Tässä hetkessä
15.14Suomen pohjoisimmasta kylästä kajahtaa heipäheit kaikille pienen kirjoittelutauon jälkeen!
Hiljaisuuteen on ollut monta syytä, mutta ilokseni nyt hiihtolomalla on aikaa taas kömpiä vintille omaan rauhaan kirjoittelemaan ja kertomaan kuluneen kuukauden kuulumisia.
Vaikka saammekin elää täällä luonnon keskellä, pienessä n. 140 ihmisen kylässä, on arki täällä läsnä ihan yhtälailla kuin etelänkin hulinassa. Näin talvisin pihalta kantautuu ainoastaan satunnaisten moottorikelkkojen pärinöitä, mutta iltaisin ei sitäkään vähää. Kettu saattaa karjua Tenolla tai tunturissa, mutta nyt niitäkään ei ole ollut nyt yhtä paljon kuin esimerkiksi viime vuonna.
Kaikesta rauhasta sekä hiljaisuudesta huolimatta tammikuu oli minulle itselleni aika armoton, ja jouduinkin lopulta ottamaan pienen aika-lisän. Jäin viikoksi sairaslomalle töistä, ja sain onnekseni tuon viikon aikana selviteltyä ajatukseni sekä kasattua itseni taas jotakuinkin kokonaiseksi. Tajusin, että en ole tehnyt surutyötä äidin kuoleman jälkeen vielä kertaakaan niin, että olisin ihan vaan yksin omien ajatusteni kanssa. Arjen hulinat kuljettivat tasaiseen tahtiinsa mukanansa (mikä oli tiettyyn pisteeseen asti tosi hyvä asia), ja vuodenvaihteen jälkeen työstämätön suru teki tepposet.
Kuinka sitten tämä kaikki ilmeni? Se ilmeni kykenemättömyytenä ottaa vastaan minkään sortin vastoinkäymisiä. Pienetkin asiat tuntuivat jättiläisen iskuilta. Roolini äitinä sekä koulunkäynninohjaajana työpaikallani tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta. Iltaisin kotona itkin suruani sekä ikävääni. Äiti oli 39 vuotta henkilökohtainen mentorini sekä paras ystäväni, mutta nyt hän ei ollutkaan sparraamassa sekä antamassa kaipaamiani neuvoja tai tsemppauksia.
Ilokseni kuitenkin saimme huomata, että tuo viikko jolloin sain hengitellä ja olla hetken aikaa omassa hiljaisuudessani, teki tehtävänsä. Koulusta kotiutui joka päivä onnelliset sekä iloiset lapset, ja siitä sain valtavasti voimaa. Sain voimaa läheisistäni sekä ystävistäni, joille purin tuntemuksia ja tunnustin voimattomuuteni. Sain tukea ja lämpöä.
Auringon säteet alkoivat lisääntyä niin Tenojoen laaksossa, kuin oman päänikin sisällä.
Tässä hetkessä mulla on tosi hyvä ja rauhaisa olotila. Siihen vaikuttaa monikin asia. Listaanpa niistä nyt muutaman.
- Reissucitikkaamme on vihdoin löytynyt moottori. Se on jo maksettu, ja tekee nyt matkaansa Virosta kohti Suomen Ivaloa. Siellä kulkupelimme odottaa tulevaa remonttia, ja toivottavasti pian saamme rakkaan automme takaisin kotipihaan.
- Kesän muutto on jännittänyt minua jo tovin verran, mutta nyt huonekaluillemme on löytynyt kuljetus, ja senkään suhteen ei enää tarvitse turhia ressata. Toivotaan että kaikki vaan lutviutuu suunnitelmien mukaan.
- Työkuviot etelässä ovat selkiytyneet, koska ilokseni entisistä työpaikoistani on otettu yhteyttä. Se on valtavan iso kunnianosoitus minulle itselleni, ja saa sopivasti itsetuntoni kohoamaan - se kun aina tasaisin väliajoin tuppaa tipahtamaan vähän turhankin syviin kuoppiin. Sellainen olen aina ollut. Nyt tilanne siis se, että kun heinäkuussa palailemme kotopuoleen, niin lomailen pari viikkoa ja sitten alkaa arki Keravallakin.
