Kuluneiden päivien aikana on oma niin henkinen kuin fyysinenkin jaksaminen ollut koetuksella. Aloitinpas nimittäin maanantaina harjoittelun hyvin erilaisessa työpaikassa, kuin missä olen tottunut aikaisemmin työskentelemään. Kehitysvammaisten päivätoimintayksikkö antaa mulle paljon, ja olen super onnellinen siitä että saan juurikin tuossa paikassa tämän harkan suorittaa. Olin niin intoa täynnä kun maanantaina paikanpäälle marssin, etten ymmärtänyt edes jännittää ollenkaan. Tai sitten ehkä olen vain rohkaistunut ripauksen kuluneen vuoden varrella. Olisipas hienoa!

 Uuden harjoittelupaikan tiimoilta kolikolla on kuitenkin tässäkin tapauksessa kääntöpuolensa, ja kaikista voimakkaimmin sen saa valitettavasti tuntea nahoissaan avioliittomme toinen asianosainen. Työpaikalla olen vahvasti läsnä, blokaten osan ei-siinähetkessä-toivotuista- tunteistani jonnekin hyvin syvälle sisuksiini, mutta kotona nuo tunteet sitten purkautuvat. Yllättävää kyllä, sain tänään tuon myönnettyä ääneenkin kun H kysyi multa, että : "Mikä ihme sua nyt harmittaa koko ajan?". Tajusin siinä hetkessä, että koen kaiken kokemani ja näkemäni nyt aika isosti. Ja siis eihän tämä missään nimessä mitään uutta ole mulle, mutta asiakaskunta työpaikalla on tällä kertaa jollain tasolla entistäkin lähempänä omaa maailmaani ja se tekee tästä näin alkuun kovin tunteellista..

Haastavinta tällä viikolla on ollut totutella jälleen kerran uuden talon tavoille. Tänään oli ilo kuitenkin huomata, että pikkuhiljaa homma alkaa hahmottumaan ja olen varma siitä, että ensi viikolla osaan jo toimia huomattavasti tehokkaammin - samalla kokien odotettuja onnistumisen tunteita enemmän. Ehkä vaadin nyt itseltäni liikoja vaikka ihan hulluahan se on tässä vaiheessa!

Kotiin päästyäni hommat jatkuvat (H:n iltavuoroviikko) ja rauhoittua en ole saanut edes ipanoiden uinahdettua - koulutehtäviä on ollut kourallinen! Ilokseni saanen kuitenkin todeta, että kurssit on nyt suoritettu läpi hyväksytysti ja jatkossa saankin vain ja ainoastaan keskittyä oppimiseeni kentällä. Oma jaksamiseni on nyt myös prioriteettien kärkijoukoissa. Yöunet olen yrittänyt venyttää mahdollisimman pitkiksi ja parin viimeisen päivän aikana se on tuntunutkin jo positiivisena olotilana kropassa. 

En ole vielä valmis ruotimaan harjoitteluun liittyviä tuntemuksiani tämän enempää, mutta sen aika varmasti vielä tulee.. Sen kuitenkin sanon että vaikka kuvittelin edes jotakuinkin tietäväni minne olen menossa, en oikeasti tiennyt juurikaan.. Kontrasti aikaisempaan on merkittävä - siis jos vertaa muistisairaiden maailmaa kehitysvammaisten vastaavaan. 

No mutta, palataan hetkeksi kuluneen viikon muihin tunnelmiin! Piipahdettiin sunnuntaina Suomen tivolissa hurvittelemassa kesän viimeisissä vekottimissa ja tässäpä muutama tunnelmakuva sieltä. Oli super kivaa ja lempeä syyssää helli koko Keravaa jälleen!

Tämä on ollut huvipuistoilun osalta hyvin poikkeuksellinen kesä meidän perheelle, sillä olemmekin kolunneet yhden jos toisenkin kesänviettopaikan läpi.Vähempikin olisi ehkä riittänyt, mutta ensi kesälle on luvassa sitten jotain ihan muuta ja tällainen meininki ei sovi plompuukille sitten enää.

Tänään sähköpostiini tupsahti esikoisemme koulukuva iik! Missähän vaiheessa hän kasvoi noin isoksi ihanaksi tytöntylleröksi, kysyn vaan?!

Onpahan ollut viikko, täynnä yllätyksiä jos jonkinlaisia. Kerrottakoon vielä tähän loppuun, että teimme aika jännittävän lupauksen H:n kanssa ja näillä näkymin tulemme piakkoin näyttäytymään telkkarissa suorassa lähetyksessä. Voi jopa olla, että ylläolevassa kuvassa näkyvä söpöliini näyttäytyy siellä meidän kanssamme. Palaillaan tähän vielä myöhemmin, jos kaikki etenee alustavien suunnitelmien mukaisesti.

Tämä postaus oli taas sitä perinteistä sikinsokinsieltätäältä-sarjaa. Tämänhetkiseltä olotilaltani en kyllä muuta osannut odottaakaan. Perjantai, olet tervetullut. 

Ihanaa viikonloppua kaikille!