erityislapsi

"Mä en halua mennä kouluun huomenna"

20.12

Arki on palannut meidän jengin keskuuteen kaiken ihanan ja jännittävän jälkeen. Se toi mukanansa toki paljon mukavia juttuja mutta valitettavasti myös pienimuotoisia haasteitakin. 

Olen usein raottanut teksteissäni sitä että meidän ipanat ovat luonteeltansa sangen herkkiä, jokainen kolmesta - kromosomimääriin katsomatta. Tämä ei meille sinänsä yllätyksenä tullut, sillä olemme kumpainenkin vanhemmista myös erittäin tunteellisia ja sensitiivisiä.

Keskiviikko-aamun haastattelussa kerroinkin kiitollisuudestamme Piippiksen erityisluokkaa sekä siellä saamaansa hyvää hoivaa kohtaan. Sanomattakin lienee selvää että koska kyse on erityisipanoista, löytyy koulusta kuitenkin aina omat haasteensa - jokaisella lapsella kun on omat kuvionsa kehityksen ja käyttäytymismallien saralla.

Eskaritaipaleen alussa ongelmia tuotti neitokaisemme ääniyliherkkyys, mutta nyt tuo ongelma on käsittääkseni poistunut arkisista opiskeluhaasteista. Tällä hetkellä koulussa on nyt kuitenkin yksi oppilas, jota neiti on ryhtynyt pelkäämään ja ensimmäisen kerran eilen saimme kuulla Pirpanan suusta tuon otsikossakin näkyvän lausahduksen : "Mä en halua mennä huomenna kouluun". Kysyin syytä ja neiti osasi oikein selvästi sen minulle kertoa. Oli hyvin surumielinen ja allapäin.

Viimeisten viikkojen aikana Piippis on joutunut mukaan muutamaan konfliktiin, joissa on ottanut hieman siipeensä. Tällä viikolla tilanne sitten eskaloitui myös tunnetasolla, vaikkakin aihe on kuluneen viikon aikana jonkun verran ollut jo tytön puheissa.

Olimme saaneet tiedon ikävistä sattumuksista ja tiesimme mikä typykkää mietityttää. Tästä iso iso kiitos koulun henkilökunnalle, joka hyvin herkästikin tiedottaa meille jos jotain normaalista poikkeavaa koulussa sattuu. Koska Piippis ei aina meille vanhemmillekaan osaa sanoa heti mikä harmittaa, on paljon helpompi tukea ja lohduttaa kun etukäteen tietää mitä on tapahtunut.

Piippikselle ei ole sattunut mitään vakavaa, mutta hän on näiden parin episodin myötä joutunut säikähtämään kovasti, sillä tietynlainen ei-toivottu käyttäytyminen on kohdistunut häneen itseensä. Eilen sitten jouduin todistamaan ensimmäisen kerran hyvin voimakastakin reagointia ja se sai myös meidät vanhemmat vähän säikähtämään. 

Piippis on ollut päiväkuiva jo kauan, eikä vahinkoja ole sattunut enää aikoihin. Eilen kuitenkin tapahtui poikkeus ja melkeinpä voisin väittää, että päivän tapahtumilla saattoi olla vaikutus tilanteeseen. Merkittävin muutos normaaliin oli havaittavissa kuitenkin vasta illalla nukkumaanmennessä. Sisarukset olivat jo nukahtaneet, mutta tyttö kuiskaili hiljaa minulle tuntemuksiansa ja vaikka kuinka yritin ajatuksia kääntää muualle, asia selvästi vaivasi kovasti. Olin istunut 1,5 h neidin vieressä silitellen ja rauhoitellen jonka jälkeen väsähdin itse, ja annoin lopulta neidin tulla nukkumaan viereeni. Normaalisti vanhempien välissä uni tavoittaa ipanan välittömästi, mutta nyt näin ei käynyt. Pitkästä aikaa koin äitiyteni taipaleella hetken, jolloin en oikeasti tiennyt mitä mun pitäisi tehdä. 

