Hyvää huomista synttäriä rakas isä sinne tähtösiin! Ei sellaista päivää , ettäkö en sinua ajattelisi. Sellaista ei enää tule. Elät rakkaittesi sydämissä, muistoissa sekä ajatuksissa - joka hetkessä. 

Pienin lapsenlapsistasi ei tänään ollut halukas tulemaan haudalle, mutta hetken suostuttelun jälkeen saimme hänet mukaan. Kotiin palatessamme selvisi, että hän pelkäsi puhkeavansa kyyneliin haudan äärellä ja sanoitti ääneen olevansa helpottunut että niin ei tapahtunut. Juttelimme siinä sitten aiheesta tovin. Isoveli kertoi siskolle, että siinä ei ole mitään pahaa vaikka haudalla vähän itkettäisikin. Me muut tietenkin komppasimme.

Juhlapäiväsi kunniaksi halusimme isä laittaa leposijasi kauniiksi. "Minua niin itkettää, on kova ikävä pappaa!", sanoi Piippis autolle takaisin kävellessämme. Tämän jälkeen lähetti lentosuukot taivaalla tuikkivalle tähdelle ja huikkasi "Rakastan sinua pappa!". Sinä pappa varmasti otit hymyillen ne suukot vastaan. 

Auton luona olin kuulevinani pöllön huhuilua. Hautausmaa oli hiljainen ja me olimme ainoat paikalla olevat. 

On niin iso ikävä sua. Silti mulla on hyvä olla - koska sulla on hyvä olla. Katsoin tänään kaunista äitiä lohenpunaisessa toppatakissaan ja mietin taas hetken teidän kahden koko eliniän kestänyttä yhteistä taivalta. Sinut voi melkein nähdä siinä äidin vieressä edelleen. Et sinä hänen luotansa pois ole mennyt. Kaksin kuljette.

Pian matkaan pohjanmaalle saattelemaan isosiskosi luoksesi. Jätän muun perheen kotiin. 

Liikaa kyyneleitä pikkuväelle vastaanotettavaksi näin lyhyellä aikavälillä. 

Suru ja kaipaus tulee näkymään täällä blogissakin vielä aika-ajoin, minun on sille annettava aikaani ja tilaa. Töissä en ehdi miettimään mutta huomaankin, että vapaapäivät menevät edelleen enemmän tai vähemmän kyynelehtiessä. 

Onneksi huomennakin saan rauhassa kotona muistella, kiittää, itkeä ja nauraa. Täyttäisit 68-vuotta. Saisinpa halata.

... pääsin takaisin työharjoittelun pariin.

... pidin ensimmäisen taukopäivän pyykkäämisestä.

... iloinen ekaluokkalainen kipitti reippaana taksiin.

... join kupin kahvia.

... meikkasin.

... tarkistin eskarilaisen läksyt.

... yhtäjaksoinen yöuneni venähti kymmenen tunnin pituiseksi.

... ruokahaluni on palautunut normaaliksi ja leivoin alkavan viikonlopun kunniaksi perjantai-aamun tonnikalapiirakan.  

Olihan viikko, mutta onneksi se on nyt lusittu.  Niinkuin arvata jo saattoikin, tarttui tuo viheliäinen vatsatautipöpö koko jengiin isiä lukuunottamatta. Vaikka kyse ei mitä ilmeisemmin ollutkaan siitä kaikistä kenkuimmasta norosta, kesti toipuminen meillä kaikilla pitkään ja erityisen isosti tämän kaiken koki jälleen kerran Piippis, joka sairastui viime lauantaina minun kanssani samaan aikaan. Voi pientä murua kun oli niin totaalisen surkeana!

Tässäpä se taas nähtiin, että vaikka nämä masutaudit usein ovatkin hyvin nopeasti ohimenevää sorttia, erityislapsen kohdalla toipuminen on usein asteen verran kinkkisempää. Oksentelu Pirpanalla kesti vain yhden yön, mutta sohvalla makaaminen ja yökkiminen kesti usean päivän ajan. Jouduimme taas jo hetkeksi huolestumaan ihan tosissaan, mutta koska neiti kuitenkin joi hyvin ja juomat pysyivät sisällä, emme lähteneet kiikuttamaan tyttöä päivystykseen vaan annoimme levätä kotosalla. 

Kuluneella viikolla ei juurikaan naurattanut se että tämä sairastelu osui mun työharkkaviikolle, mutta nyt jo ehkä uskallan vähän hymyilläkin.. Alkaapa nimittäin olla enemmän sääntö kuin poikkeus, että joku pöpö meidän perheeseen iskee aina kun mun pitäisi suorittaa näitä kouluun liittyviä velvollisuuksia jossain toisaalla. Onneksi työpaikalla sekä koulussa joustetaan sekä ymmärretään, ja eilen pääsinkin onnekseni jo takaisin harjoittelun pariin. Tänään luvassa pizzaperjantaita nuorisotalolla ja huomenna vietetään perheen kanssa ansaittua tervettä vapaapäivää.