- Ja sitten on se valo! Valo lisääntyy joka päivä n.10 minuutin verran. Aurinko paistaa jo tuntureiden yläpuolelta mukavasti meidänkin laaksoon, joten aurinkolasit on saatu kaivaa kaappien perukoilta.
Saimme myös mitä ihaninta seuraa tänne Nuorgamiin, kun kummitätini kera kahden ystävänsä (entisiä työkavereitani) saapuivat perhettämme ilahduttamaan. Ajelimme naisporukalla eräänä kauniina talvisena lauantai-aamuna Norjan puolelle taianomaisia pastellinsävyjä ihastelemaan.
Kummitätöseni oli äitini paras ystävä, ja koin syvää tunnetta siitä, että äiti oli kanssamme tuolla reissulla.
.jpeg) |
| Nessebyn kirkko kylpi pastellin sävyissä. Matkalla näimme 2 hiiripöllöäkin! |
.jpeg) |
| Reissumme päätepiste sijaitsi Isokivenvaaralla. Kaunista oli. |
Ja sitten on vielä yksi onnellinen asia, joka saapi päivittäin suupielemme hymyyn. Täällä pohjoisessa asustellessamme, on perheemme lisääntynyt yhdellä aika isollakin karvakaverilla. Maaliskuun lopussa jengiimme liittyy hieman pienempi (mutta sitäkin isokorvaisempi) pikkujätkä. Kaveriperheessämme Itämainen lyhytkarva sai 6 pentua, ja niinhän siinä sitten kävi, että mekin yhden varasimme kotiinviemisiksi.
.jpeg) |
| Ja tässä hän on <3 |
Kevät-talvi 2024 on opettanut minulle sen, että on ihan ok voida joskus vähän kehnosti. Ihan jokaisella mielentilalla on tarkoituksensa, ja tärkeintä on osata toimia oikein silloin kun mielialamittari värähtää väärään suuntaan. Mulla itselläni on nyt työkalut pakissa valmiina, ja työstän niiden avulla omaa hyvinvointiani ihan kokoajan. Kun pidän itsestäni hyvää huolta, voi koko perhe hyvin.
Nyt vähän tarvottiin, mutta päästiin kuitenkin määränpäähän. Sitä tuo ylläoleva kuva hyvin kuvastaa.
Arjen pieniä onnenhetkiä on esimerkiksi koulumatkalla kotiin napattu pizza, jonka sitten saapi pulkkakyydillä kotopuoleen kuljettaa.
.jpeg)
Kaikista tärkeintä on kuitenkin tämä rakas porukka, sekä meidän yhteiset hassut jutut. Naurut, itkut, kipuilut ja toistemme läheisyys. Tuki sekä turva ihan kaikessa.
Tässä hetkessä on nyt kaikki. Sen jos minkä kulunut vuosi on minulle opettanut. Tässä hetkessä on tunturit, luonto, hiihtoloma ja jokailtaiset lautapelihetket. Tässä hetkessä on ikävä, kaipaus. Ystävät pohjoisessa ja ystävät etänä etelässä.
Tässä hetkessä on myös jännitystä ja odotustakin.
Tässä hetkessä on ilo.
 |
| Nimpparityttö eilen kera toivelahjansa |
Nyt me nautiskellaan lomailusta, eikä meillä ole mitään ennalta tehtyjä suunnitelmia (koska ei ole autoakaan). Tällainen on loppujen lopuksi ihan mukavaa. Suosittelen kaikille joskus kokeiltavaksi.
Parin viikon päästä H lähtee työmatkalle Vietnamiin, ja minä jään tänne pohjoiseen arkea tarpomaan ipanoiden kanssa. Toivotaan suotuisia säitä sekä noro-vapaata viikkoa.
Tänään instagramissa toivottiin kuulumis-postausta, ja sellaisen toiveestanne rustasin. Huomenna tarkoitus kirjoitella hieman toisenlainen kertomus liittyen Pohjois-Norjan matkakohteisiin.
Täällä kaikki hyvin, palaillaan pian!
0 kommenttia