Kuiskasin tytön korvaan, että "huomenna saat olla kotona ja mennään tekemään mummin sekä papan vanhan kodin pihalle vähän pihahommia". Meni 5 minuuttia ja tyttö oli sikeässä unessa. 

Siinä itse unta odotellessa mietin tovin, että mahdoinkohan nyt toimia oikein tässä tilanteessa? Tämä päivä kuitenkin todisti sen, että pieni lepopäivä tuli nyt tarpeeseen. Pöly ehti jo hieman laskeutua ja tyttö ei enää käynyt illalla tapahtunutta juurikaan läpi. Olemme yhdessä puhueet ja kertoneet, että koulussa aikuiset pitävät huolen siitä, että ikäviä juttuja ei pääse enää sattumaan. Olemme myös pitäneet yhteyttä puolin ja toisin koulun henkilökunnan kanssa, ja me vanhemmat olemme luottavaisin mielin.  Arvostan valtavasti sitä otetta, jolla opettaja ja ohjaajat ovat tarttuneet tähän tilanteeseen. 

Vaan eipä tästä nyt tämän enempää. Halusin vain hieman valoittaa sitä, minkälaista on elo herkän ipanan kanssa. Kun "kuppi menee nurin", tarvitaan siihen meiltä vanhemmilta vähän tietynlaista oman lapsen lukutaitoa ja jonkin sortin improvisaatiota myös. Toistaiseksi Piippiksen reaktiot ovat hyvin selkeästi luettavissa ja kun yhteistyö koulun sekä perheen välillä toimii, ovat nämä tilanteet suht helposti käsiteltävissä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä helpommin näköjään näitä lukkoja myös esiintyy. Onneksi osaamme jo edes vähän toimia niiden kanssa.


Pienenä loppukevennyksenä kerrottakoon, että meidän ekaluokkalaiselta irtosi tänään ensimmäinen hammas! Emme vielä osanneet varautua tähän mutta yllätys oli toki iloinen - se lienee luettavissa tuosta onnellisesta hymystä! Ja siis mehän ei edes tiedetty tuon hampaan heiluvan, ei edes Piippis tiennyt. Kovin ylpeänä alarivistöänsä kaikille esitteli ja ainoana huolenaiheena mielessä oli se voiko hän nyt syödä mummin ja papan hänelle lupaamia "ranskalalaisia", kun hammas on lähtenyt irti. Hyvin se lopulta kuitenkin onnistui!

 Enää kaksi koulupäivää ja sitten tämä äiti suuntaa viimeiseen harjoitteluun ennen joululomaa. Täältä tullaan nuoriso! :) 













Akuutti

Ylen aamu tv:n haastattelussa esikoisen kanssa

20.03

Huh mikä viikko tämä on tähän asti ollut! Osa teistä lukijoista onkin varmasti jo nähnyt, että suoriuduimme Ylen aamu tv:n haastattelusta ilman ylimääräisiä muuttujia ja siitä olen ollut kuluneen vuorokauden aikana super huojentunut. 5 minuuttia ennen lähetystä jännitin niin paljon, että meinasin ihan oikeasti oksentaa mutta heti kun haastattelu alkoi, katosi mun jännitykseni täysin. Piippiksen läsnäololla oli varmasti oma vaikutuksensa tuohon hyvään tunnelmaan. 


Meidän haastattelija Mikko oli aivan loistotyyppi. Tiistaina kun juttelin hänen kanssaan puhelimessa, huomasin jo siinä hetkessä että hän on oikeasti kiinnostunut aiheesta ja sydämellänsä mukana tässä jutussa. Uskon että meidän neitikin aisti tuon lämmön ja siksi vastasi niin reippaasti suorassa lähetyksessä esitettyihin kysymyksiin. Kun Mikko kuuli että meidän ipanat fiilistelevät Putousta,  kävi hän hakemassa jostain jemmasta Pirpanalle Tanhupallon joulukirjan. Lahja sai ipanan suupielet entistä leveämpään hymyyn. 

