Ilmoitusluontoista

21.57

Jään some-tauolle ja päätin laajentaa tämän kokeiluni nyt myös blogin puolelle. Kovasti sattuu sekä tapahtuu ja koen, että nyt on tullut aika rauhoittua elämän ihan jokaisella osa-alueella. Keskittyä kaikista olennaisimpaan. Hiljentyä hetkeksi.

Mukavia talvipäiviä kaikille ja palaillaan! 

Akuutti

Halvemmaksi olisi tullut tehdä abortti?

6.20

Huomasin eilen ilokseni, että Ylen Akuutti oli jakanut toistamiseen facebookissa marraskuisen artikkelimme ohjelmaan liittyen. Pääsääntöisesti palaute on ollut positiivista (siitä rakkain kiitos), mutta lienee itsestäänselvää myös se että kaikki negatiivinen iskee vahvasti herkän äidin hipiään.


Kun perheeseen syntyy yllättäen (tai vaikka se olisi tiedossakin) erityislapsi, on meille vanhemmille annettava oikeus tuntea kaikki tunteet maan ja taivaan väliltä. Tunteita tulvii jos jonkinlaisia, se lienee sanomattakin selvää! 

Ihan jokaikiselle tunteelle on aikansa sekä paikkansa ja ne tulee hyväksyä - myös ulkopuolistenkin. 

Nuo myllerrykset ovat täydellisen luonnollisia ja kuuluvat tärkeänä osana siihen kasvuprosessiin, mitä meiltä vanhemmilta vaaditaan.  Satavarmaa on loppupeleissä se, että ne negatiiviset tunteet hälvenevät suureksi rakkaudeksi omaansa kohtaan. Ja siinäpä (ainakin omasta mielestäni) piilee kauneus juurikin tuossa vanhemmuuden kehityskulussa.

Äitiys ja isyys on aina iso kasvun paikka, ja loppujenlopuksi pienokaisen kromosomit eivät sitä tunnekuohua määrittele. Kun pidämme omaamme ensimmäistä kertaa sylissämme
olemme hauraita, herkkiä ja täydellisen avoimia kaikelle uudelle tulevalle.



Meille vanhempina on ollut tärkeää , että olemme alusta asti saaneet puhua asioista juurikin niin kuin olemme ne tunteneet.  Olemme olleet kiitollisia siitä, että mediassakin mahdollisuus näille purkauksille on annettu.

Kyllä. Häpesimme. Itkimme isoja kyyneleitä. Olimme pettyneitä. Ettäkö meille vammainen lapsi?! Omaishoitajina loppuelämämme?

Mutta. 

Meni muutama kuukausi ja olimme täysin valmiit saamaamme pestiin. Emme olisi luopuneet omastamme, vaikka normikromosomisto olisi hänelle luvattu. Pirpanasta tuli meidän perheemme suurin onni. 

Nykyään aamuisin keskimmäinen herättää ensimmäisenä isosiskonsa ja pyytää olohuoneeseen telkkaria katsomaan. Jos jotakuta ipanoista yöllä pelottaa, kömpivät he tuon rakkaalla tavalla erilaisen isosiskonsa viereen nukkumaan.

Piippis rakastaa, hoivaa ja kiukkuaakin. Hän on ihan niin kuin kuka tahansa isosisko. Häntä arvostetaan ja kunnioitetaan. Jos joku häntä satuttaa, aihe puhututtaa pitkään. Näitä tilanteita on kuluneen vuoden aikana ollut muutama. Ja niitä tulee olemaankin. Valitettavasti.

Sisarukset suojelevat erityisen isosti. Me vanhemmat pelkäämme ja varjelemme. Leijonaisin harja tuuhenee ja äidin pää nousee päivä päivältä pystympään. Me totta vie pidämme huolen näistä omistamme. Ihan jokaisesta kolmesta.

Haluan viimeisen kerran todeta, että olen ylpeä lapsistani. Olen ylpeä jokaisesta heistä juuri sellaisena kuin mitä ovat. Jokaisella heistä on omat vahvuutensa. Piippiksellä tuo avoimuus, keskimmäisellä herkkyys ja pienimmäisellä rohkeus. 

