Yleinen

Minun keskiviikkoni

23.33

img_6087

Olen muutaman päivän ajan potenut hyvinkin voimakasta järjestely-/siivousvimmaa. Liekö moinen nyt sitten jotain pesänrakennusta tulevan talven varalle, mutta joka tapauksessa nämä tällaiset päivät kannattaa käyttää aina mahdollisimman tehokkaasti hyväkseen ja niin olen tottavie nyt tehnytkin.


Järjestin itselleni lipastoon jopa yhden askartelulaatikon, vaikka en ole erityisemmin edes (vielä) hurahtanut askartelemiseenkaan! Kalenterituunaus kyllä kiinnostaisi, mutta aikaa ei oikein sellaiselle riitä.


Lapsille en moisen laatikon olemassaolosta ilmoittanut ja toivottavasti eivät sitä huomaakaan.


img_6127

Järjestin myös keittiön kaapit ja heitin muovikassillisen verran tavaraa roskiin. Jes! Taas yksi ikuisuusprojekti suoritettu! On muuten todella hämmentävää, kuinka paljon ylimääräistä tavaraa vuosien varrelta löytyykään kaappien perältä. Välillä siis on hyvinkin paikallaan tehdä pientä inventaariota ja antaa tilaa uudelle krääsälle.


Keittiön pöytätasot siistin myös mainoksista, laskuista sekä piuhoista ja olipas muuten helppo pieni freesaus koko keittiön yleisilmeeseen.


img_6133


Eteisen vaatekaapista roskapönttöön lensi ison Ikea-kassillisen verran roinaa. Kolmet saappaat, lasten puhki kulutettuja kenkiä, vanhoja huiveja, roskia, mainoksia, vanhoja rikkinäisiä laukkuja..


img_6143

Kauppareissun jälkeen työstin koko perheelle lohikeittoa ja pitkästä aikaa ehdimme istahtaa koko jengi saman pöydän ääreen syömäänkin. Keitto valitettavasti jäi tytöiltä tällä kertaa lautaselle kylmenemään.. Sekös äitiä ketutti, mutta eipä soppaa väkisinkään voinut neitokaisten naamariin ahtaa joten tappio oli tällä(kin)kertaa nieltävä.


Pari lusikallista neiti kyllä jaksoi maistella ja vieläpä ihan itse!


img_6158

img_6166

img_6167

Muutaman tunnin lepo-/leikkihetken jälkeen jouduin nöyrtymään ja työstämään lapsille hyvin nopean mutta satavarmasti maistuvan illallisen seuraavista aineksista.


img_6190

Jos tätä en olisi tehnyt, luvassa olisi ollut äänekkäistäkin äänekkäin ilta yksin kolmen kiukuttelevan lapsen kanssa ja siitähän ei mitään olisi tullut. Nyt uinuvat jo tyytyväisinä masut täynnä eivätkä äidin hermotkaan ole riekaleina.


Puhtia blogillekin vielä riittää kivasti.


img_6199

Myrskyinen syyspäivä on ihan kelpo syy vähän herkutellakin. Sipsejä ja Fazerin maitosuklaamansikoita. Ei paljoo harmita.


img_6091

Oliskohan huomenna sitten pihan vuoro? Siellä muuten hommaa riittää, varsinkin tällaisen myräkän jäljiltä.


Nyt mä pengon kaapista ne suklaamansikat ja jään kuuntelemaan hiljaisuudessa yksinään ritisevää takkaa. Kivoja tapahtumia luvassa sekä viikonloppuna että tulevalla viikolla. Tuskin maltan odottaa, että pääsen tännekin niistä kirjoittelemaan.


Voimia syksyiseen loppuviikkoon kaikille!


 

paniikkihäiriö

Äidin 1001 diagnoosia

1.06

Luin viime viikolla artikkelin Toni Wirtasesta. Tuo artikkeli käsitteli  paniikkihäiriötä eli diagnoosia, joka minullekin on aikanaan tehty. Teksti oli hämmentävää, jopa vähän huvittavaakin luettavaa, sillä se oli kuin omasta näppäimistöstäni lähtöisin. Vaiva itsessään onkin sitten kaikkea muuta kuin huvittava, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Ja niin valitettavaa kuin se onkin, myös tämä vaiva on sangen yleinen. Siksi itse en ole koskaan kokenut tarvetta vaieta omasta kipunoinnista.

Olen siis aikaisemminkin kirjoitellut tästä , mutta ajattelin tänään lähestyä teemaa vähän toisenlaisesta näkökulmasta. Miten ahdistuneisuus ja paniikkihäiriö vaikuttavat meidän perheemme elämään tänäpäivänä?