Vastaanotto Ylellä oli muutenkin vallan mainio ja kotoisa. Lämpiössä odottivat herkkuleivät, kahvia (tummaa ja vaaleaa paahtoa) sekä mehua ja Piippis oli todella onnellinen tajutessaan, että pöydällä oli hänen henk.koht lemppareita - Domino keksejä! Minä sain istahtaa maskeerajan tuoliin ja kaunistautua ilmaiseksi ammattilaisen siveltimen alla, heh. 

Lähetys hurahti nopeasti,  ja välittömästi kameroiden sammuessa useampikin ihminen tuli iloisena kertomaan että : " se meni tosi hienosti!". Naureskelimme hetken aikaa muutamalle hassulle jutulle jotka eivät onneksi mikrofoniin kantautuneet, otimme yhteiskuvia ja lompsimme jännittyneinä lämpiöön. Kun kaivoin puhelimeni laukusta, piipitti se jatkuvalla syötöllä ja saimme toinen toistaan ihanampaa palautetta läheisiltä, ystäviltä sekä blogin seuraajilta. Itkuhan siinä sitten tuli kun jännitys purkautui kaiken hermoilun jälkeen. Olimme toooosi onnellisia siitä että uskalsimme , ja että avasimme lähetyksessä omat tuntemuksemme sekä ajatuksemme - menneet ja olevat.


Ennen kotiinlähtöä Piippis taiteili tyylilleen uskollisesti hyvin mahtipontisen pläjäyksen Ylen vieraskirjaan, ja aamumme kirkkain tähti pääsi myös tutustumaan äänitarkkailijan työhuoneeseen.. 


Neiti sai valita että menemmekö taksilla vai julkisilla kotiin - hän valitsi junan. Pienessä tihkusateessa kipitimme Pasilan asemalle ja hyppäsimme junaan. Jännitysmomentti ekaluokkalaiselle sekin.



Olen vieläkin ihan sanaton, mutta haluan ja kykenen sentään koko perheeni puolesta kiittämään. Kiittämään sydämeni pohjasta jokaisesta ihanasta viestistä ja palautteesta, joita olemme kuluneiden päivien aikana saaneet. 7 vuotta olen omalta osaltani yrittänyt availla silmiä ja kertoa siitä, miten meidän elämästä tulikin pienestä extrasta huolimatta hyvinkin tavallista - vaikka toisin yhteiselomme alkutaipaleella oletimme. Tämä viikko on antanut mulle mahdollisuuden laajentaa tätä tietoisuuden levittämistä blogin sekä somemaailman ulkopuolellekin ja sanomattakin lienee selvää, että olemme koko perhe kiitollisia. Kiitollisia mahdollisuudesta ja kiitollisia siitä, että tämä tärkeä aihe on otettu nyt puheeksi ja nostettu pinnalle.

Kiitos valtavan paljon Liisa, Mikko ja muut Yleläiset. Kiitos teille seuraajille, vanhoille ja uusille. Kaiken väsymykseni keskellä sain taas uutta puhtia jatkaa tätä hommaa, sillä tajusin pitkästä aikaa kirjoittamiseni tärkeyden. Se ei ole vain minulle vaan se on myös muutamalle muullekin.



Tässäpä vielä linkit vaklattavaksi:











Akuutti

Perhosia vatsassa Aamu tv:n haastattelun lähestyessä

18.36

Blogi on ollut hiljainen - tällä kertaa kuitenkin ihan tarkoituksellisesti. Arki on ollut poikkeuksellisen täynnä hulinaa jos jonkinlaista, ja koulu on haukannut myös ison osan jaksamisestani. Tämän viikon jännittävin tekijä on kuitenkin ollut tuo Akuutin huomenna esitettävä "Lapseni on down"-jakso, jossa meidänkin perhe sai kunnian olla mukana.