 Jos jotain positiivista taas halutaan tuosta kuluneesta viikosta hakea, todettiin yhdessä H:n kanssa että nyt ei ainakaan tarvitse huolehtia sitä että osaako Piippis oksentaa vai ei. Oikein hienosti osaa!  Piippis ei ole koskaan elämässään ögännyt kunnolla vaikka yrittänyt on. Tämä asia on luonnollisesti vähän mietityttänyt meitä vanhempia ja varsinkin kun luin jokunen kuukausi sitten, että tämä vaikeus olisi jopa tyypillistä monelle ds-ipanalle. 

No mutta. Se siitä sairastelusta. Kuluneen viikon aikana meidän kotiin on tullut joulu (koska aikaa sen tekemiselle on ollut rutkasti) ja kuvia meidän joulukodista mahdollisesti luvassa myöhemmin. Nyt porskutetaankin sitten loppuvuosi terveenä ja yksikään tautipartikkeli ei ole tervetullut enää tähän taloon. 

Ihanaa viikonloppua kaikille! 

<3

Ex tempore- kesälomareissulta on nyt palailtu kotiin ja sillä välin olivat ampiaiset vallanneet terassimme. Operaatio pesän tuhoaminen on nyt käynnissä, mutta minä päätin pysytellä visusti sisätiloissa sen aikaa ja kirjoitella hieman. Lapsetkin viettävät ihanaa kesäpäivää mummolan pihalla. 

Seuraavassa postauksessani tulen tarkemmin palaamaan todella onnistuneen road trippimme tunnelmiin, mutta tänään ajattelin kirjoitella asiasta, joka nousi taasen tuon reissumme aikana vahvasti pinnalle. Tämä on aiheena mulle niin tärkeä, etten koe koskaan toitottavani siitä liikaa. Toivon että jokainen lukijani sen ymmärtää.

Kolusimme kuluneen viikon aikana lukuisia Suomen leikkipuistoja sekä paikkoja, jossa oli muita lapsia paljon. Nuo hetket koulivat minua jälleen - niin hyvässä kuin pahassakin.

Piippiksen diagnoosi näkyy sekä hänen ulkonäostään että hänen toiminnastaan julkisilla paikoilla, ja sillä on liian usein ikävät seuraamuksensa. Eilen Sastamalassa tapahtui seuraavaa: leikkipuistossa meidän neiti psyykkasi puoli tuntia itseään, jotta uskaltaisi lähteä kävelemään eräänlaista tasapainorataa. Paikalla oli myös sisarukset ikähaarukassa 7-10 (olen huono arvioimaan lasten ikää). Tyttö ramppasi jatkuvasti tuota tasapainorataa ja joka kerta Piippis antoi tilaa - rauhallisen hetken tullen palasi radan alkuun ja psyykkaaminen jatkui. Jossain vaiheessa meidän neiti uskaltautui radalle niin, että toinen jalka kulki pukilla ja toinen maan pinnalla. Toki se näytti vähän hassulta mutta tässä vaiheessa jo tiesin, mitä tuleman pitää. 

Kuiskuttelu ja kikattelu oli sisarusten tiimoilta jatkunut jo tovin, mutta minä en siihen puuttunut kun huomasin Piippiksen olevan autuaan tietämätön siitä, sillä hänen keskittymisensä tulevaan operaatioon oli huippuluokkaa. Toki mun sydäntä jo tuossa hetkessä raastoi. 

Siinä vaiheessa kun huomasin osoittelun alkavan, nousin nurtsilta ja menin Piippiksen luokse. Neiti sanoi mulle heti, että "mä haluan mennä tohon, mutta en uskalla". "Mennään yhdessä, äiti pitää sua kädestä kiinni". Ja niin me mentiin. Piippis oli onnellinen kun vihdoin uskalsi ja kiherteli tyytyväisenä. Halusin teoin näyttää sisaruksille, että tässä on nyt lapsi joka tarvitsee hieman enemmän aikuisen apua onnistuakseen - mutta hän kyllä onnistuu ja iloitsee.

Vilkaisin kaksikkoa ja supattelu sekä kikattelu jatkui. Sisarusten isä oli onkimassa lähellä, joten pidin suuni kiinni vaikka äkäinen leijonaemo olikin tässä vaiheessa jo vahvasti nostanut päänsä pensaasta! Mulkaisin lapsia vähän pahasti ja tein selväksi, että mä olen tietoinen heidän toiminnastaan. Sain heidät onneksi rysän päältä kiinni niin, että sen huomasivat.

Mua jäi kalvamaan tämä tilanne suuresti. Ei ole Piippiksen siskon, veljen eikä oikeasti edes meidän vanhempienkaan tehtävä valistaa toisten lapsia toimimaan oikein erityislasten tai ylipäätänsä jonkun vamman omaavien ihmisten keskuudessa - ei ainakaan niin usein kuin nyt viimeaikoina olen itse sitä tehnyt!  Tuossa eilisessä tilanteessa W pelasi futista isin kanssa ja sisko leikki beach volley-kentällä eli tilanne oli poikkeuksellinen - Piippis oli yksin puistossa äidin valvoessa n. 10 metrin päässä. Yleensä sisarusten läsnäolo estää näin voimakkaat reaktiot toisissa lapsissa.

