Äidin 1001 diagnoosia

1.06

Luin viime viikolla artikkelin Toni Wirtasesta. Tuo artikkeli käsitteli  paniikkihäiriötä eli diagnoosia, joka minullekin on aikanaan tehty. Teksti oli hämmentävää, jopa vähän huvittavaakin luettavaa, sillä se oli kuin omasta näppäimistöstäni lähtöisin. Vaiva itsessään onkin sitten kaikkea muuta kuin huvittava, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Ja niin valitettavaa kuin se onkin, myös tämä vaiva on sangen yleinen. Siksi itse en ole koskaan kokenut tarvetta vaieta omasta kipunoinnista.


Olen siis aikaisemminkin kirjoitellut tästä , mutta ajattelin tänään lähestyä teemaa vähän toisenlaisesta näkökulmasta. Miten ahdistuneisuus ja paniikkihäiriö vaikuttavat meidän perheemme elämään tänäpäivänä?


Aihe on ajankohtainen, sillä kävin viime viikolla lääkärissä niskassa olevien pattien vuoksi. Kärsin myös "tukossa" olevasta korvasta ja nyt nenässäkin on aika-ajoin omituisia tuntemuksia. Kaikki vasemmalla puolella.  Kun kerrankin sain itseni raahattua lääkärin luokse, pääsinkin siinä sitten vauhtiin ja huomasin oman "vikalistani" olevan hyvinkin pitkä.


Mitään vikaa ei korvista tai nenästä löytynyt ja mua nolotti. Hävetti ihan. "Nyt se epäilee mua luulosairaaksi". Patit niskassa olivat hieman turvoksissa olevia imusolmukkeita jännittyneen lihaksen päällä, mikä kuulemma on täysin normaalia.


Hetki vain. "NORMAALIA?!" Mulle turvonnut imusolmuke tarkoittaa sitä kaikista pahinta eli syöpää. Tivasin pääsyn verikokeisiin ja ylihuomenna olen nyt sitten sinne menossa. Lääkärille en asiasta enää kehdannut mainita sen enempää. Hyvä kai niin.


Samaisena iltana huomasin kitalaessani "omituisen patin", jonka seurauksena soitin puoli sukua läpi kysyäkseni ihan vaan että löytyykö muilta sellaisia. H:n vastaus ei tyydyttänyt tiedonjanoani. Olin edelleen kovin "sairas". Myös orastava Alzheimer iski illalla sängyssä Iltalehden artikkeleita läpi kolutessani. "Mullahan on just nämä oireet?!"


Elämä lapselle-konserttia katsoessani joudun nykyään ohittamaan tositarina-osiot. Ja olenhan mä esimerkiksi Piippiksenkin kiikuttanut muutamaan otteeseen ylimääräisiin verikokeisiin, koska hänelle on tullut petekioita olkapäihin. Näissä asioissa kyllä koen, että liian tarkka ei voi ollakaan.


Osa mun tarinoistani saattaa kuulostaa ehkä huvittaviltakin, mutta kun ahdistus iskee niin kaikki tämä on silloin totisinta totta. Olen kireä ja tiuskin rakkaimmilleni ihan vaan siksi, koska he eivät ymmärrä huoltani omasta/läheisen tilasta. Ja vaikka nyt tilanne on taas helpottanut niin väittäisin, etteivät nämä tällaiset pelkotilat koskaan kokonaan lähde pois. Harva se yö valvon ajatusteni kanssa ja rutistan H:ta lujasti.


207863_5209391873_2253_n


Olen oppinut käsittelemään näitä tuntemuksia, mutta eivätpä nuo mokomat näytä vuosien saatossa minnekään katoavan. Vaivansa kullakin. Onneksi tunnen vahvasti myös sitä hyvääkin. Ne onnelliset jutut.


Ja niin, kitalaen kuuluukin olla kova takaa. Muistihäiriötkin kolmen pienen lapsen äidillä lienee suht luonnollinen ilmiö, ilman sen hälyyttävämpää diagnosointia ;) Mutta hei, sain mä lääkäriltä yhden oikean diagnoosin ja sen osasin itsekin oikein arvata. Kuukautismigreeni. Kyseessä ei siis aina ole oma luulosairauteni, heh.


Olipas henkilökohtaista, mutta samalla kovin puhdistavaa. Tuli tarve päästä kirjoittamaan ajan kanssa jotain ihan muuta, kuin mitä normaalisti kirjoittelen.


Kauniita unia.

You Might Also Like

6 kommenttia

  1. Voi tosi ihanaa että rehellisesti uskallat kertoa näistä asioista!Tosi tosi paljon voimia sinulle!

    VastaaPoista
  2. Kiitos <3 Vuosien saatossa tämänkin vaivan kanssa on tullut aika sinuiksi. Se on ja pysyy, mutta eteenpäin mennään :)

    VastaaPoista
  3. Kuulostaa kovin tutulta ja viittaa sinullakin vahvasti pakko-oireisuuden suuntaan tuo sairauskammo tai siis se, että joku asia juuttuu päähän ja alkaa itsekin uskoa, että ihan varmasti on nyt joku vakava tauti. Tsemppiä.

    VastaaPoista
  4. Ihan omasta kokemuksesta voin kompata, että aivan täysin hanurista tuo sairaus ja aikoinaan lamasi omat tekemiset lopulta täysin, koska en suostunut "luovuttamaan" ajoissa. Koska "eihän minussa voi olla tällaista vikaa!". Ja sehän tosiaankin vei lopulta voimat ihan kokonaan. Oli pakko "luovuttaa". Ja huom! Fiksumpi olis luovuttanut jo vuosia aiemmin, sinnittely rajalla ei minusta kannata. Kevyellä lääkityksellä (joka ensin pahensi oloa n. 1-2kk ajaksi) ja elämän rohkealla elämisellä olen itse päässyt ihan täysin normaaliin elämään kiinni. Alle puolessa vuodessa "luovuttamisesta" huomasin löytäneeni itseni uudelleen ja elämän olevan vallan ihanaa, siis sellaista kuin se oli ennen elämän kutistumista...

    VastaaPoista
  5. Hyvä kuulla, että sulla olo on helpottanut :) hienoa että porukka kertoo mulle myös omista kokemuksistaan!

    VastaaPoista

Suosituimmat

Facebook

Instagram