Arki on palannut meidän jengin keskuuteen kaiken ihanan ja jännittävän jälkeen. Se toi mukanansa toki paljon mukavia juttuja mutta valitettavasti myös pienimuotoisia haasteitakin. 

Olen usein raottanut teksteissäni sitä että meidän ipanat ovat luonteeltansa sangen herkkiä, jokainen kolmesta - kromosomimääriin katsomatta. Tämä ei meille sinänsä yllätyksenä tullut, sillä olemme kumpainenkin vanhemmista myös erittäin tunteellisia ja sensitiivisiä.

Keskiviikko-aamun haastattelussa kerroinkin kiitollisuudestamme Piippiksen erityisluokkaa sekä siellä saamaansa hyvää hoivaa kohtaan. Sanomattakin lienee selvää että koska kyse on erityisipanoista, löytyy koulusta kuitenkin aina omat haasteensa - jokaisella lapsella kun on omat kuvionsa kehityksen ja käyttäytymismallien saralla.

Eskaritaipaleen alussa ongelmia tuotti neitokaisemme ääniyliherkkyys, mutta nyt tuo ongelma on käsittääkseni poistunut arkisista opiskeluhaasteista. Tällä hetkellä koulussa on nyt kuitenkin yksi oppilas, jota neiti on ryhtynyt pelkäämään ja ensimmäisen kerran eilen saimme kuulla Pirpanan suusta tuon otsikossakin näkyvän lausahduksen : "Mä en halua mennä huomenna kouluun". Kysyin syytä ja neiti osasi oikein selvästi sen minulle kertoa. Oli hyvin surumielinen ja allapäin.

Viimeisten viikkojen aikana Piippis on joutunut mukaan muutamaan konfliktiin, joissa on ottanut hieman siipeensä. Tällä viikolla tilanne sitten eskaloitui myös tunnetasolla, vaikkakin aihe on kuluneen viikon aikana jonkun verran ollut jo tytön puheissa.

Olimme saaneet tiedon ikävistä sattumuksista ja tiesimme mikä typykkää mietityttää. Tästä iso iso kiitos koulun henkilökunnalle, joka hyvin herkästikin tiedottaa meille jos jotain normaalista poikkeavaa koulussa sattuu. Koska Piippis ei aina meille vanhemmillekaan osaa sanoa heti mikä harmittaa, on paljon helpompi tukea ja lohduttaa kun etukäteen tietää mitä on tapahtunut.

Piippikselle ei ole sattunut mitään vakavaa, mutta hän on näiden parin episodin myötä joutunut säikähtämään kovasti, sillä tietynlainen ei-toivottu käyttäytyminen on kohdistunut häneen itseensä. Eilen sitten jouduin todistamaan ensimmäisen kerran hyvin voimakastakin reagointia ja se sai myös meidät vanhemmat vähän säikähtämään. 

Piippis on ollut päiväkuiva jo kauan, eikä vahinkoja ole sattunut enää aikoihin. Eilen kuitenkin tapahtui poikkeus ja melkeinpä voisin väittää, että päivän tapahtumilla saattoi olla vaikutus tilanteeseen. Merkittävin muutos normaaliin oli havaittavissa kuitenkin vasta illalla nukkumaanmennessä. Sisarukset olivat jo nukahtaneet, mutta tyttö kuiskaili hiljaa minulle tuntemuksiansa ja vaikka kuinka yritin ajatuksia kääntää muualle, asia selvästi vaivasi kovasti. Olin istunut 1,5 h neidin vieressä silitellen ja rauhoitellen jonka jälkeen väsähdin itse, ja annoin lopulta neidin tulla nukkumaan viereeni. Normaalisti vanhempien välissä uni tavoittaa ipanan välittömästi, mutta nyt näin ei käynyt. Pitkästä aikaa koin äitiyteni taipaleella hetken, jolloin en oikeasti tiennyt mitä mun pitäisi tehdä. 

Kuiskasin tytön korvaan, että "huomenna saat olla kotona ja mennään tekemään mummin sekä papan vanhan kodin pihalle vähän pihahommia". Meni 5 minuuttia ja tyttö oli sikeässä unessa. 