No mutta se siitä. Haluan jakaa myös yhden aivan upean tilanteen Yyterin hiekkarannalta ja kertoa kaikille, että lapset osaavat kyllä kohdella toisiaan myös reilusti.

Rantsussa on iso leikkipuisto, jonne myös meidän ipanat halusivat. Paikalla oli n 8-9-vuotias tyttö, joka teki kiusaa ihan kaikille. Pikku H sai myös osansa tuosta toiminnasta. Meidän neiti roikkui yksinään tangossa ja tämä kyseinen kiusankappale tuli tönäisemään Pikku H:n pois tangosta ja jäi itse siihen roikkumaan. Purin hammasta hetken, kunnes isompi poika n. 11-13 vuotias huusi tälle kiusaajalle "Se pienempi tyttö oli siinä eka!". Katsoimme H:n kanssa toisiamme hämmästyneinä ja hymyilimme isosti peukkua näyttäen. Kiusanhenki ei kuitenkaan korviaan loksauttanut, jonka jälkeen tuo iso poika huusi uudestaan "Se pieni tyttö oli eka siinä, päästä se takaisin roikkumaan!". Tämän jälkeen poika kysyi meidän neidiltä "Haluuksä mennä tohon roikkumaan?" ja Pikku H vastasi hiljaa että "joo". Tässä vaiheessa iso tyttö väistyi ja meidän neiti sai jatkaa leikkiänsä.

Sydän oikeasti suli ja mua jäi niin paljon harmittamaan, etten kehunut tuota poikaa upeasta käytöksestä! Olimme H:n kanssa vaan niin tuhannen häkeltyneitä ja kolme erisuuntaan säntäävää omaa ipanaa sekoittamassa tuota tunnekuohua! 

Kun tuon kiusaajatytön äiti saapui puistoon, koin hämmentävän fiiliksen. Minä hyvin vahvasti säälin tuota äitiä, koska todennäköisesti hän on autuaan tietämätön siitä miten hänen tyttärensä toimi juuri tuona päivänä - tuossa puistossa.

Eilen sitten tietenkin kotiin päästyämme mietin näitä tilanteita paljon. Mietin, että mitä voisin tehdä saavuttaakseni yhdellä valistuskerralla mahdollisimman ison joukon lapsia? Miten voisin tehdä edes pienen palveluksen jonkun vamman omaaville ihmisille ja availla lasten silmiä enemmän tämän aiheen tiimoilta? Ei lapsi ole paha, lapsi on vaan tietämätön.

Jos olisin rohkeampi puhuja, valtaisin koulujen jumppasalit. Kävisin kertomassa meidän perheestä - Piippiksen vamma kun ei ole ainoa, mitä minun lähipiiristäni löytyy.  Kysyisin lapsilta "Kuuluuko sinun läheistesi joukkoon kehitys-/ liikunta-/ kuulo- tai vaikkapa näkövammaisia ihmisiä?" "Haluaisitko sinä, että sinulle rakasta ihmistä kiusattaisiin vaikkapa leikkipuistossa?" Minä puhuisin erityislasten ja -aikuisten puolesta, mutta on ilmiselvää että näissä sessioissa painotettaisiin ihan kaikenlaista kiusaamista. Ottaisin lapset mukaan keskusteluun. Kannustaisin kysymään ja vastaisin mahdollisimman kattavasti. Näyttäisin ehkä muutaman kuvan meidän perheestä ja kertoisin esimerkkejä siitä, miten paljon Piippiksen kehitysvamma on antanut meille hyviä asioita. Meistä jokainen rakastaa tuota pikkumimmiä sydämensä pohjasta, ja haluamme elämän kohtelevan häntä hellästi.

 En mä tiedä. Olo tuntuu voimattomalta ja tuntuu etten bloginikaan avulla kykene tavoittamaan niitä, jotka eniten tarvitsisivat sitä silmienavailua.. Nyt kuitenkin taas vähän helpotti, kun pääsin näitä ajatuksia availemaan täällä blogissakin. Ja nyt kun olen tämän tehnyt, voin seuraavaksi kertoa meidän reissusta ja jakaa kuvia matkan varrelta. Sitä siis luvassa seuraavaksi.

 Puhutaan lapsillemme toisten ihmisten kunnioittamisesta. Suurin osa niin tekeekin ja siitä iso kiitos kaikille teille asianosaisille. 