Vaikka olen hyvin kriittinen itseäni kohtaan enkä juurikaan nauti oman pärstäni toljottamisesta telkkarin välityksellä, olen super iloinen siitä että saadaan kertoa meidän tarinaa ja jakaa tietoisuutta siltä kantilta, että elämä voi oikeasti olla hyvinkin tavallista yllättävistä kromosomipoikkeamista huolimatta. Haluan silti aina painottaa sitä, että kaikilla ei tietenkään asiat ole niin ja toki meilläkin on omat murheemme. Niistä ehkä lisää huomenna Yle 1 Aamu tv;ssä.


Yllätyin siitä, kuinka tunteisiin tuo Areenassa jo nähtävä jakso itselläni menikään. Tiesin kyllä sen, että Tanskassa ei juurikaan ds-vauvoja enää synny, mutta että Islannissakin tilanne on nykyään sama?! Myös meillä Suomessa tuo aborttiprosentti on noususuhdanteessa ja kylläpäs se muuten tuntuu pahalta tämän äidin sisimmässä. Se todella saa surulliseksi..

Kun katsoo esimerkiksi tuota Mira Pelon (Yle) ottamaa kuvaa meidän sinisilmäisestä kaunokaisesta, nousee aika voimakas tunnekuohu pintaan siitä, että lukuisten ihmisten mielestä hän ei ole erityisominaisuutensa vuoksi kelvollinen meidän muiden joukkoon. Pirpana on seitsemän vuoden aikana antanut ihan valtavasti hyviä asioita lähipiirilleen, ja sama pätee tietenkin myös toisinpäin. Hän oppii koko ajan uusia asioita, hänen muistinsa häkellyttää joka päivä ja hän nautti elämästänsä suuresti. Monet naurunpyrskähdykset olisivat jääneet kokematta ja hellyydenosoitukset vastaanottamatta, jos tuota neitiä ei olisi olemassa. 

"Äiti, sinä olet ihana nukke!", sanoi hän minulle juuri hetki sitten.

Kiitän hänestä joka päivä, ihan yhtälailla kuin kahdesta sisaruksestaankin. Olen ylpeä heistä jokaisesta juuri sellaisena kuin ovat. Ja se mitä ovat toisilleen, on valehtelematta kauneinta meidän vanhempien maailmassa.

 Piippiksen downin oireyhtymä saapui meille yllärinä ja luonto teki valinnan hänen kohdallaan. Olimme raskausaikana toki pohdiskelleet trisomia 21:n mahdollisuutta ja todenneet, että myös down-vauva olisi tervetullut jengiin. Ehkä tosiaan jo jollain tavalla tiesin..

.. sitä olemme usein pohdiskelleet.

 Mielestäni tuossa huomenna esitettävässä dokumentissa lääkäri heitti kaikista parhaimman "lainin" todetessaan seulojen parhaana puolena sen, että kaikki eivät niissä jää kiinni.  Ds-vauvoja syntyy siis edelleen jopa Tanskaan ja Islantiin. Se on suuri rikkaus ja onni. On lohdullista tietää, että suuri osa väestöstä on kanssani kuitenkin samoilla linjoilla.

En halua tuomita ketään, vaan haluan tehdä kaikkeni jakaakseni tietoisuutta ja availla silmiä. Muuttaa ennakkoluuloja oikeiksi ja kertoa tositarinaa. Minun tulevaisuudensuunnitelmiini ei todellakaan 10 vuotta sitten kuulunut erityislapsen äitiys, mutta seitsemän vuoden kokemuksen jälkeen voin ihan rehellisesti sanoa, että tämä on ollut yksi elämäni kauneimmista reissuista. Se on koulinut ja kasvattanut, tehnyt vahvemmaksi.

En tänään enempää tähän aiheeseen pureudu, mutta katsotaan mitä huomenna keksimme höpötellä Yle tv 1 Aamu tv:ssä klo 8.45. Myös Piippis mukana haastattelussa. Onpas muuten super jännittävää!


Palailen pian.

Ajatuksia

Kun lapsi pohtii kuolemaa

17.00

"Äiti, mä en halua mennä vielä taivaaseen.."


