäinen hammas! Emme vielä osanneet varautua tähän mutta yllätys oli toki iloinen - se lienee luettavissa tuosta onnellisesta hymystä! Ja siis mehän ei edes tiedetty tuon hampaan heiluvan, ei edes Piippis tiennyt. Kovin ylpeänä alarivistöänsä kaikille esitteli ja ainoana huolenaiheena mielessä oli se voiko hän nyt syödä mummin ja papan hänelle lupaamia "ranskalalaisia", kun hammas on lähtenyt irti. Hyvin se lopulta kuitenkin onnistui!

 Enää kaksi koulupäivää ja sitten tämä äiti suuntaa viimeiseen harjoitteluun ennen joululomaa. Täältä tullaan nuoriso! :) 













Akuutti

Ylen aamu tv:n haastattelussa esikoisen kanssa

20.03

Huh mikä viikko tämä on tähän asti ollut! Osa teistä lukijoista onkin varmasti jo nähnyt, että suoriuduimme Ylen aamu tv:n haastattelusta ilman ylimääräisiä muuttujia ja siitä olen ollut kuluneen vuorokauden aikana super huojentunut. 5 minuuttia ennen lähetystä jännitin niin paljon, että meinasin ihan oikeasti oksentaa mutta heti kun haastattelu alkoi, katosi mun jännitykseni täysin. Piippiksen läsnäololla oli varmasti oma vaikutuksensa tuohon hyvään tunnelmaan. 


Meidän haastattelija Mikko oli aivan loistotyyppi. Tiistaina kun juttelin hänen kanssaan puhelimessa, huomasin jo siinä hetkessä että hän on oikeasti kiinnostunut aiheesta ja sydämellänsä mukana tässä jutussa. Uskon että meidän neitikin aisti tuon lämmön ja siksi vastasi niin reippaasti suorassa lähetyksessä esitettyihin kysymyksiin. Kun Mikko kuuli että meidän ipanat fiilistelevät Putousta,  kävi hän hakemassa jostain jemmasta Pirpanalle Tanhupallon joulukirjan. Lahja sai ipanan suupielet entistä leveämpään hymyyn. 

Vastaanotto Ylellä oli muutenkin vallan mainio ja kotoisa. Lämpiössä odottivat herkkuleivät, kahvia (tummaa ja vaaleaa paahtoa) sekä mehua ja Piippis oli todella onnellinen tajutessaan, että pöydällä oli hänen henk.koht lemppareita - Domino keksejä! Minä sain istahtaa maskeerajan tuoliin ja kaunistautua ilmaiseksi ammattilaisen siveltimen alla, heh. 

Lähetys hurahti nopeasti,  ja välittömästi kameroiden sammuessa useampikin ihminen tuli iloisena kertomaan että : " se meni tosi hienosti!". Naureskelimme hetken aikaa muutamalle hassulle jutulle jotka eivät onneksi mikrofoniin kantautuneet, otimme yhteiskuvia ja lompsimme jännittyneinä lämpiöön. Kun kaivoin puhelimeni laukusta, piipitti se jatkuvalla syötöllä ja saimme toinen toistaan ihanampaa palautetta läheisiltä, ystäviltä sekä blogin seuraajilta. Itkuhan siinä sitten tuli kun jännitys purkautui kaiken hermoilun jälkeen. Olimme toooosi onnellisia siitä että uskalsimme , ja että avasimme lähetyksessä omat tuntemuksemme sekä ajatuksemme - menneet ja olevat.


Ennen kotiinlähtöä Piippis taiteili tyylilleen uskollisesti hyvin mahtipontisen pläjäyksen Ylen vieraskirjaan, ja aamumme kirkkain tähti pääsi myös tutustumaan äänitarkkailijan työhuoneeseen.. 


Neiti sai valita että menemmekö taksilla vai julkisilla kotiin - hän valitsi junan. Pienessä tihkusateessa kipitimme Pasilan asemalle ja hyppäsimme junaan. Jännitysmomentti ekaluokkalaiselle sekin.



Olen vieläkin ihan sanaton, mutta haluan ja kykenen sentään koko perheeni puolesta kiittämään. Kiittämään sydämeni pohjasta jokaisesta ihanasta viestistä ja palautteesta, joita olemme kuluneiden päivien aikana saaneet. 7 vuotta olen omalta osaltani yrittänyt availla silmiä ja kertoa siitä, miten meidän elämästä tulikin pienestä extrasta huolimatta hyvinkin tavallista - vaikka toisin yhteiselomme alkutaipaleella oletimme. Tämä viikko on antanut mulle mahdollisuuden laajentaa tätä tietoisuuden levittämistä blogin sekä somemaailman ulkopuolellekin ja sanomattakin lienee selvää, että olemme koko perhe kiitollisia. Kiitollisia mahdollisuudesta ja kiitollisia siitä, että tämä tärkeä aihe on otettu nyt puheeksi ja nostettu pinnalle.

Kiitos valtavan paljon Liisa, Mikko ja muut Yleläiset. Kiitos teille seuraajille, vanhoille ja uusille. Kaiken väsymykseni keskellä sain taas uutta puhtia jatkaa tätä hommaa, sillä tajusin pitkästä aikaa kirjoittamiseni tärkeyden. Se ei ole vain minulle vaan se on myös muutamalle muullekin.



Tässäpä vielä linkit vaklattavaksi:











Suosituimmat

Facebook