Siinä itse unta odotellessa mietin tovin, että mahdoinkohan nyt toimia oikein tässä tilanteessa? Tämä päivä kuitenkin todisti sen, että pieni lepopäivä tuli nyt tarpeeseen. Pöly ehti jo hieman laskeutua ja tyttö ei enää käynyt illalla tapahtunutta juurikaan läpi. Olemme yhdessä puhueet ja kertoneet, että koulussa aikuiset pitävät huolen siitä, että ikäviä juttuja ei pääse enää sattumaan. Olemme myös pitäneet yhteyttä puolin ja toisin koulun henkilökunnan kanssa, ja me vanhemmat olemme luottavaisin mielin.  Arvostan valtavasti sitä otetta, jolla opettaja ja ohjaajat ovat tarttuneet tähän tilanteeseen. 

Vaan eipä tästä nyt tämän enempää. Halusin vain hieman valoittaa sitä, minkälaista on elo herkän ipanan kanssa. Kun "kuppi menee nurin", tarvitaan siihen meiltä vanhemmilta vähän tietynlaista oman lapsen lukutaitoa ja jonkin sortin improvisaatiota myös. Toistaiseksi Piippiksen reaktiot ovat hyvin selkeästi luettavissa ja kun yhteistyö koulun sekä perheen välillä toimii, ovat nämä tilanteet suht helposti käsiteltävissä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä helpommin näköjään näitä lukkoja myös esiintyy. Onneksi osaamme jo edes vähän toimia niiden kanssa.

Pienenä loppukevennyksenä kerrottakoon, että meidän ekaluokkalaiselta irtosi tänään ensimmäinen hammas! Emme vielä osanneet varautua tähän mutta yllätys oli toki iloinen - se lienee luettavissa tuosta onnellisesta hymystä! Ja siis mehän ei edes tiedetty tuon hampaan heiluvan, ei edes Piippis tiennyt. Kovin ylpeänä alarivistöänsä kaikille esitteli ja ainoana huolenaiheena mielessä oli se voiko hän nyt syödä mummin ja papan hänelle lupaamia "ranskalalaisia", kun hammas on lähtenyt irti. Hyvin se lopulta kuitenkin onnistui!

 Enää kaksi koulupäivää ja sitten tämä äiti suuntaa viimeiseen harjoitteluun ennen joululomaa. Täältä tullaan nuoriso! :) 

Kuluneiden päivien aikana on oma niin henkinen kuin fyysinenkin jaksaminen ollut koetuksella. Aloitinpas nimittäin maanantaina harjoittelun hyvin erilaisessa työpaikassa, kuin missä olen tottunut aikaisemmin työskentelemään. Kehitysvammaisten päivätoimintayksikkö antaa mulle paljon, ja olen super onnellinen siitä että saan juurikin tuossa paikassa tämän harkan suorittaa. Olin niin intoa täynnä kun maanantaina paikanpäälle marssin, etten ymmärtänyt edes jännittää ollenkaan. Tai sitten ehkä olen vain rohkaistunut ripauksen kuluneen vuoden varrella. Olisipas hienoa!

 Uuden harjoittelupaikan tiimoilta kolikolla on kuitenkin tässäkin tapauksessa kääntöpuolensa, ja kaikista voimakkaimmin sen saa valitettavasti tuntea nahoissaan avioliittomme toinen asianosainen. Työpaikalla olen vahvasti läsnä, blokaten osan ei-siinähetkessä-toivotuista- tunteistani jonnekin hyvin syvälle sisuksiini, mutta kotona nuo tunteet sitten purkautuvat. Yllättävää kyllä, sain tänään tuon myönnettyä ääneenkin kun H kysyi multa, että : "Mikä ihme sua nyt harmittaa koko ajan?". Tajusin siinä hetkessä, että koen kaiken kokemani ja näkemäni nyt aika isosti. Ja siis eihän tämä missään nimessä mitään uutta ole mulle, mutta asiakaskunta työpaikalla on tällä kertaa jollain tasolla entistäkin lähempänä omaa maailmaani ja se tekee tästä näin alkuun kovin tunteellista..