 Harmillista jos jonkun silmissä häpeän. 

Minä kun niin isosti rakastan. Hamaan loppuuni saakka.






Ja ps. lievät piirteet tai ei, emme itse ajattele asiaa enää ollenkaan. Piippis on Piippis. Kaunis juurikin noin. Ihan yhtälailla kuin sisaruksensa. 

Unohtakaamme ne ulkoiset piirteet ja keskittykäämme sisäiseen suloon <3 





joulu

Puhelinterkut pukilta - kutkuttavan jännittävä yllätys aattoillassa

17.31

Näin joulun alla mm. facebook tuppaa täyttymään mattimyöhäisten (itse kuulun joka vuosi tähän porukkaan) epätoivoisista tieduisteluista, joissa kysellään perheelle pukkikandidaattia aatoksi edes jokseenkin siedettävään hintaan. Valitettavasti totuus on yleensä kuitenkin se, että mitä lähemmäksi joulua tullaan, nousee vapaiden (kunnollisten) joulupukkien hinta pilviä hipovalle tasolle. Meidän lompakonnyörit eivät sellaisiin sfääreihin valitettavasti veny, ja onneksi sukulaismiehet ovat toistaiseksi onnistuneet pelastamaan nämä itseaiheutetut pattitilanteemme. 

Mutta! Niille joilla pukkikuviot tuottavat tänä vuonna ylimääräistä päänvaivaa, on onneksi olemassa myös toisenlaisiakin vaihtoehtoja. Nyt silmä tarkkana!

Parin viime vuoden aikana meidän kolmikko on saanut jännityksellä odottaa joulupukin videotervehdystä, joka yleensä saapuu isin puhelimeen jo aattoaamun hulinoissa. Perhosparvet masunpohjissa triplaantuvat entisestään tuon videon ansiosta, ja pienet silmät säihkyvät onnesta - joulufiilis on taattu!  Videoklippiä toistellaan lukuisia kertoja ja sille kikatellaan sekä vilkutellaan.

Meinasin tänään ratketa riemusta kun kuulin, että nyt tämä meidän perheen joulubonus on tarjolla myös ihan kaikille muillekin jotka omistavat älypuhelimen tai internetin. Piippiksen kummisetä on (joulupukki) näyttelijä, ja meidän kaikkien iloksi hän päätti kokeilla tätä videopukkihommaa nyt ensimmäistä kertaa vähän laajemminkin. Kahdenkymmenen euron hintaan pukki lähettää ipanoille räätälöidyn whatsapp - tai messenger viestin, jonka sisältöön me vanhemmat voimme antaa omat vinkkimme (nimet, harrastukset, joululahjatoiveet ym.). 

Aivan loistava idea, sanoisin! Siksipä oli pakko vielä kysyä videopukilta itseltään, että saanko vinkata tästä hänen hyvän-mielen-ideasta myös teille lukijoilleni.  Lupa ilokseni myönnettiin, ja nyt haluankin lämpimästi suositella tätä kutkuttavan jännittävää pikku bonusta myös teidän jouluaatonne hulinaan.

Videopukin mainosvideon voi kurkata TÄÄLTÄ.

Eli sikälimikäli jos joulupukin videotervehdys vähääkään kiinnostaa, kannustan ehdottomasti ottamaan yhteyttä osoitteeseen: videopukki@gmail.com tai puhelinnumeroon: 041-538 3066. Ja niin, videopukin tuoreet facebook-sivut löydät osoitteessa https://www.facebook.com/videopukki/ . Käykäähän ainakin kurkkaamassa ja tykkäämässä. 


