Hitain askelin kohti tulevaa
4.30
Etelään paluun jälkeen elämä on lipunut eteenpäin melkolailla samaa tahtia kuin ennen pohjoiseen muuttoa.
Hitaasti.
Haaveillen.
Sama koti. Hitokseen paljon tavaraa. Äidin vaatteita, huonekaluja, valokuvia. Asioita joista on vaan niin tuhannen vaikea luopua.
Asutamme 5-henkistä kotia sadassakahdessakymmenessä neliössä, mutta silti tilaa on aivan liian vähän.
Nämä hymyt antavat voimaa. Kiitän mun rakkaista ihan jokaikinen ilta silmäni ummistaessa.
Kiitän siitä, että hän on vierellä. Jaksaa kuunnella kaiken maailmani suruja. Viidentoista avioliittovuoden jälkeen katsella mun päivä päivältä kuihtuvaa olemustani.
Kuuntelee iltaisin "satavarmaa poislähtöäni".
Sydän hakkaa(paniikkihäiriö). Lonkka kipuilee(raskausten jälkeistä).
"Melkovarmasti syöpää".
Jos aamulla en herää niin pidäthän rakkaista huolta.
Ihan hirvittäviä ajatuksia.
Ei ole helppoa elää naisen kanssa, joka pelkää ihan kaikkea mahdollista pahaa.
Kun elämän vahvimmat tukipilarit ovat kadonneet, on ne uudet rakenteet pakko kasata pienistä palasista..
...vaan onhan minulla tämä vankka Stoa, joka pitää onneksemme kasassa aika-ajoin horjuvaa rakennelmaani.
Nää tyypit. Tää jengi.
Mulle kaikki kaikessa🥹
Kaipaan kirjoittamista ihan joka päivä.
Tiedän että se on mulle parasta terapiaa.
Teen kaikkeni sen eteen.
Tulette näkemään.
(Tämä postaus on kirjoitettu puhelimella)
Rakas mykistyi neljäksi päiväksi. Suuren työn ja tuskan jälkeen sain selville että "korva on lukossa".
Isi vei lääkäriin. Diagnoosina korvakäytävän tulehdus. Ensimmäinen 14 vuoteen!
Antibiootit tepsivät. Piippis nauraa. Höpöttää. On oma itsensä.
Muutama päivä sitten itkin. Nyt hän taantuu? Olen kuullut että ds-teineille niin voi käydä.
"Give me back my sunshine".
-Gilbert grape
Saimme aurinkoisemme takaisin. Paljon pohdin sitä josko kellot voisimme seisauttaa.
Näin on hyvä. Älkööt te ihanat rakkaat kasvako noin nopsaa.
Voidaanko olla vaan näin ?
0 kommenttia