Terkuin, Vähän äksy ja joskus vähän väsy leijonaemo -84

"Onnellinen tuleva ekaluokkalainen vapautui kesälaitumille ❤️ Pikkusiskoa keljutti kun joutui odottelemaan luvattua pehmistä tovin,eikä siitä syystä suostunut kuvaan😘

Saanko kesäloman kunniaksi fiilistellä vähän? Olen itkenyt silmäni punaisiksi - mutta vain ja ainoastaan onnesta. Oli sydänlämpöistä seurata kevätjuhlassa sitä, miten lapset suhtautuivat toisiinsa. Lavalla nähtiin normiluokkien lisäksi erityisluokkalaisia (kehitys-ja liikuntavammaisia), mutta yht'ainuttakaan tirskahdusta tai kuiskuttelua en yleisön seasta havainnut. Nämä lapset ovat toisillensa täysin normaaleja ja uniikkeja jokainen omana itsenään. "Tule ja ole sellaisena kuin olet", on koulun motto ja sitä todella toteutetaan ❤️

Kiinnitin huomioni tähän, koska pari päivää sitten naapurin tytöt kuiskuttelivat toisillensa ja tirskuivat meidän neidille, joka tutki onnessaan pihapuumme muurahaisia. Piippis ei välittänyt, mutta minä otin siipeeni.

Lapselle on etuoikeus kun saa kasvaa erityisyyden parissa ja meidän erityislapsillemme on etuoikeus, kun saavat käydä kouluansa suvaitsevassa ympäristössä. Olen onnellinen siitä 💕 Kasvattavat toisiaan, ihanat.

Mahtavaa alkanutta kesälomaa kaikille ☀️"

Kirjoittelin eilen pikaisesti tuollaisen terapeuttisen päivityksen facebookiin ja ajattelin nyt jakaa sen vielä tänne blogiinkin. Ei tämä erityislapsen äitiys minullekaan aina ole pelkkää ruusuilla tanssimista ja nyt kun lapset kasvavat, astuu kuvioihin mukaan hieman toisenlaiset murheet. Asiaa ei helpota se, että olen tooosi tosi herkkis näiden asioiden äärellä. Jokainen äiti haluaa että niitä maailmasta rakkaimpia kohdeltaisiin kunnioittavasti ja kyllähän se sattuu kun tajuaa, että näin ei aina ole.


 Haluaisin esittää pienen toivomuksen tähän väliin. Toivoisin, että mahdollisimman moni isi ja äiti ottaisi aiheen puheeksi lastensa kanssa. Ymmärrän täysin sen, että välttämättä tällaiset asiat eivät edes käy hektisessä arjessa mielen vieressäkään ennen kun tilanne osuu ensimmäistä kertaa kohdalle. Koen kuitenkin, että minä erityislapsen äitinä olen oikeutettu jakamaan näitä tuntemuksiani sekä kokemuksiani - avatakseni silmiä ja parantaakseni omalta osaltani erityislasten sekä vammaisten asemaa. Kenellekään ei saa tirskua vaikka näyttäisikin "hassulta" tai käyttäytyisi poikkeuksellisesti. Lapset ovat luonnostaan tietenkin uteliaita mutta meidän vanhempien tehtävä on opettaa hyvät käytöstavat - tuijottaminen kun on tosi epäkohteliasta nauramisesta puhumattakaan. Olen joskus sanonutkin että kyllä meitä tuijottaa saa ja niin tavallaan ajattelen edelleenkin, mutta tuijottaa voi monella eri tavalla. Kuiskuttelua ja tirskumista emme mekään halua vastaanottaa.

Jos vain mahdollista, kannattaa lapset tutustuttaa jo mahdollisimman varhaisessa vaiheessa erityisyyteen ja kehitys-/liikuntavammaisiin lapsiin. Nämä kohtaamiset kasvattavat sekä erityislapsia että normaalisti kehittyviä lapsia valtavasti.

<3

No mutta, ihana helteinen kesäloma on nyt alkanut meidän eskarilaisellakin ja oikeastaan vasta tänään tämä asia konkretisoitui myös meille vanhemmille. Huomenna aamulla ei tarvitse kenenkään lähteä minnekään, vaan saamme nukkua niin pitkään kuin huvittaa ja heräillä rauhassa uuteen kesäpäivään.

Juurihan minä facebookin vertaisryhmään kirjoitin elämänmullistuksestamme ja esittelin vertaisille uuden "heimolaisen" ! Nyt se "uutukainen" seisoo edessämme eskaritodistus kädessään, valmiina kesän viettoon. Hänellä on kaksi ihanaa sisarusta ja pikkusiskonsa oppi kuluneella viikolla ajamaan ilman apupyöriä. Leikit ovat yhteiset. Kinataan ja rakastetaan täysillä.

Meillä on samanlaiset mekot ja kaikki on hyvin. Elämä on kyllä yksi ihmeellinen yllätys.


Kevätjuhla oli tunteikas ja koululta suuntasimme torikahvilaan jätskille sekä vohvelille. Puistossakin pyörähdettiin ja sen jälkeen käytiin kaupassa ostamassa herkut ipanoille, jotka pääsivät kesäloman alun kunniaksi mummin ja papan luokse yökylään. Mummilla alkaa huomenna muutaman viikon pituinen kantasolujen palautus ja tästäkin syystä halusivat nyt puolin sekä toisin viettää aikaa yhdessä.