Meillä kotonakin joulufiilis alkaa pikkuhiljaa hiipimään täysivaltaisesti taloon - vaikkakin vielä tänään olimme pienimmän kanssa hammaslääkärissä, jossa häneltä paikattiin yksi reikä hampaasta. Valitettavasti toimenpide ei onnistunut ilman pientä rauhoittavaa hörppyä, mutta sen hörpyn ansiosta hammas saatiin hienosti paikattua ja parin tunnin päästä tyttö pysyi taas mallikkaasti itse tolpillaan. Oli kyllä vähän hurjaa katsoa omaansa sellaisessa tilassa, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Vaikka tytön hampaat ovat muuten puhtaat, liiallisten happohyökkäysten ansiosta tuo yksi reikä oli päässyt hampaaseen puhkeamaan. Opimme jälleen kantapään kautta - myönnän sen rehellisesti.

Kävimme myös Piippiksen arviointikeskustelussa kuulemassa, että kaikki rullaa koulussa kivasti omalla painollaan eteen päin. Perjantaina päästään iloksemme kuuntelemaan joulujuhlaesitystä, jota neiti on kovasti kotona harjoitellut ja sisaruksillensakin päivittäin opettanut..

"Laulakaa kovempaa! Paukuttaa paukuttaa pakkanen paukuttaa!".

Huomiseksi lupauduin töihin pitkästä-aikaa muutamaksi tunniksi, ja on tosi ihanaa päästä moikkaamaan aivan parhaita tyyppejä päivätoimintakeskukseen. Pienen pakollisen breikin jälkeen sitä jaksaa sitten taas täysillä touhuta ihanaa joulua lähimmäisille rakkaille.

Lauantaina reissaamme H:n enolaan perinteiselle kuusenhakureissulle, jee! Anoimme myös Rytille ylimääräistä aikaa kanssamme parin päivän ajaksi, jotta pääsee vapaana juoksemaan maaseudulle. Sen jälkeen jätkä lähtee Vuosaareen mamman luokse joulua viettämään <3

Rakas läheinen pääsi tänään sairaalasta kotiin ja joulurauha palasi pienen jännityksen jälkeen sydämeen. Kaikki on hyvin nyt.

Ihanaa joulun odotusta kaikille! Suunnitelin tämän postauksen inspiroimana, että meidänkin kööri voisi tänä jouluna lähettää blogissa videoterkut. Katsotaan mitä keksitään :)

Arki

Selätin elämäni ensimmäisen totaaliväsähdyksen

14.14

Luvassa hieman harmaata asiaa - jouluisilla kuvilla kevennettynä.

Kuluneiden vuosien aikana olen havainnut harteilleni kasaantuvan kuormaa jos jonkinlaista ja viimeisten viikkojen aikana tuo tilanne on eskaloitunut pisteeseen, jossa jouduin kehitelemään eräänlaisia keinoja selvitäkseni kunnialla arjesta sekä joulunalusajasta.


Edeltävän ja nykyisen työharjoitteluni välissä oli vain kolme viikkoa koulua ja hyvin pian tämän uusimman harjoittelun aloittaessani huomasin, että nyt mennään liian nopealla tempolla eteenpäin enkä jaksa pysytellä perässä. Pari ensimmäistä viikkoa meni ihan kivasti, mutta sitten ongelmat hiipivät mukaan arkeen.

Jo perinteiseksi muodostunut koko perheen sairastelu alkoi jälleen ja jouduin olemaan kolme päivää pois töistä. Tässä vaiheessa oma harmitukseni kasvoi jo suureksi, sillä pyrin kuitenkin aina tekemään kunnolla sen minkä olen työharjoitteluissani aloittanut.

Aamujen/iltapäivien aikataulukuviot oli hankala toteuttaa ja isovanhempien sekä muutaman muun läheisen lisääntyneet sairastelut sekä kipuilut vaikuttivat myös tilanteeseen merkittävästi. Arjessamme oli tapahtunut suuri muutos ja pysyviä ratkaisuja sen helpottamiselle oli tehtävä. Jouduin useaan otteeseen kysymään itseltäni,että "onko tälle työharjoittelulle nyt oikeasti aikaa tai onko mulla ylipäätänsä nyt resursseja opiskelulle?"