Haastavinta tällä viikolla on ollut totutella jälleen kerran uuden talon tavoille. Tänään oli ilo kuitenkin huomata, että pikkuhiljaa homma alkaa hahmottumaan ja olen varma siitä, että ensi viikolla osaan jo toimia huomattavasti tehokkaammin - samalla kokien odotettuja onnistumisen tunteita enemmän. Ehkä vaadin nyt itseltäni liikoja vaikka ihan hulluahan se on tässä vaiheessa!

Kotiin päästyäni hommat jatkuvat (H:n iltavuoroviikko) ja rauhoittua en ole saanut edes ipanoiden uinahdettua - koulutehtäviä on ollut kourallinen! Ilokseni saanen kuitenkin todeta, että kurssit on nyt suoritettu läpi hyväksytysti ja jatkossa saankin vain ja ainoastaan keskittyä oppimiseeni kentällä. Oma jaksamiseni on nyt myös prioriteettien kärkijoukoissa. Yöunet olen yrittänyt venyttää mahdollisimman pitkiksi ja parin viimeisen päivän aikana se on tuntunutkin jo positiivisena olotilana kropassa. 

En ole vielä valmis ruotimaan harjoitteluun liittyviä tuntemuksiani tämän enempää, mutta sen aika varmasti vielä tulee.. Sen kuitenkin sanon että vaikka kuvittelin edes jotakuinkin tietäväni minne olen menossa, en oikeasti tiennyt juurikaan.. Kontrasti aikaisempaan on merkittävä - siis jos vertaa muistisairaiden maailmaa kehitysvammaisten vastaavaan. 

No mutta, palataan hetkeksi kuluneen viikon muihin tunnelmiin! Piipahdettiin sunnuntaina Suomen tivolissa hurvittelemassa kesän viimeisissä vekottimissa ja tässäpä muutama tunnelmakuva sieltä. Oli super kivaa ja lempeä syyssää helli koko Keravaa jälleen!

Tämä on ollut huvipuistoilun osalta hyvin poikkeuksellinen kesä meidän perheelle, sillä olemmekin kolunneet yhden jos toisenkin kesänviettopaikan läpi.Vähempikin olisi ehkä riittänyt, mutta ensi kesälle on luvassa sitten jotain ihan muuta ja tällainen meininki ei sovi plompuukille sitten enää.

Tänään sähköpostiini tupsahti esikoisemme koulukuva iik! Missähän vaiheessa hän kasvoi noin isoksi ihanaksi tytöntylleröksi, kysyn vaan?!

Onpahan ollut viikko, täynnä yllätyksiä jos jonkinlaisia. Kerrottakoon vielä tähän loppuun, että teimme aika jännittävän lupauksen H:n kanssa ja näillä näkymin tulemme piakkoin näyttäytymään telkkarissa suorassa lähetyksessä. Voi jopa olla, että ylläolevassa kuvassa näkyvä söpöliini näyttäytyy siellä meidän kanssamme. Palaillaan tähän vielä myöhemmin, jos kaikki etenee alustavien suunnitelmien mukaisesti.

Tämä postaus oli taas sitä perinteistä sikinsokinsieltätäältä-sarjaa. Tämänhetkiseltä olotilaltani en kyllä muuta osannut odottaakaan. Perjantai, olet tervetullut. 

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Edellisessä postauksessa lupasin kirjoitella tuntemuksiani alkaneeseen arkeemme liittyen -  täältäpä niitä nyt sitten satelisi..