Meidän kesiemme kohokohtiin kuuluu ensimmäisten herneiden popsiminen. Suomalaisia ei vielä ole tarjolla, joten uskaltauduimme ostamaan litran saksalaisia lajitovereitaan.

"Hyviä herneitä, kyllä nyt kelpaa!"

huikkasi pienin onnessaan.

Myös Piippikselle herneet on suuri nautinto. Sitä kautta meille vanhemmillekin, sillä neitokainen ei juurikaan mitään vihreää kurkustaan alas suostu pistämään. Tätä näkyä on ilo katsella ja joka kesän alussa toivon, että herneet vielä tänäkin vuonna uppoavat.




Tänään lähikaupan pihassa oli pomppulinna ja tietenkin lapset halusivat päästä paikanpäälle hyppimään. Aamupäivän uintien jälkeen lähdimmekin kävelemään kaupalle ja hetken aikaa vietimme lämpöistä sunnuntaipäivää näissä tunnelmissa.

On tämä niin ihanaa aikaa että ei oo tosikaan! Minun kesäni on täydellinen kuitenkin vasta sinä päivänä, kun oma äiti kotiutuu sairaalasta ja kantasoluhoito on onnistuneesti takana päin. Onneksi on whatsapp.

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille. Ja mahtavaa alkanutta kesälomaa koulutyönsä päättäneille!

Monet kotiäidit elävät aikamoisella vuoristoradalla jaksamisensa suhteen - näin myös minä. Kuluneet puoli vuotta on onnekseni menneet kohtalaisen kivasti ja olen tuntenut olevani jopa poikkeuksellisen energinenkin aika-ajoin. Toki arjen askareet uuvuttavat harva se viikko, mutta oma mieliala on pysynyt valoisana siitäkin huolimatta

Tilanteessa on nyt kuitenkin tapahtunut selkeä muutos ja menneen viikon ilon pirskahduksista on tultu parin päivän aikana rytinällä alas. Eilen avasin suuni puolisollekin.

"Nyt en oikein meinaa jaksaa .."

Tuon ääneen sanominenkin helpottaa usein jo kovasti, vaikkakaan tieto ei tullut H:lle tällä kertaa yllätyksenä. Kyllähän tämä nyt on ollut havaittavissa. Lapset kinastelevat, kaikki tiuskivat keskenään ja koko ajan on joku pieni tilanne käynnissä. Se on väsyneelle rankkaa.

Voimat ovat nyt totaalisen kadoksissa ja joudun sängystä noustuani todella patistamaan itseni kotitöiden ja päivän askareiden pariin. Alkuun päästyäni homma toimii automaattisesti - "takaraivosta". Vitamiineista ei ole merkittävää jeesiä tähän vaivaan ja liikuntakaan (joka usein on loistoapu näissä aallonpohjissa) ei jaksa tällä hetkellä kiinnostaa. Joogasta poikkeuksellisesti haaveilen useinkin, mutta yksin en taida uskaltaa. Kaverin kanssa olisi mukavampi, mutta heilläkin on luonnollisesti omat hulinansa.

Tiedän että parhaimmassa tapauksessa jo huominen tuo kadotetun energian sekä ilon takaisin - tieto siitä helpottaa. Kyllä näiden tuntemusten yli taas kahlataan ja kaikesta selvitään. Auringon ja kevään saapumisen myötä viimeistään.

Näissä hetkissä hämmentävää on se, että yleensä tilanteen ollessa päällä kaikki mahdolliset negatiiviset tunteet meinaavat ottaa vallan ja herättävät mokomat öisinkin! Viime yönä heräsin kesken unieni pelkäämään ties ja vaikka mitä ikävää. Koen olevani yksinäisempi kuin koskaan ja tulevaisuus on yksi iso peikko. Todella mieltä ylentävää!

Meillä keskimmäinen sairastaa nyt ja tänään luvassa onkin lekurissa käynti. Uskoisin, että tämä tilanne on nyt toiminut laukaisevana tekijänä (yleisen väsymyksen ohella) näille mun tuntemuksilleni. Pelko jostain pahasta nostaa päätään (olen ds diagnoosin myötä herkistynyt moiselle) ja huoli oman pienen voinnista tekee olon ahdistuneeksi. Riittäis tää sairastelu jo..

Kundi on ollut nuhainen, yskäinen ja nyt myös kuumeinenkin. Lämpö ei ole noussut kuin korkeimmillaan 37,8 asteeseen, mutta poika on sunnuntaista asti valitellut selkä- jalka- ja kylkikipua. Toivottavasti kyse on vaan normaalista lihassärystä, mutta haluamme sulkea pois mahdollisen virtsatieinfektion ja näin ollen tänään siis suunnataan auton keula kohti Aavaa ja virtsa-/verinäytteenottoa. Toivottavasti syy kipuilulle selviää ja se onkin nyt kaikista tärkeintä mulle tämänhetkisessä mutkittelussa .