Näin totesi pieni suuri seitsenvuotiaani muutama päivä taaksepäin, kun matkasimme lääkäriin koko porukan voimin. Katsoimme H:n kanssa kauhistuneena toisiamme, mutta totesimme rauhallisesti että sellaisia on tässä vaiheessa turha pelätä. Kukaan meistä ei ole sinne vielä menossakaan.. 


Tilanne oli omituinen siksi, koska emme olleet aiheesta keskustelleet tuona päivänä. Toki olemme vanhempina pistäneet merkille sen, että aihe on ollut pinnalla kovasti ja esimerkiksi eilen pienimmäinen ilmoitti minulle yhtäkkiä, että "Äiti sitten kun sä kuolet ja tuut takaisin, niin susta tulee pöllö". Vaiana-elokuva on toiminut loistavana jeesinä siinä, miten selittää lapsille kuolemaa ja vastata lasten kysymyksiin teemaan liittyen. Tuossa elokuvassahan Vaianan mummi palaa maan päälle rauskuna, joka on hänen voimaeläimensä. Tämä kyseinen piirretty on toisaalta varmasti myös omalla tavallaan saanut pienten ihmisten ajatukset pyörimään kuolemaan liittyvissä aiheissa enemmän.


Upea kohtaus. Kylmikset jokikinen kerta.


 Muistan itse hyvin selkeästi lapsuuden kuolemanpelon hetket - ne olivat välillä hyvinkin voimakkaita ja ahdistavia!  Muistan jopa muutaman sellaisen tilanteen, kun otin vanhempieni kanssa asian puheeksi lauantai-saunan jälkeen, olotilani ollessa niin kamala. Tuskaisinta näistä tilanteista teki se, että usein nuo pelot valtasivat minut ollessani onnellisimmillani - niissä hetkissä kun kaikki oli tosi tosi hyvin. Edelleenkin niin tapahtuu aina silloin tällöin.


Minun kanssani näistä asioista aikanaan kyllä juteltiin hyvin avoimesti ja olen omienikin kanssa ottanut myös sellaisen käytännön, että kuolemasta höpötellään aina tarpeen niin vaatiessa - ja tietysti mahdollisimman rehellisesti. Kokemuksesta tiedän, että jos lapsi on luonteeltaan herkkä, voi tällaiset keskustelut aiheuttaa päänvaivaa pitkäksikin aikaa ja siksi koen, että pieni keventäminen on vielä toistaiseksi ihan paikallaan. Poistumme maan päältä, mutta kurkimme pilven reunalta tai palaamme nyt sitten vaikkapa lempparieläimenä takaisin - vähän niin kuin Vaianan mummokin. En halua että pieni ipana joutuu jäädä junnammaan sellaisiin ajatuksiin liiaksi, joihin me "isotkaan" emme tiedä oikeaa vastausta. Olisi kaikista parasta, jos pystyisi omiin lapsiinsa istuttamaan ajatuksen kuoleman luonnollisuudesta. Toisaalta onhan meidän aikuistenkin hieman vaikea aiheeseen suhtautua sillä tavalla - minun ainakin aika-ajoin. Vaikka lasteni myötä omat kuolemanpelkoni ovat rauhoittuneet ja muuttaneet valtavasti muotoaan, kyllä silti joskus yön pimeinä tunteina unta odotellessani jään junnaamaan ikäviin fiiliksiin aiheen tiimoilta.



Vuosi sitten jouduimme jättämään hyvästit rakkaistakin rakkaimalle Taiga-koiralle, ja pienten ihmisten ikävä pulpahtaa edelleen melkeinpä päivittäin pintaan mitä yllättävimmissä hetkissä. Se on hyvin liikuttavaa ja jokakerta kun joku mukeloista ilmoittaa kaipauksestansa ääneen, kostuvat myös meidän vanhempien silmäkulmat. Meilläkin on iso iksu.

Lapsen henkisen kasvun kannalta koen nämä hetket erittäin tärkeiksi ja arvokkaiksi. Luopuminen kuuluu olennaisena osana elämään ja ikävä on luonnollinen tuntemus. Kyyneleet ovat sallittuja sekä tervetulleita, ja niillä on oma tarkoituksensa.