Aihe on ajankohtainen, sillä kävin viime viikolla lääkärissä niskassa olevien pattien vuoksi. Kärsin myös "tukossa" olevasta korvasta ja nyt nenässäkin on aika-ajoin omituisia tuntemuksia. Kaikki vasemmalla puolella.  Kun kerrankin sain itseni raahattua lääkärin luokse, pääsinkin siinä sitten vauhtiin ja huomasin oman "vikalistani" olevan hyvinkin pitkä.

Mitään vikaa ei korvista tai nenästä löytynyt ja mua nolotti. Hävetti ihan. "Nyt se epäilee mua luulosairaaksi". Patit niskassa olivat hieman turvoksissa olevia imusolmukkeita jännittyneen lihaksen päällä, mikä kuulemma on täysin normaalia.

Hetki vain. "NORMAALIA?!" Mulle turvonnut imusolmuke tarkoittaa sitä kaikista pahinta eli syöpää. Tivasin pääsyn verikokeisiin ja ylihuomenna olen nyt sitten sinne menossa. Lääkärille en asiasta enää kehdannut mainita sen enempää. Hyvä kai niin.

Samaisena iltana huomasin kitalaessani "omituisen patin", jonka seurauksena soitin puoli sukua läpi kysyäkseni ihan vaan että löytyykö muilta sellaisia. H:n vastaus ei tyydyttänyt tiedonjanoani. Olin edelleen kovin "sairas". Myös orastava Alzheimer iski illalla sängyssä Iltalehden artikkeleita läpi kolutessani. "Mullahan on just nämä oireet?!"

Elämä lapselle-konserttia katsoessani joudun nykyään ohittamaan tositarina-osiot. Ja olenhan mä esimerkiksi Piippiksenkin kiikuttanut muutamaan otteeseen ylimääräisiin verikokeisiin, koska hänelle on tullut petekioita olkapäihin. Näissä asioissa kyllä koen, että liian tarkka ei voi ollakaan.

Osa mun tarinoistani saattaa kuulostaa ehkä huvittaviltakin, mutta kun ahdistus iskee niin kaikki tämä on silloin totisinta totta. Olen kireä ja tiuskin rakkaimmilleni ihan vaan siksi, koska he eivät ymmärrä huoltani omasta/läheisen tilasta. Ja vaikka nyt tilanne on taas helpottanut niin väittäisin, etteivät nämä tällaiset pelkotilat koskaan kokonaan lähde pois. Harva se yö valvon ajatusteni kanssa ja rutistan H:ta lujasti.

207863_5209391873_2253_n

Olen oppinut käsittelemään näitä tuntemuksia, mutta eivätpä nuo mokomat näytä vuosien saatossa minnekään katoavan. Vaivansa kullakin. Onneksi tunnen vahvasti myös sitä hyvääkin. Ne onnelliset jutut.

Ja niin, kitalaen kuuluukin olla kova takaa. Muistihäiriötkin kolmen pienen lapsen äidillä lienee suht luonnollinen ilmiö, ilman sen hälyyttävämpää diagnosointia ;) Mutta hei, sain mä lääkäriltä yhden oikean diagnoosin ja sen osasin itsekin oikein arvata. Kuukautismigreeni. Kyseessä ei siis aina ole oma luulosairauteni, heh.

Olipas henkilökohtaista, mutta samalla kovin puhdistavaa. Tuli tarve päästä kirjoittamaan ajan kanssa jotain ihan muuta, kuin mitä normaalisti kirjoittelen.

Kauniita unia.

Yleinen

Hyvät hetket

19.10

img_58782_resized

Kuuntelin tänä aamuna puhelimen kautta musiikkia olohuoneen sohvalla – Piippis istui sohvan toisessa päässä Kaapoa katsellen. Yksi biisi kuitenkin sai esikoisen huomion hetkessä herpaantumaan ja televisio jäi toissijaiseksi tekijäksi. Tyttö alkoi pikkuhiljaa hivuttautumaan mun luokseni ja lopulta fiilistelimme biisin loppuun vieretysten. Pari muutakin laulua kyseiseltä artistilta yhdessä hyräiltiin ja yllätyin siitä, miten hienosti neitokaisella oli sanatkin jo osittain hallussa. Puhuuhan tuo jo aika kivasti, mutta että nyt on kuvioihin astunut tämä laulaminenkin. Kiitollinen olo.