Koen ensimmäistä kertaa eläneeni jonkin sortin loppuunpalamisen aikaa. Kotona en osannut hetkeäkään istua paikallani, sillä koko ajan riitti siivottavaa tai muuta puuhasteltavaa. Sotku ja kaaos sai ahdistumaan mutta samalla kun yhden kohteen oli saanut järjestettyä, toinen paikka olikin jo räjähtänyt uudestaan. Sellaistahan se on lasten kanssa mutta minä en osannut siihen kevyesti enää suhtautua. 

Tiuskin jatkuvasti perheelleni ja iltaisin huono omatunto häiritsi yöunen saamista. Epäonnistumisen sekä riittämättömyyden tunne olivat hyvin vahvasti läsnä koko ajan. Itkin paljon ja koin olevani todella onneton kaikinpuolin. Pääni sisällä pyöri alati tekemättömien sekä keskenjääneiden hommien sekamelska, ja sen myötä levottomuus lisääntyi päivä päivältä. Melkein suutuin kun joku läheinen kertoi minulle omista murheistaan. Hävitin empatiakykyni hetkellisesti ja keskityin säälimään vain itseäni.

 Huomasimme myös että joidenkin ulkopuolisten ihmisten oli vaikea ymmärtää perheemme tilannetta ja sitten tapahtuikin viimeinen niitti (suojellakseni omiani en lähde sitä nyt tässä enempää avaamaan), jonka jälkeen päätin ottaa harjoittelukuvioni puheeksi myös työpaikallani. Onneksi työharjoittelupaikallani ymmärrettiin tilanne oikein hyvin ja sovin ohjaajieni kanssa, että suoritan näytön vasta vuodenvaihteen jälkeen - tämä siis omasta toiveestani. Tuon keskustelun aikana sydämeltäni putosi iso kivenjärkäle ja olo helpotti huomattavasti.  Nyt olen saanut rauhassa keskittyä nuorten kanssa olemiseen ja nuorisotalolla oppimiseen - ilman ylimääräisiä näyttöpaineita paperitöineen ja aikatauluineen.


Se mitä haluan tässä nyt todeta on, että jokainen meistä kokee joskus näitä alamäkiä elämänsä aikana ja kenenkään voimat eivät kestä loputtomiin. Tärkeintä on tiedostaa omien voimiensa kapasiteetti ja osata toimia sen pohjalta. Olen todella tyytyväinen ja onnellinen siitä, että itse uskaltauduin tuon oman päätökseni näytön lykkäämiselle tekemään ja sen ansiosta meidän ipanat ovat saaneet seesteisen sekä rauhallisen, hyvänmielen joulunalusajan. Aamuisin kun olen saanut kaksi vanhinta kouluun, olemme lähteneet pienimmän kanssa viettämään kaksinkeskeistä aikaa esimerkiksi kaupoille, mummolaan tai kahvilaan.. Kotiin on tehty joulua ja rauha on totisesti saapunut myös äidin sydämeen. 

Oma tilanteeni on nyt siis se, että opiskeluissani ei kummempaa muutosta tapahtunut ja aloitan osaamisalaopintoni tammikuussa alkuperäisten suunnitelmien mukaan. Muutos minussa ja sitä kautta koko perheessäni oli sen sijaan hyvin merkittävä tämän pienen päätöksen tekemisen jälkeen. Tästä olen itselleni kiitollinen! Itse uskon, että matka tällaisesta uupumustilasta kohti jopa lievää masennusta ei ole kovinkaan pitkä.
 


 Loppu hyvin - kaikki on kivasti juuri nyt. Halusin tosiaan keventää tätä hieman tylsääkin tekstiä meidän kodin jouluisilla yksityiskohdilla - ettei tilanne näyttäisi teidän lukijoiden silmissä liian vakavalta. Joulu on ollut mulle aina tosi rakas asia, joten myös siksi tämä rauhoittuminen sekä heittäytyminen sille on ollut tärkeää ja terapeuttista.

