Tarinamme alku

21. toukokuuta 2011

Tänään on se päivä. Aloitan oman blogin kirjoittamisen. Joskus yritin, mutta ei siitä mitään tullut.

Olen Anna-Kaisa ja syntynyt  1984. Ensimmäiset 20 vuotta elämästäni oli tasaisen onnellista, ihanaa aikaa. Äiti ja isä tapasivat toisensa Lapualla latotansseissa. Isä soitti rumpuja tanssiorkesterissa ja iski silmänsä äitiini, joka ihaillen lavanreunalla tanssahteli 17-vuotiaana. Menivät naimisiin ja siitä asti ovat yhtä pitäneet. Rakkautta meidän perheessä on riittänyt aina vaikka muille jakaa. 1 sisko ja 1 veli minulla on. Kovin rakkaita ovat. Itse olen nuorin.

Ikävuodet 20-26 nautin nuoruudestani, joskus ehkä vähän liiaksikin. Opin virheistäni. Rakastuin isosti. Menin naimisiin. Ja sitten tapahtui tähän mennessä suurin mullistus elämässäni. Lokakuussa 2010 tein positiivisen raskaustestin. Äidiksi olin halunnut jo tovin verran. Nyt se vihdoin tapahtuisi..

Raskaus eteni oppikirjojen mukaisesti. Synnytys pelotti pienen kokoni vuoksi, mutta minut tutkittiin ja lopulta uskalsin alkaa valmistautumaan normaaliin alatiesynnytykseen. 19. toukokuuta 2011 yöllä pieni hikottelija potkaisi lapsivedet sänkyyn, ja aamulla lähdettiin Kätilöopistolle synnyttämään. Vauva antoi odottaa itseään, ja makasin 2 päivää osastolla ennenkuin pääsin tositoimiin. No, sittenhän sitä alkoikin tapahtua. 2 vrk:n valvomisen jälkeen pikkuinen ihme (2600g ja 46 cm) rääkäisi ensimmäisen kerran yöllä 21. toukokuuta klo 04:06. Jo muutaman minuutin jälkeen syntymästä kätilö ja avustava kätilö alkoikin sitten valmistella meitä tulevaan. "Vauvalla on erityispiirteitä ja epäillään mahdollisesti Downin oireyhtymää". Mies siinä sitten vapaaehtoisesti vaakatasoon ja sulattelemaan uutista. Itse olin uupunut synnytyksestä, enkä vielä osannut surra. Vauvahan oli ihana ja alkoi imeä tissiäkin niin tohinalla hetipaikalla. Kätilökin ihan erityisesti mainitsi että ei ole koskaan nähnyt Down-vauvaa joka imee noin hienosti. Huoli miehestä oli kuitenkin suuri. Uutinen oli iso shokki. Tyttö meni kuitenkin seuloista läpi niin että pätkähti. Niskaturvotusta ei ollut juurikaan. Silti kuitenkin Heikin kanssa ehdittiin sopia, että jos me saatais Down-diagnoosi raskausaikana, vauva olisi tervetullut.


Kun H selvisi pahimmasta shokista, oli minun vuoroni romahtaa ja sitä rataa tunnelmat sitten jatkuivatkin pari päivää. Kumpikin vuorollaan tuki toinen toistaan. Yllättävän pian aurinko kuitenkin tuli esiin pilvien takaa (kirjaimellisesti) ja totuimme ajatukseen että nyt sitä sitten ollaankin erityislapsen vanhempia. Haaste vastaanotettu! Lähisuku ja ystävät ottivat uutisen suurenmoisen hienosti vastaan ja heti alusta asti kerroimmekin syndroomasta avoimesti. Nyt 3kk Pirpanan syntymästä olemme kumpikin äärettömän onnellisia ja ylpeitä ihanasta vauvastamme ja myös kiitollisia siitä että hän on muuten täysin terve tyttö. Vain 1 kromosomi enemmän kuin muilla. Se 47. palanen :)

Tervetuloa mukaan kasvamaan ja kehittymään meidän aurinkoiseen tahtiimme!



"As my children were born, I wanted them to be perfect.
When they were babies, I wanted them to smile.As they grew older, I wanted them to be giving instead of selfish.I wanted them to stay innocent forever.As they became teen-agers,I wanted them to be obedient and not rebellious, mannerly and not mouthy.I wanted them to be full of love, gentle and kind-hearted. "Oh, God, give me a child like this" was often my prayer. One day He did. Some call him handicapped... I call him Perfect!!"

Suosituimmat

Facebook