"jaa jaa ja-a-a-a


jaa jaa jakkauden ketä!"


img_58752_resized

Syksyisen synkähkö päivä muuttui hetkessä kauniiksi sekä herkäksi.  Joskus tällaiset hetket on kiva jakaa myös muillekin kaikessa yksinkertaisuudessaan. Parhaimmat jutut elämässä kun yleensä ovat tosi simppeleitä.


Viikonloppu häämöttää jo nurkan takana! Sytytetään kynttilät palamaan ja antaudutaan syksylle. Ihanaa loppuviikkoa! Nähdään September festeillä.


Yleinen

Alkava syksy ja muutoksen tuulet

22.49

instasize_09131817452


Olen kuluneen viikon aikana nautiskellut kovasti omasta pihapiiristä, alkavasta syksystä, aurinkoisesta säästä sekä hyväntuulisista ipanoista. Haravanvarressa on tullut vietettyä aikaa paljon. Parasta terapiaa mielelle ja ruumiille onpi muuten ollut se!


Syksy on monelle muutoksen aikaa. Vuosi sitten sain aivan super puhelun Kaksplussan toimituksesta ja sen puhelun aikana mua pyydettiin mukaan KP:n portaaliblogien joukkoon. Leijuin pilvissä ja olin hyvin HYVIN onnellinen tapahtuneesta. Olen edelleen. Kulunut kesä on tuonut mukanaan kuitenkin tuntemuksia, jotka ovat saaneet mun kovasti mietiskelemään että onko paikkani täällä enää? Pitäisikö mun tehdä tilaa uusille hyville (kaupallisesti motivoituneimmille) bloggaajille ja vetäytyä taka-alalle tekemään tätä mun juttua? Ihan rauhassa ja itselleni ominaisella tyylillä.


Omasta aloitteestani lähdin tuntemuksiani jakamaan toimituksen suuntaan ja nyt olemmekin sitten tässä tilanteessa – jatkan kohti uusia tuulia. Juuri tällaisena kuin olen. Tulen jatkamaan tätä kirjoittelua niinkuin minusta hyvältä tuntuu ja tulevaisuus blogin suhteen on täysin avoinna vielä. Heittäydyn syystuulten matkaan ja menen sinne, minne puhuri johdattaa.


Mahtava vuosi takana, enkä päivääkään siitä pois vaihtaisi. Upeita kemuja olemme järkkäilleet ja ihaniin uusiin ihmisiin saaneet tutustua!  Saankin jatkaa monta kokemusta rikkaampana matkaani tästä eteenpäin. On ollut suuri kunnia olla mukana tätä hienoa joukkoa. Lämmin kiitos siis asianosaisille! Kyllä minun silmäkulmaani tänään itku tirahti, kun tämä asia varmistui. Olen aina ollut herkkä muutokselle ja tämä oli kuitenkin aika merkittävä sellainen. Aika aikansa kutakin :)


20160906_142933_resized


En mä kuitenkaan ihan vielä lähde, mutta lähtölaskenta on jo alkanut.


Kaikki tekstit jatkavat matkaa mun mukanani, mutta blogspotiin en mielelläni haluaisi palata. Voi olla, että vaihdan alustaa Wordpressiin tässä samalla. Katsotaan nyt. Mitään suunnitelmia mulla ei tulevaisuuden varalle ole, vaan nyt mennään just niinkuin parhaimmalta tuntuu. Saman kaavan mukaan kun tähänkin asti.


Eilen sain kuvaviestin, joka oli otettu Helsingissä sijaitsevan neuvolan odotushuoneessa. Pöydällä oli ollut avoinna vuoden 2016 ensimmäinen Kaksplus lehti. Eikä siinä vielä kaikki, vaan nimenomaan meistä tehty juttu ja aukeama oli ollut siinä joltakulta kesken jääneenä. Rakasta serkkutyttöä oli kovasti hymyilyttänyt tuossa hetkessä. Tämä pikku kevennyksenä nyt tähän loppuun. Hih. Kiitollinen näistäkin kokemuksista.


Toivottavasti pysytte mun matkassani mukana yhtä hienosti, kuin mitä olette tämän viiden vuoden aikana tehneet. Nyt kuitenkin jatketaan vielä hetki vanhaan malliin. Molempi parempi.


Kohtaamisia

Kohtaamisia

22.10

20160910_1530243

 Tänään pyörähdettiin Keravan Sirkusmarkkinoilla nautiskelemassa aurinkoisesta ja iloisesta hulinasta. Tällä kertaa meidän lompakon nyörit eivät antaneet periksi muuhun kuin yhteen laitteeseen per nenu ja jokainen ipanoista uhrasikin sitten tikettinsä tähän autohärveliin. Ylläri. Ensin meni vaan W, mutta tytöt nostivat sen jälkeen vanhempien poskille sangen säihkyvän punan nostattavan mekkalan ja pakkohan neitokaisetkin oli sitten vapauttaa seuraavalle rundille.