Siihen nähden, että jo esikoisen ensimmäisen koulupäivän jälkeen Wilma täyttyi täi- sekä ampiaisvaroituksista ja eskarilaisen viesteihin putkahti vatsatautivaara (sekä ohjeet sen välttämiselle), on olotilani yllättävänkin "Zen". Piippiksen aamun taksikyydit toimivat loistavasti ja tyttö kiipeää joka aamu iloisena sekä reippaana tutun kuskin kyytiin. Kotiinpaluu taksilla onkin jo neidille tuttua puuhaa ja totuttelemista on enää ainoastaan äidillä siihen, ettei liian aikaisin ryntää etupihalle odottelemaan autoa. Ne minuutit kun usein tuntuvat niin kamalan pitkiltä..

Aakkoslaulua kovasti kotona laulellaan ja se on tartutettu myös tiukasti kahteen pienempään sisarukseen. Koulussa on kuulemma kivoja kavereita ja joka päivä siellä tarjoillaan "muussia". Saman vastauksen antoi eskarilainen viime vuonna kun asiaa tiedusteltiin. No okei, silloin tällöin saattoi olla kalakeittoa ;) Humoristi Piippis.

W:n odotettu eskari starttasi tänään ja kaikki oli hurahtanut oikein hienosti. Iloinen jätkä kertoi saaneensa jo kavereita ja kovin kivaa oli ollut ensimmäisenä päivänä. Futista oli pelattu ja kortteja askarreltu. Paljon kuulemma pestiin käsiä mutta se ei haittaa - valistin kyllä heti sen olevan tosi tärkeä asia.

 Hymy oli korvissa kun poitsu tepasteli isin kanssa kotiin iltapäivällä. Tuntuupa vaan kuulkaas niin hyvältä! Aika paljon olen ressannu etukäteen taas..

 Nämä kaksi ihmistä pärjäävät epäilemättä hienosti koulutaipaleella ja ehkä juuri siitä syystä mun olotilani onkin vihdoin ja viimein niin rauhallinen. Täit yritetään pitää loitolla meidän jengistä pajunkuorishampoon avulla (tässä olisikin loistava blogiyhteistyötuote kun on niin tuhottoman tyyris! Heh) ja ampiaisetkin alkavat pikkuhiljaa rauhoittumaan. Vatsataudilta tuskin vältymme, mutta murehditaan sitä sitten kun aika koittaa.

 Pienin saa nyt vuoroviikoin nautiskella aamupäivisin isin kanssa kaksinkeskeisestä laatuajasta ja vuoroviikoin vastaavasti mummin sekä papan seurasta. Mulla on paljon etäpäiviä koulusta ja sekin helpottaa ihan hirmuisesti meidän arkea nyt tässä hetkessä. Voinkin vain ja ainoastaan lämpimästi suositella aikuisopiskelua kaikille siitä kiinnostuneille. Opettajat joustavat ja ymmärtävät hienosti eri elämäntilanteita  - se on ihan mahtavaa!

Opiskeluiden suhteen olen tehnyt suht isojakin päätöksiä. Päätin nimittäin viime yönä sängyssä pyöriessä ja hyöriessä, että valitsen osaamisalakseni parin viikon päästä lapset ja nuoret. Miksi? Koska haluan lähteä tavoittelemaan unelmiani ja uskoa siihen, että pääsen vielä jonakin päivänä lapsivuodeosastolle, lastenosastolle tai vaikkapa lastensuojelun puolelle töihin.  Päiväkodin tätiä minusta tuskin tulee, mutta katsotaan nyt mitä tuleva ihan oikeasti tuo tullessaan.. 

Olen päässyt suht kunnialla tähän pisteeseen elämässäni. Mulla on kolme maailman suloisinta lasta (kaksi koululaista muka jo?!), karvainen kummilapsi Ryti, kiltti ja ihana mies, rutkasti läheisiä ihmisiä ja ystäviä sekä oma koti. Miksi en muka voisi saavuttaa vielä tuota yhtä haavetta ammatinvalintani suhteen? 

Uusi arki verottaa nyt vähän mun yöunista, mutta eiköhän tämä rytmi tästä pikku hiljaa tasaannu kun kesä vaihtuu kunnolla syksyn harmauteen. Jotain hyvää siinäkin.

Ihanaa viikkoa kaikille! Toivottavasti siellä myös on arki lähtenyt kivasti soljumaan eteen päin..