Miksi kirjoitin tästä nyt? No siksi koska on sangen hassua huomata, että näinkin synkkä aihe saa joskus erityislapsen äidin onnelliseksi. Ja että miksikö saa? Koska tajusin sen, kuinka "normaalisti" Piippiksen ajatusmaailma kehittyy tämänkin kasvun vaiheen saralla. Piipis on 7-vuotias ja 7-vuotiaat pohtivat myös näitä vähän ikävämpiäkin juttuja jo ääneen.

No mutta se siitä. 

Eilen ehdittiin nautiskella ihanasta syyssäästä tovi koko perheen kesken. Kävelimme pellolla ja ihmettelimme ilmassa leijuvia haituloita. Aurinko lämmitti ja askel oli hetken aikaa kepeä. Kotiin päästyämme, alkoi äiskäparan lihaksia kolottamaan ikävästi ja niinhän siinä sitten kävi, että kuume nousi minullekin. Kyllä on ollut aikamoinen tauti tämä ja ehkäpä tämä kaksiviikkoinen kituminen eskaloituu nyt tähän kuumepiikkiin minunkin kohdallani.



 Olen yrittänyt levätä mahdollisimman paljon, mutta onhan se kieltämättä hieman hankalaa kun isäntä on töissä ja ipanat tarvitsevat palveluitansa. Tänään kun ruoan jälkeen kellahdin sängylle hetkeksi, tuli pienin kysymään multa tomerana: 

"Miks sä vaan kokoajan istut siinä, etkä mee tekemään kotitöitä?!"


Keravan Lady Gaga. Tyylilyyli.
 

 No joo mutta sellaisia ajatuksia tänään. H tuli töistä kotiin ja vetäisen nyt viltin korviin. Voimia kaikille vertaistovereille, jotka potevat tätä samaa syyspöpöä siellä ruutujen toisella puolella. Nyt tuntuu kovasti olevan moista liikenteessä ja se on tylsää! 




Kohtaamisia

Minäkö raskaana?

16.32

Nyt annan luvan suuttua tuosta hieman harhaanjohtavasta otsikosta, sillä minä itsekin hilppasen provosoiduin tänään pienimmän kanssa lääkärissä ollessani.

Oikein mukavanoloinen naislekuri tutki ensin PikkuH:n ja totesi, että tytsyn kumpainenkin korvakäytävä on tulipunainen. Tämä ei valitettavasti tullut yllätyksenä viimeöisen itkeskelyn sekä valvomisen jälkeen ja nyt vaan toivomme lujasti, että antibiootit parantavat murusen olotilan nopeasti. Raukkaparka oksensi autoonkin kotimatkalla, kun kuume alkoi nousta. Onneksi ehdimme ulos apteekista, huh. 

Minun äitiystaipaleeni ensimmäisen korvatulehduksenkin voi nyt sitten ruksata sairastelumuistoihin. Ei ole mukavaa katsella vierestä sitä ei. Kiitollinen olen kuitenkin siitä, että 7 vuotta ehdittiin elellä ilman moisia..

Mutta että mistä minä tänään itse hieman hätkähdin lääkärissä ollessamme? No minäpä kerron.

Mikä olisi nolointa, mitä sinulle voisi tapahtua? Yksi mun mielestä noloimmista tilanteista on sellainen, että luulee jonkun toisen odottavan vauvaa ja sitten erehtyy sen ääneenkin vielä toitottamaan. Ja sitten se toinen ei oikeasti ole edes raskaana, kääk. Vaan koskaanpa en ole ajatellut, että kohdalleni osuisi tämä tilanne toisinpäin. Tapahtuipa siispä tänään jotakuinkin seuraavanlainen episodi eräässä yksityisessä hoitolaitoksessa..

Lääkäri kuuntelee mun keuhkojani vastaanotolla ja toteaa sen jälkeen:

"Ethän sä vauvaa odota?!"

"En.." , vastaan.

"Heh, kun mä katsoin vaan että sun vatsa vähän pömpöttää..heh."