20160910_1544292
Hymyt olivat paljonpuhuvat. Ehdottomasti 15 euron arvoiset. Hih.

20160910_1457182

Olen aina silloin tällöin kirjoitellut postauksia "Kohtaamisia"-otsikon alla ja tänään olisi taas yhden uuden hyväntuulisen stoorin vuoro.

Eilen kauppaan matkaa tehdessämme, kaikista pienin meni ja nukahti autoon ennenaikaisesti. H kurvasi hetkeksi kahden vanhimman lapsukaisen kanssa puistoon leikkimään ja minä siinä sitten jäin kuopuksen unta vahtimaan.

Puistossa oli ollut useita muitakin perheitä ja Piippiksen tukkiessa tietä liukumäessä muiden lasten edellä, oli H hienovaraisesti pyytänyt anteeksi englantia puhuvalta äidiltä. Hänen poikansa ilmeisesti oli joutunut tovin Pirpanan takana odottelemaan omaa laskuvuoroansa.

Tämä kyseinen äiti oli hymyillen todennut, että eipä hätiä mitiä ja heti perään kysynyt, että "onko hänellä downin syndrooma?". H oli vastannut tietysti myöntävästi ja nainen oli kertonut, että hänellä on veli kera saman diagnoosin. Kaiken lisäksi tämä kyseinen äiti oli myös kertonut työskentelevänsä erityislasten parissa. Hän oli itse Espanjasta kotoisin.

Naisen veli on siis nyt jo 30-vuotias ja puistossa olikin eilen ääneen hämmästelty Piippiksen taitavaa liikkumista, kiipeilemistä, puhumista sekä koordinaatiokykyä. Nainen oli iloinnut kovasti, kun oli suppealla suomenkielentaidollaan ymmärtänyt meidän neitokaisen puhetta. Hänen veljensä ei viisivuotiaana kuulemma puhunut ollenkaan. 18-vuotiaana velipoika kuitenkin matkusti ensimmäisen kerran itsenäisesti metrolla Madridin pohjoispäädystä eteläpäätyyn. Ja siitä itsenäinen reissaaminen onkin jatkunut tähän päivään asti.

Hyvän mielen hetkiä totta tosiaan ovat nämä tällaiset!  On ihan mahtavaa kuulla muiden elämästä ja jutella joskus ihmisten kanssa, joilla on omakohtaista kokemusta. On myös onnellista huomata, että ihmiset uskaltautuvat kysymään rohkeasti ja avaamaan keskustelun ds-aiheen tiimoilta. Ilolla ja ylpeydellä vastaamme!

Tähän loppuun vielä ilmoitan, että olen aktivoitunut snäpchätin puolella ja saanut jo tosi kivoja viestejäkin teiltä lukijoilta sitä kautta. Onko niin, että tänne Kaksplussan puolelle kommentoiminen tuntuu hankalalta?

Eli niin. Olen siis innostunut kuvailemaan videoklippejä ja nyt kysyn vielä täälläkin, että miltä ajatus videopostauksesta vaikkapa kerran kahdessa viikossa kuullostaisi? Availen varmasti lähiaikoina oman youtube-kanavan blogille ja sinne pikkuhiljaa rupean työstämään materiaalia. Seuratkaa meitä snäpissä tunnuksella agu47 ja kommentoikaa rohkeasti minkälaisia fiiliksiä klipit saavat aikaiseksi.

Ihanaa viikonlopun jatkoa!

<3

rutiinit

Se yksi ja ainoa

12.06

20160907_083102~2


Luvassa jälleen minipostaus, joka syntyi hetkessä. Sellaisessa hetkessä, jossa pieni tyttö tajusi illalla Hello Kitty-tyynyn olevan pesussa. Vaikka otos on pikkuruinen ja huonolaatuinen, se kertoo paljon eilisillan tunnelmista. Siinä hän istua nökötti sekä mökötti pesukoneen vieressä.

IMG_20160906_215356~2

Myönnetään, olin ajattelematon.

Puoli tuntia hurahti, kunnes sain puhuttua tytön ympäri kömpimään mun viereeni sänkyyn. Hetken aikaa yhdessä kävimme tapahtunutta siinä sitten läpi ja lopulta väsähdimme. Aamulla onnellinen pimu sai tyynyn syleilyynsä ja kaikki oli jälleen ihanasti ennallaan.


