Arki on palannut meidän jengin keskuuteen kaiken ihanan ja jännittävän jälkeen. Se toi mukanansa toki paljon mukavia juttuja mutta valitettavasti myös pienimuotoisia haasteitakin. 

Olen usein raottanut teksteissäni sitä että meidän ipanat ovat luonteeltansa sangen herkkiä, jokainen kolmesta - kromosomimääriin katsomatta. Tämä ei meille sinänsä yllätyksenä tullut, sillä olemme kumpainenkin vanhemmista myös erittäin tunteellisia ja sensitiivisiä.

Keskiviikko-aamun haastattelussa kerroinkin kiitollisuudestamme Piippiksen erityisluokkaa sekä siellä saamaansa hyvää hoivaa kohtaan. Sanomattakin lienee selvää että koska kyse on erityisipanoista, löytyy koulusta kuitenkin aina omat haasteensa - jokaisella lapsella kun on omat kuvionsa kehityksen ja käyttäytymismallien saralla.

Eskaritaipaleen alussa ongelmia tuotti neitokaisemme ääniyliherkkyys, mutta nyt tuo ongelma on käsittääkseni poistunut arkisista opiskeluhaasteista. Tällä hetkellä koulussa on nyt kuitenkin yksi oppilas, jota neiti on ryhtynyt pelkäämään ja ensimmäisen kerran eilen saimme kuulla Pirpanan suusta tuon otsikossakin näkyvän lausahduksen : "Mä en halua mennä huomenna kouluun". Kysyin syytä ja neiti osasi oikein selvästi sen minulle kertoa. Oli hyvin surumielinen ja allapäin.

Viimeisten viikkojen aikana Piippis on joutunut mukaan muutamaan konfliktiin, joissa on ottanut hieman siipeensä. Tällä viikolla tilanne sitten eskaloitui myös tunnetasolla, vaikkakin aihe on kuluneen viikon aikana jonkun verran ollut jo tytön puheissa.

Olimme saaneet tiedon ikävistä sattumuksista ja tiesimme mikä typykkää mietityttää. Tästä iso iso kiitos koulun henkilökunnalle, joka hyvin herkästikin tiedottaa meille jos jotain normaalista poikkeavaa koulussa sattuu. Koska Piippis ei aina meille vanhemmillekaan osaa sanoa heti mikä harmittaa, on paljon helpompi tukea ja lohduttaa kun etukäteen tietää mitä on tapahtunut.

Piippikselle ei ole sattunut mitään vakavaa, mutta hän on näiden parin episodin myötä joutunut säikähtämään kovasti, sillä tietynlainen ei-toivottu käyttäytyminen on kohdistunut häneen itseensä. Eilen sitten jouduin todistamaan ensimmäisen kerran hyvin voimakastakin reagointia ja se sai myös meidät vanhemmat vähän säikähtämään. 

Piippis on ollut päiväkuiva jo kauan, eikä vahinkoja ole sattunut enää aikoihin. Eilen kuitenkin tapahtui poikkeus ja melkeinpä voisin väittää, että päivän tapahtumilla saattoi olla vaikutus tilanteeseen. Merkittävin muutos normaaliin oli havaittavissa kuitenkin vasta illalla nukkumaanmennessä. Sisarukset olivat jo nukahtaneet, mutta tyttö kuiskaili hiljaa minulle tuntemuksiansa ja vaikka kuinka yritin ajatuksia kääntää muualle, asia selvästi vaivasi kovasti. Olin istunut 1,5 h neidin vieressä silitellen ja rauhoitellen jonka jälkeen väsähdin itse, ja annoin lopulta neidin tulla nukkumaan viereeni. Normaalisti vanhempien välissä uni tavoittaa ipanan välittömästi, mutta nyt näin ei käynyt. Pitkästä aikaa koin äitiyteni taipaleella hetken, jolloin en oikeasti tiennyt mitä mun pitäisi tehdä. 

Kuiskasin tytön korvaan, että "huomenna saat olla kotona ja mennään tekemään mummin sekä papan vanhan kodin pihalle vähän pihahommia". Meni 5 minuuttia ja tyttö oli sikeässä unessa. 

Siinä itse unta odotellessa mietin tovin, että mahdoinkohan nyt toimia oikein tässä tilanteessa? Tämä päivä kuitenkin todisti sen, että pieni lepopäivä tuli nyt tarpeeseen. Pöly ehti jo hieman laskeutua ja tyttö ei enää käynyt illalla tapahtunutta juurikaan läpi. Olemme yhdessä puhueet ja kertoneet, että koulussa aikuiset pitävät huolen siitä, että ikäviä juttuja ei pääse enää sattumaan. Olemme myös pitäneet yhteyttä puolin ja toisin koulun henkilökunnan kanssa, ja me vanhemmat olemme luottavaisin mielin.  Arvostan valtavasti sitä otetta, jolla opettaja ja ohjaajat ovat tarttuneet tähän tilanteeseen. 

Vaan eipä tästä nyt tämän enempää. Halusin vain hieman valoittaa sitä, minkälaista on elo herkän ipanan kanssa. Kun "kuppi menee nurin", tarvitaan siihen meiltä vanhemmilta vähän tietynlaista oman lapsen lukutaitoa ja jonkin sortin improvisaatiota myös. Toistaiseksi Piippiksen reaktiot ovat hyvin selkeästi luettavissa ja kun yhteistyö koulun sekä perheen välillä toimii, ovat nämä tilanteet suht helposti käsiteltävissä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä helpommin näköjään näitä lukkoja myös esiintyy. Onneksi osaamme jo edes vähän toimia niiden kanssa.

Pienenä loppukevennyksenä kerrottakoon, että meidän ekaluokkalaiselta irtosi tänään ensimmäinen hammas! Emme vielä osanneet varautua tähän mutta yllätys oli toki iloinen - se lienee luettavissa tuosta onnellisesta hymystä! Ja siis mehän ei edes tiedetty tuon hampaan heiluvan, ei edes Piippis tiennyt. Kovin ylpeänä alarivistöänsä kaikille esitteli ja ainoana huolenaiheena mielessä oli se voiko hän nyt syödä mummin ja papan hänelle lupaamia "ranskalalaisia", kun hammas on lähtenyt irti. Hyvin se lopulta kuitenkin onnistui!

 Enää kaksi koulupäivää ja sitten tämä äiti suuntaa viimeiseen harjoitteluun ennen joululomaa. Täältä tullaan nuoriso! :)