"Niin (kylmää naurua), mulla on kolme pientä lasta ja sitä rataa.. "

Ei mitään. Tutkimukset jatkuu ja saan tärkeän diagnoosin vaivasta jota ei terveyskeskuksessa noteerattu, vaikka varta vasten sitä vaivaa kävin pari vuotta taaksepäin valittelemassa. Nyt odotellaan lääkkeiden vastetta ja jos henki ei dropeista huolimattakaan pihise normaalisti, varaan ajan ultraan.

Toista viikkoa jatkunut flunssamme perheen sisällä taasen on virusperäistä ja se ei vaadi toimenpiteitä. Kutittava yskä lähtee yskimällä ja lääkkeitä siihen ei tarvita. Sen tiesinkin. 

No mutta, käynnin jälkeen kerroin tapahtuneen läheisilleni. Jäimme pohdiskelemaan ammatti-ihmisten etiikkaa ja sitä, miten se vaihtelee eri ihmisten välillä huikeasti. On ihmisiä, jotka sanovat ennen kuin ajattelevat ja on ihmisiä jotka haluavat syystä tai toisesta loukata. On ihmisiä, jotka eivät koe sanoneensa mitään normaalista poikkeavaa, vaikka toinen ihminen pahottaisi mielensä pitkäksikin aikaa. On ihmisiä jos jonkinmoisia. 

En ole koskaan kokenut olevani kovinkaan ylipainoinen, mutta pömppis mulla on aina ollut enemmän tai vähemmän. 3 raskautta neljän vuoden sisään tietenkin myös venytti vatsanahkaani entisestään ja kahden sektion jälkeen tilanne on ollut silminnähtävissä. Omat prioriteetit elämässäni ovat olleet kuitenkin vuoden 2011 jälkeen toistaiseksi vahvasti toisaalla, ja vatsanahkani on saanut löllyä legginsien leveän kuminauhan alla ihan omaan tahtiinsa. 

Aina paino ei kerro ihmisestä. Olen 156 cm pitkä, painan 48 kiloa ja näytän siltä kuin olisin raskaana. Olen siis mahakas. Onnellinen mahakas. 

Mutta arvatkaapas mitä. Tämänpäiväisten tapahtumien myötä saan loistavan aasinsillan kautta kertoa teille kaikille ihan super uutisen. Saan huhtikuussa uuden tittelin ja se tekee minut entistäkin onnellisemmaksi -  minusta nimittäin tulee ISOtäti! Kirjaimellisesti. Varsinkin jos keravalaiselta naislekurilta asiaa tiedustellaan.

Ei vaan, oikeasti mä myötätuntopullistelen siskontyttöni kanssa. Ihanaa! Vauva!


 Jäin tänään pohtimaan vielä sellaista, että vaikka arvostankin tuhannesti enemmmän sitä, että asiat sanotaan ihmiselle suoraan päin kasvoja, on ehkä silti suotavaa opetella käyttämään jonkin sortin suodatinta sanomisissaan. Oli sitten ammatti-ihminen työssään tai sitten siviili omassa henkilökohtaisessa elämässään. Olen miettinyt paljon tätä myös oman tulevan ammattini kannalta. Koskaan ei voi olla liian ammattilainen, ollakseen kuitenkin kohtelias, eikö vain?

Niin. Muutama vuosi taaksepäin mä näytin oikeasti aika isolta ystävieni häissä. Antakee armoa siis.


Ihanaa viikonloppua kaikille. Me jatkamme sairastelua ja harmittelua siitä, että viimeinen näyttöpäivä jäi tänään suorittamatta. Onneksi ensi viikolla on aikaa ja sitten mä olen tehokkaampi kuin koskaan! Voin kertoa, että ei ole mukavaa suorittaa elämänsä tärkeintä näyttöviikkoa aivan tuhannen infernaalisen köhän säestämänä. Se on kamalaa.

Ja p.s. Tämä postaus on kirjoitettu pieni pilke silmäkulmassa.






Suosituimmat

Facebook