 Täytynee ryhtyä metsästämään Hello Kitty-tyynyjä, josko jollakin lojuisi ylimääräisenä.

Anyone? ;)

Yleinen

BIC-Bikini Hiit Challenge

21.36

Jes! Vähän päälle 3 viikkoa Uuden elämän alku-sivuston Bikini Hiit-haastetta takana ja olen suoraan sanottuna jopa vähän mykistynytkin tästä reissusta. Ihan rehellisesti, en olisi ikuna uskonut miten merkittäviä tuloksia näin lyhyessä ajassa voikaan saada aikaiseksi, kun vaan sinnikkäästi jaksaa ryhtyä hommiin–jokapäivä!


Hommahan menee jotakuinkin näin: Viitenä päivänä viikossa teen sähköpostiini tupsahtaneen uuden treenin ja kahtena päivänä lepäilen (tosin olen huomannut että ainakin kävelylenkki on pakko näinä lepopäivinäkin tehdä). Aikaa päivittäiseen treeniin menee 20-30 minuuttia, eli tämä on sopinut jopa mulle, mitä aikatauluihin tulee. Kolme kertaa viikossa tehdään sykettä mukavasti nostattava treeni ja kaksi kertaa viikossa keskitytään Coren muodossa keskivartalon lihaksiin. Ja homma toimii! 30 sekuntia yhtä liikettä, 10 sekunnin tauko ja taas 30 sekuntia seuraavaa liikettä. Sarjojen välissä levähdetään minuutin ajan.


LiikunnIMG_5743an jälkeisestä fiiliksestä on tullut mulle pakkomielle. Muutama treeni on saanut voimaan fyysisesti ihan pahoinkin, mutta puoli tuntia jumpan jälkeen olotila on muuttunut sangen euforiseksi. Moni varmasti tietääkin mitä tarkoitan. Kokonaisvaltaisesta hyvänolontunteesta on tullut mulle tavoite, jonka olen saavuttanut ja jossa pyrin pitäytymään jatkossakin. Jumppaliikkeet on mahdollista ladata koneelle ja videot ovat käytössä nettisivulla muutaman kuukauden. Mulla treenaaminen jatkui siis automaattisesti ja samalla sykkeellä mennään tästä eteenpäinkin.. Viereinen kuva tältä päivältä. Vaa'an päällä en ole turhia käynyt seisoskelemassa ja peilikuva on ainoa, josta olen tuloksia ahkerasti tiiraillut.


Ja koska usein ihmiset haluavat itse tehdä omat johtopäätöksensä, niin laitetaan nyt minustakin before and after- kuva. Kuvissa mulla on hiuspantaa lukuunottamatta päällä täysin samat vaatteet ja pyrin välttämään pullistelua sekä vatsan sisään vetämistä.


Kokeilin vielä jälkimmäisen kuvan ottamisen jälkeen seistä peilin edessä uudestaan ja  ilman"hoikistelua". Ja kyllä vain, tuo ylävatsa on ihan oikeasti kaventunut! Ennen-kuvassa lienee kesän jälkeistä turvotusta vielä, en tiedä? Meikäläisen vatsanahka on kolmen melkein peräkkäisen raskausajan jälkeen venynyt sen verran, että ihan hetkessä sitä ei tiukaksi saada – tuskin enää koskaan (varsinkaan tuota alavatsan löllömöllöä). Silti paljon on tapahtunut ja kyljistä se on helpointa huomata. Eniten hämmentynyt olen kuitenkin tuosta pepusta?!


IMG_20160906_172534


Kolmen viikon jälkeen olen huomattavasti tietoisempi lihaksistani ja kannan ruhoni ryhdikkäämmin. Ruokavaliossa olen lipsunut ja tulen lipsumaan jatkossakin. Totesin, että silloin tällöin herkutellen nautin tästä elämäntapamuutoksesta eniten ja saan pysyviä tuloksia aikaiseksi. Liikaa ei itseään kannata piiskata, sillä tää jumppa saa jo itsessään ihmeitä aikaiseksi! Ensimmäisen kerran koen ihan oikeasti tehneeni näkyviä tuloksia. Ja se on totta vie on jo itsessään taikaa.


Me jatkamme täällä koko perheen kesken jumppailua ja palailen taas kolmen viikon päästä näihin tunnelmiin. Ehkä jopa edestäpäin otetun kuvaparin kanssa.


Onko lukijoiden joukossa muita, jotka ovat ryhtyneet kanssani samaan projektiin? Miten on mennyt?

Suosituimmat

Facebook