Kyllä tää tästä taasen iloksi muuttuu, ihan varmasti :)

Eilen sen ymmärsin. Olen saavuttanut elämässäni pisteen, jossa oma epäsosialisuuteni kostautuu omille lapsilleni. Olen viettänyt 5 vuotta kotona, ja puistossa yksin lasten kanssa vietetyt tunnit mahtuvat ihan rehellisesti yhden käden sormiin. Mä en ole puistoäiti. En varsinkaan tämän katraan kanssa, josta jokainen vaatii täyden huomionsa tilanteessa kuin tilanteessa. Usein ihan kadehdin äitejä yhden tai vaikkapa kahdenkin lapsen kanssa, sillä mun tilanne on vaan aina ollut niin eri. Ihan alusta asti– jopa sen yhdenkin lapsen kanssa.

Tiedän että mun lasteni on hyvä olla kotona ja he viettävät paljon aikaa esimerkiksi serkkujensa kanssa, mutta tiedän myös sen, että pikkuhiljaa niitä kavereita pitäisi löytyä myös lähipiirin ulkopuolelta. Varsinkin tuo meidän keskimmäinen selvästi kaipaa jo supersankari-leikkejä poikaporukassa. Se sattuu minuun. Koen huonoa omaatuntoa siitä. Naapuristakaan ei taida oikein vielä ikätovereita löytyä? Kaikki himpun verran vanhempia.

Kerho. Heti maanantaina tulen soittamaan ja kyselemään pojalle paikkaa. Tämäkin asia on valjennut meille vanhemmille pikkuhiljaa vasta nyt kesän aikana. Piippiksen kanssa tilanne ei ole niin simppeli ja asiaa tulee selvitellä. Hän kun todennäköisesti tulee tarvitsemaan avustajaa myös sinne. Onko se edes mahdollistakaan? Vertaiset jelppiä! :)

Kaikista pienin viihtyy vielä ihan vaan äiskän kanssa ja se ehkä vähän tuo lohtua tässä tilanteessa.

Tänään vietämme PikkuW:n synttäreitä perhepiirissä. Onneksi poika ei varmasti tunne nyt niin vahvasti kuin mitä äitinsä tuntee. On kesä ja on loma. Meidän perheellä lomat on vietetty, mutta W:n juhlista puuttuu paljon hänelle rakkaita ihmisiä. Me aikuiset sen tietenkin ymmärrämme, mutta lapsillemme joudumme asioita selittelemään. Koska kysyvät. Ja varsinkin tuo meidän päivänsankari on tehnyt niin, sillä näitä kemuja on jo puolisen vuotta odoteltu. Reippaasti katsottu sivusta, kun tytöt juhlivat omansa ennen häntä. Meidän ipanoiden syntymäpäiviä juhlitaan kuukauden välein ja vieläpä kesä-aikaan. Näissä viimeisissä juhlissa tuntuu aina olevan pieni vieraskato. Nyt kaivataan siis niitä ikätovereita. Moni äiti ja isi ehkä tietää mitä tarkoitan?

Nää on niitä mun äitiyteni vaikeimpia hetkiä. Kun koen itse tehneeni jotain väärin. Aamulla mun viereeni kömpivät onnelliset lapset, mutta päivän mittaan se sydänalaa riipivä tunne hiipii sisimpään. Kun pieni poika jää etuovelle tuijottamaan muutaman vuoden vanhempia naapurinpoikia, joiden perään selvästi haikailee. Ovathan serkkupojatkin vanhempia mutta silti leikkivät hänen kanssaan. W:n on vaikea ymmärtää miksi ei saa liittyä naapuruston jengiin.

Miksi mä en ole ollut rohkeampi?

Olen elänyt viimeiset vuodet tässä omassa kuplassani ja näin on ollut hyvä. Jopa väittäisin, että näin on ollut hyvä meille kaikille. Nyt ehkä kuitenkin on tässävaiheessa jo aika myöntää, että on tullut aika jonkinsortin muutokselle. Olen itse aikanaan ollut vuoden päiväkodissa, jonka jälkeen siirryin seurakunnan kerhoon ennen koulutaivalta. Oma ajatusmaailmani on äitiyteni varrella ollut se, että niin kauan kun lapset saavat olla kotona, on tilanne ihan hyvä. Nyt vaikeroin. Tunnen ristiriitaisia tunteita.

Hitokseen vaikea laji tämä äitiys! Varsinkin tällaiselle nössölle ja yliherkälle äidille.

Jos ahkerammin treffaisin muita perheitä, kokisin varmasti ihan toisenlaista tasapainoa siinä mitä näihin asioihin tulee. Tyypit viihtyvät keskenään, mutta vaikka meillä on ihan hyvä näin niin lapset silminnähden kaipaavat aika-ajoin jo jotain muutakin. Mun on siis pakko uskaltaa irrottaa ote tästä tämänhetkisestä.