Nyt on ollut aikaa keskittyä esimerkiksi näihin allanäkyviin hetkiin. Ihanaa kun olemme saaneet nautiskella tuon karvaisen kultamurun läsnäolosta. Hän kun on aivan super ja pitää meidän kaikkien hyvinvoinnista omalta osaltansa hyvää huolta.




 Laitanpas vielä tähän loppuun perheemme muita kuulumisia. Poitsu jatkaa futishommiansa onnellisena ja iloitsee saamastaan pelinumerosta (joka on 10 niinkuin Messillä ja Modricilla). Aamuisin koko jengi nousee reippaasti sängystä(mme) - kiitos joulukalentereiden ja olohuoneessa soivan jouluradion! Koulusta sekä eskarista kotiutuu iloiset ipanat, ja eteisessä heitä vastaanottamassa on huojentunut Ryti suukkoineen (kuvassa). Taksikuskia naurattaa iltapäivisin penkissä nuokkuva neiti, joka on viisaana ymmärtänyt käyttää 45 minuuttia kestävän taksimatkan hyödyllisesti.

Ensi viikolla pienin rakkaista piipahtaa hammaslääkärin penkissä ja ennen sitä juo pienen rauhoittavan mehutilkan. Tuo operaatio jännittää mua kovasti mutta eiköhän me siitäkin selvitä kunnialla. Ja niin, tuo pienin oppi ensimmäisenä meidän ipanoista sanomaan "ärrän" viime viikolla. Nyt pärisee niin mahottoman hienosti jo!

Seuraavaksi valloitamme keittiön ja ryhdymme työstämään perinteistä  joulunajan paholaisen hilloa :) Tunnelmallista loppuviikkoa kaikille! Ei hosuta liiaksi vaikka joulua elelläänkin.


hammaslääkärissä

Viimeinen niitti - me totta vie tarvitsemme vammaisen pysäköintiluvan!

17.15

Jaan teille lukijoille eilisen facebook-päivitykseni. Se kuuluu näin:

Kipaisin töiden jälkeen hakemassa koiran ja lapset mummolasta. Viedessäni ensiksi Rytin autoon, kävin seuraavanlaisen keskustelun yläkerran naikkosen kanssa (ryntäsi roskakatoksesta, oli varmaan odotellut mua siellä tovin).

Naikkonen: "Mun tyttö jättää auton aina tonne kauemmaksi" *Yrittää vetäistä oven mun nenän edestä kiinni*
Mä: "Mulla on kolme lasta ja koira,en viivy kauaa.."
Naikkonen: "Mun tyttärellä on neljä lasta! “
Mä:" Onko niistä yksi kehitysvammainen? “ (oli pakko)
Naikkonen: "No sitten on varmaan tultava ambulanssilla! “

Kihisen inhosta edelleen. En ymmärrä näitä jotka eivät osaa ajatella omaa nenäänsä pidemmälle piirun vertaa. Rauhaa, hyvää mieltä ja - tahtoa vaan hällekin näin joulun alla.. 

P. S En ollut hälytysajoneuvojen tiellä ja vaihtoehtoisia parkkiksia ei ollut kun joku asukas varaa vieraspaikkaa omalla autollansa.


 Kun päivä on muutenkin ollut super huono, ei totaaliseen romahdukseen suurempia sitten enää tarvitakaan. Itkin ensimmäistä kertaa lapsiltani piilossa, kun pääsimme kotiin reissultamme. Koin oloni harvinaisen loukatuksi." Että kehtasikin aliarvioida mun tuonhetkistä tilannettani ja vähätellä lastani!" Normaalisti en ehkä ihan näin suuresti moiseen reagoisi mutta eilen tuntui pahalta, sillä olin kuullut jos jonkinlaisia huonoja uutisia ja fiilikset olivat valmiiksi maassa.

"Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always". 

Nyt sain konkreettisen muistutuksen tuostakin sanonnasta, johon tasaisin väliajoin some-maailmassa törmää. Kun aina itse muistaisi olla ystävällinen ihan kaikille, ei ainakaan omalta osaltansa koskaan lisäisi toisen pahanolon taakkaa enempää.

