... pääsin takaisin työharjoittelun pariin.

... pidin ensimmäisen taukopäivän pyykkäämisestä.

... iloinen ekaluokkalainen kipitti reippaana taksiin.

... join kupin kahvia.

... meikkasin.

... tarkistin eskarilaisen läksyt.

... yhtäjaksoinen yöuneni venähti kymmenen tunnin pituiseksi.

... ruokahaluni on palautunut normaaliksi ja leivoin alkavan viikonlopun kunniaksi perjantai-aamun tonnikalapiirakan.  

Olihan viikko, mutta onneksi se on nyt lusittu.  Niinkuin arvata jo saattoikin, tarttui tuo viheliäinen vatsatautipöpö koko jengiin isiä lukuunottamatta. Vaikka kyse ei mitä ilmeisemmin ollutkaan siitä kaikistä kenkuimmasta norosta, kesti toipuminen meillä kaikilla pitkään ja erityisen isosti tämän kaiken koki jälleen kerran Piippis, joka sairastui viime lauantaina minun kanssani samaan aikaan. Voi pientä murua kun oli niin totaalisen surkeana!

Tässäpä se taas nähtiin, että vaikka nämä masutaudit usein ovatkin hyvin nopeasti ohimenevää sorttia, erityislapsen kohdalla toipuminen on usein asteen verran kinkkisempää. Oksentelu Pirpanalla kesti vain yhden yön, mutta sohvalla makaaminen ja yökkiminen kesti usean päivän ajan. Jouduimme taas jo hetkeksi huolestumaan ihan tosissaan, mutta koska neiti kuitenkin joi hyvin ja juomat pysyivät sisällä, emme lähteneet kiikuttamaan tyttöä päivystykseen vaan annoimme levätä kotosalla. 

Kuluneella viikolla ei juurikaan naurattanut se että tämä sairastelu osui mun työharkkaviikolle, mutta nyt jo ehkä uskallan vähän hymyilläkin.. Alkaapa nimittäin olla enemmän sääntö kuin poikkeus, että joku pöpö meidän perheeseen iskee aina kun mun pitäisi suorittaa näitä kouluun liittyviä velvollisuuksia jossain toisaalla. Onneksi työpaikalla sekä koulussa joustetaan sekä ymmärretään, ja eilen pääsinkin onnekseni jo takaisin harjoittelun pariin. Tänään luvassa pizzaperjantaita nuorisotalolla ja huomenna vietetään perheen kanssa ansaittua tervettä vapaapäivää.

 Jos jotain positiivista taas halutaan tuosta kuluneesta viikosta hakea, todettiin yhdessä H:n kanssa että nyt ei ainakaan tarvitse huolehtia sitä että osaako Piippis oksentaa vai ei. Oikein hienosti osaa!  Piippis ei ole koskaan elämässään ögännyt kunnolla vaikka yrittänyt on. Tämä asia on luonnollisesti vähän mietityttänyt meitä vanhempia ja varsinkin kun luin jokunen kuukausi sitten, että tämä vaikeus olisi jopa tyypillistä monelle ds-ipanalle. 

No mutta. Se siitä sairastelusta. Kuluneen viikon aikana meidän kotiin on tullut joulu (koska aikaa sen tekemiselle on ollut rutkasti) ja kuvia meidän joulukodista mahdollisesti luvassa myöhemmin. Nyt porskutetaankin sitten loppuvuosi terveenä ja yksikään tautipartikkeli ei ole tervetullut enää tähän taloon. 

Ihanaa viikonloppua kaikille! 

<3