Olipas tämä nyt sekava teksti. Ehkä joku kuitenkin sai ajatuksesta kiinni?

Harmi kun ei voi stopata. Nyt jos koska sen tekisin. Vaikka raukkaparat joutuvatkin kotona äidin kanssa aikaansa viettämään, niin siitäkin huolimatta heitä katsoessani koen ainakin jossain onnistuneeni. Olkoon tuo herkkyys ja tunteellisuus heissä aina. Ne suukot ja rutistukset. Tänäänkin olen saanut useasti kuulla, kuinka "minä rrrrakastan äitiä" tai "äiti syliin!".  Siis saanko stopata?

Vaikeita juttuja. Ainakin mulle.

Mutta nyt piirakkaa leipomaan! Tästä tulee varmasti oikein kiva päivä, vaikka äiti vähän melankolisella tuulella näin aamusta onkin. PikkuW:n juhliin saapuu tänään kuitenkin hyvin monta rakasta ihmistä ja poika varmasti nauttii päivästänsä. Äiti vaan miettii liikaa.

Mukavaa viikonloppua kaikille!

Satuin eilen bongaamaan facebookin news feediltä artikkelin erityisherkkyydestä  ja jäin todella pohdiskelemaan tätä asiaa. Itseähän olen aina ollut herkkä sekä tunteellinen ja tästä syystä aihe kiinnostaa erityisen paljon. Tunnen itseni kaltaisia useita - sekä miehiä että naisia.

"Erityisherkkyys on synnynnäinen hermojärjestelmän ominaisuus". Hauska kuulla, että tälle kaikelle on näinkin selkeä tieteellinen selitys ja hyvä että näistäkin asioista puhutaan nykyään paljon.

Ajattelen itse että herkkyys on vahvuus, mutta toisaalta on paljon sellaisia tilanteita, joissa toivoisin reagoivani toisella tavalla. Itken helposti ja hyvinkin "mitättömästä" asiasta. Kun konsertti alkaa näyttävästi, kyyneleet valuvat poskilla vaikka suurin osa kanssakuuntelijoista riemuitsee ja tanssii iloisesti. Eilen katsottiin H:n kanssa Forgetting Sarah Marshall-elokuvaa, ja nauroin niin lujasti, että lopulta rupesin itkemään. Liikutuin siis naurun päätteeksi. Liikutuin koska mulla oli niin hauskaa? Onhan se hieman outoa, ja tuollainen reaktio saattaa olla jollekin toiselle vähän hankala ymmärtää. Usein huomaankin, että yritän peitellä kyyneliäni, koska ne saattavat hämmentää muita.

Mielenkiintoista, että artikkelin mukaan myös aistiyliherkkyydet kuuluvat tähän ominaisuuteen. H usein nauraa mulle, kun purkkaa syödessäni alan yhtäkkiä yökkimään. En oikeastaan pysty edes purkkaa syömään, koska se aiheuttaa mulle tuollaisen reaktion melkeinpä välittömästi. Yökin nykyään jo syystä, että H syö vaikkapa autossa vieressäni äänekkäästi purkkaa. Hyi. Olen pitänyt aina itseäni vähän outona tämän vuoksi, mutta ehkäpä tällekkin löytyy luonnollinen selitys vaikkapa tässätapauksessa hermojärjestelmästä ;)

Tuo juttu avasi mulle tätä aihetta paljon ja luulen, että juuri tämä herkkyys aiheuttaa mulle nyt myös näitä uniongelmiakin. Maailman tilanne mietityttää ja henkilökohtaisessa elämässäkin on omat murheensa. Eipä sitä muuta sitten tarvitakkaan. Usein ihan suututtaa, että tulee mietiskeltyä niin paljon tämänhetkistä maailmaa, kun en yksin niille asioille kuitenkaan mitään mahda. Olen aina ollut sellainen, että pohdiskelen liikaa. Päivittäin mieltä kaihertaa joku stressaava asia. Onneksi kolikolla on myös kääntöpuolensa ja mun on ollut aina helppo keskittyä myös positiivisiin asioihin. On helppo "fiilistellä" siis myös ihan vaan niitä arkisia pieniä onnellisia asioita. Ja usein myös näytän sen onnen hyvin avoimesti. Tämäkin on asia, joka saattaa toisenlaista ihmistä välillä suivaannuttaa. Ja se on täysin ymmärrettävää.

Moni läheinen varmasti tunnistaa tätä lukiessaan nämä piirteet minussa. Ja moni lukija varmasti tunnistaa nämä piirteet myös itsessään. Kääntäkäämme siis herkkyys vahvuudeksi ja yrittäkäämme nauttia siitä, että tunnemme isosti! :) Mielelläni kuulisin muidenkin kokemuksia aiheesta!

Jännä nähdä, periytyykö tämä piirre jälkikasvulle. Nyt näyttäisi siltä, että Piippis ainakin kulkee äitinsä kanssa samoja polkuja siinä, mitä tähän luonteenpiirteeseen tulee..