No mutta. Olen jo oikein hyvin selvinnyt eilisestä mutta tuon tapahtuman ansiosta muutimme pysyvästi kantaa siinä, mitä tulee inva-pysäköintiluvan hommaamiseen. Olemme kyllä olleet tietoisia että meillä olisi oikeus sellaista hakea, mutta eiliseen iltaan asti olemme kokeneet sen olevan meille tarpeeton. Moni muu tarvitsee meidän inva-paikkaamme paljon enemmän - mehän sentään kävelemme jokainen ihan mallikkaasti!

Nyt kuitenkin väitän, että jos automme ikkunassa olisi ollut inva-lappunen näkyvillä, ei tuo yläkerran emäntä olisi suutansa minulle avannut ja varmasti olisi ihan suosiolla päästänyt perässänsä sisään rappukäytäväänkin. Hitsi vie!


Piippiksen kanssa kyllä kävelee, mutta jotta pidemmän matkan tarpominen olisi kolmen lapsen kanssa turvallista, tarvitaan siihen ainakin kaksi aikuista. Piippis nimittäin on hyvin nopea ja itsepäinen - kun sille päälle sattuu. Siksipä aiomme perjantaina Rinnekoti-käynnin yhteydessä anoa tuota sinistä lärpäkettä itsellemme. Tämä jos mikä on varmaa.


Toissapäivänä uskaltauduimme piipahtamaan Helsingin sykkeessä samalla reissulla, kun Pirpanainen kävi hammastarkastuksessa uudessa lastensairaalassa. Vaan sepä täytyy kyllä todeta, että tämän kolmikon kanssa sai pitää silmät selässäkin vilkasliikenteisessä kaupungissa - kauppatorin rannassa ja Espan vilinässä. Parkkipaikka kaupungista löytyi onneksi helposti, mutta kyllä totuus on vaan se että silloin kun paikat ovat kortilla, on vammaisen pysäköintilupa meidän lastenkin turvallisuuden kannalta tosi tärkeä lappunen.


 

Tässä muutama lupaamani kuva tuolta lastensairaalan visiitiltä. Ensimmäistä kertaa mimmi uskaltautui makaamaan rauhallisesti hammaslääkärin penkissä niin, ettei äidin pitänyt maata siinä hänen kanssaan. Kovin oli reipas tyttö ja ammattilaisen tehdessä työtään, säästyttiin myös ylimääräisiltä yökkäyksiltä.

"Tuomio" oli odotetunlainen ja vuodenvaihteen jälkeen meidän postilaatikkoon tipahtaakin sitten  aika nukutushammashoitoon. Pienessä anestesiassa neidin narskutuksesta aiheutunut lohkeama korjataan, hampaat fluorataan ja pinnoitetaan. Vaikka ajatus vähän kauhistuttaa, on tässäkin tapauksessa nyt vaan ajateltava rakkaan ipanan parasta. Oikein hyvin hoitivat sairaalassa myös äidin pelkoa ja jäin tosiaan hetkeksi juttelemaan lääkärin kanssa tuon hammastarkastuksen jälkeen. Nyt olotila on ihan luottavainen ja tyyni.



Kun lähdimme Töölöstä kohti keskustaa, kuului takapenkiltä iloinen huudahdus: "Kivaa oli olla sairaalassa!". Ja totta se kyllä onkin! Jäimme tuon hammastarkastuksen jälkeen hetkeksi värittelemään omia kalojamme, jotka sitten lopulta skannasimme ison tuloaulan suurensuurelle screenille! Lähtiessämme siellä uiskenteli mm. "Heikki 35 vee"-seeprakala ja "Agu 34 vee"- pallokala.

Myös iso merivesiakvaario ihastutti ipanoita Nemo-kaloineen.


Mutta että sellaisilla asioilla tänään liikenteessä. Haluan sydämestäni toivottaa koko perheen puolesta kaikille rakkaille lukijoille oikein rauhallista ja hyvää itsenäisyyspäivää.  Nauttikaamme vapaapäivästä ja rakkaistamme.




Suosituimmat

Facebook