Liikutukselta ei tottavie vältytty viikonloppunakaan, kun uutukainen kummipoikamme vietti nimiäisiään. Tämä on mulle ja H:lle hyvin tärkeä sekä arvokas tehtävä, ja tuo pieni ihminen on hyvin rakas, niinkuin myös vanhempansakin meille ovat. Onnea ja iso suukko ihana O!

Tällaista tänään.

Mukavaa alkanutta viikkoa, vaikkakaan aamun ensimmäinen uutinen ei niin aurinkoinen ollutkaan. Lepäile rauhassa David Bowie

Tänään on ainakin se fiilis ja vahvasti onkin..

Kello on varttia vaille yhdeksän illalla ja mun pienet on jo ihanasti untenmailla. Tämä ei oo viimeaikoina ollut kovinkaan yleistä ja yöunille on nukahdettu vasta kymmenen pintaan melkein joka ilta.

Syy tämäniltaiseen sammumiseen on selvä. Viimeyö oli nimittäin horroryö! Piippis karjui vatsakipujaan valehtelematta puoli viiteen asti ja PikkuW itkeskeli vartin välein tukkoisen nenän aiheuttamaa paniikkia, kun henki ei kulkenut normaaliin tapaan. Pojan jouduin jälleen hakemaan viereen ja H "nukkui" tytön kanssa lastenhuoneessa. Puoli viideltä mä seisoskelin olohuoneessa, katselin ikkunasta pihalle, nyyhkytin ja söin mandariinia viimeisen kerran. Sen jälkeen koko perhe nukahti hetkeksi. 

Tänään täällä Tanharissa on ollut siis aika uupunutta ja hiljaista porukkaa. Kun H tuli kotiin töistä, lähdettiin vähän ulos käpyttelemään ja näin tapahtui:

Meidän iso pieni neiti nukahti piiiiitkästä aikaa rattaisiin kun siellä oli niin mukavan pehmoista ja lämpöistä. Todella huono yö vaati siis veronsa.

Minä itse olen tänään nyyhkytellyt paljon. Normaalisti en väsymystäni itke, mutta tänään olen saanut ainakin kolme ihan kunnon itkupotkuraivari puuskaa. On ollut todella voimaton ja surullinen olo. Huolet sekä murheet ovat tuntuneet ylitsepääsemättömän suurilta ja ahdistus ollut maksimissaan.

 Tuleehan näitä, mutta onneksi ei usein. Ja nämä tällaiset fiilikset ovat suoraan verrannollisia yöllä nukuttujen tuntien määrään. Sen olen huomannut.

Nyt varauduttiin ja toimitettiin neitokaisen masua Microlaxin avulla ja onneksi pikkujätkän nenä ei enää vuoda samallatavalla kun eilen. Toivoa on, että ensiyönä meitä kaikkia siis nukuttaisi paremmin.

Oma fiiliskin on jo parempi. Riittää kun pääsi lämpimän peiton alle suklaajätskikulhon kanssa köllimään. 

..nyt tosin mummolan sijasta jo kotiseinien sisäpuolella.

Pirpanan kuume on hellittänyt jo mukavasti, mutta tukkoinen nenä sekä ilmeisesti hampaat kiusaavat nyt ihan kovastikkin. Isi yrittää tälläkinhetkellä saada tyttöä rauhoittumaan sänkyyn. Jäytää mahdottomasti hampaitansa ja saa välillä oikein sellaisia tuskaisia, lyhytkestoisia itkunpuuskia. On niin tuhannen harmillista, kun toinen ei osaa sanoa mihin sattuu!

Buranaa annoin ennen nukkumaanmenoa ja toivotaan nyt, että siitä olisi apua tilanteessa. Ihan väsynyt on neitokainen, mutta nukahtaminen tekee tosi tiukkaa.

Korvia en tässävaiheessa vielä lähtisi syyttämään. Ei arasta yhtään kun korvaan koskee ja tyttö oli kuitenkin ihan hyväntuulinen illalla. Söi hyvin ja sitärataa. 

Sitten PikkuW.. mun mielestä se tuntui tuossa nukahtaessaan vähän lämpöiseltä ja nuhainen on. Saa myös nukkuessaan yskänpuuskia. Nyt kyllä nukkuu ihan levollisesti, vaikka Piippis välillä vaikeroi ihan vieressä. 

Voihan kurjuus! Pientähän tällainen kausiflunssa on suurempien sairauksien rinnalla, mutta kyllä se vaan siltikin sattuu vierestä katsoa kun toiset on niin reppanoita.  Paljon mukavampaa on terve arki ja levollisesti nukutut yöt!

Loppukevennykseksi laitan kuvan eiliseltä, kun mummolassa intouduttiin pikku kuumeesta huolimatta naistenhakuun ja pikkuveli pääsi siskon kanssa tanssin pyörteisiin. 

Olipahan aika suloinen hetki taas hitsi vieköön! <3

PikkuW kukkuu jostainsyystä eli ei siis tänään aikaa pidemmälle höpinälle..