Se on kuulkaas huikea fiilis, kun alkusyksyn sumuisessa aamussa kehoon ja mieleen leviää sängystä ylösnoustessa kokonaisvaltainen sekä lämpöinen hyvänolontunne - on tosi helppoa herätä ja jatkaa kohti uutta päivää. Vetäistä lämpöinen uusi iso villapaita päälle, pujottaa uudet korvakorut korvaan ja vetäistä saappaat jalkaan. Lähteä ihmisten ilmoille. Kotiintullessa litistyä osaksi ihmishampurilaista. Syleillä ja ottaa vastaan saamasi syleilyt.

Se tunne on sellainen, jota olet jo tovin odotellut alkaneen arjen jälkeen saapuvaksi ja jota luulit ehkä vielä joutuvasi hetken odottelemaankin. 

Vaikka uutta ajanjaksoamme vähän jännitinkin, on se yllätyksekseni tuonut mukanansa rutkasti hyviä juttuja - tai sitten opin vain tiirailemaan sitä uutta arkea uudenlaisten linssien läpi.
"Mehän pärjätään hienosti, päivä kerrallaan!"

Eskarilaisen yhtäkkiset rakkauspuuskat vanhempia kohtaan ovat saaneet hetkellisesti jopa häkeltymään. Häkeltymään siksi, koska nämä suukottelu/halitteluhetket ovat hyvin merkittävästi lisääntyneet kuluneen kuukauden aikana - ja se on luonnollisesti ihanaa! Esikoinen rutistaa syliinsä entistäkin lujemmin ja kuopus imee itseensä hellyyttä roppakaupalla päivittäin. Koen olevani hyvin hyvin onnekas kaiken tämän rakkauden keskellä!

Myönnettävä se kai on, muutaman tunnin ero päivässä tekee hyvää sekä äiti (isi) -lapsi suhteelle ihan yhtälailla, kuin mitä se tekee parisuhteellekin.



Myös ammatillisessa mielessä tapahtui joskin yllättävä, mutta sitäkin rohkeampi ja jännittävämpi muutos liittyen tulevaan. Päätin uskaltaa hypätä kohti jotain aivan täysin uutta ja klikkasin osaamisalakseni päihde- sekä mielenterveystyön. Pähkäilin kahden vaiheilla hetken aikaa kunnes tajusin että jos en tätä nyt tee, en tule sitä koskaan tekemään. Jos tämä ei tunnu oikealta vuoden päästä, voin syventää opintojani lasten ja nuorten puolelle myöhemminkin.

Voi jestas että odotan tammikuuta saapuvaksi! Maanantaina alkaa viimeinen harjoitteluni kehitysvammaisten päivätoimintayksikössä (myös sitä odotan kovasti), ja sen jälkeen olen perusopinnot handlannut. Aikamoista! Niin ne vaan asiat lutviutuu ja (hyvin yllättävätkin) roolit elämässä lisääntyy. 

Pirpana kipuaa aamutaksiin edelleen tyytyväisenä (puista lusikkaa heilutellen) ja äidin on helppo jättää neiti raudanlujien ammattilaisten haltuun. Viime aikojen uutisia selaillessani olen useasti ääneen todennut, kuinka onnellisia ja kiitollisia voimmekaan olla sympaattisista koulukuskeistamme sekä Piippiksen opettajasta ja avustajista. Olisi maailman kamalinta jättää oma lapsi sellaisen ihmisen haltuun, jonka kanssa omat (ja tietysti lapsen) kemiat eivät pelittäisi ollenkaan. Olen niin surullinen, että osa vertaisvanhemmista joutuu kokemaan täysin vastakkaisia tuntemuksia, kuin mitä me koemme. Jotain on tehtävä asialle.


Ettei nyt menisi liian hempeäksi tämä teksti niin todettava on myös se, että kaiken hyvän ja ihanan keskellä myös kipunoi aika-ajoin - joskus jopa lujasti. Sisarusten välinen kahinointi on selvästi lisääntynyt arjen alkaessa, mutta edelleen koen että elämme sopivassa balanssissa näiden suurten tunteiden keskellä. Kiukutaan ja suukotellaan. Leikitään yhdessä, kikatellaan, paiskotaan ovia ja mökötetään yksinään. Ihanan normaalia!

Masuvaivat häiritsevät edelleen koululaisen arkea aina silloin tällöin ja pidänkin neitokaista matalalla kynnyksellä yhä kotosalla, jos tarvetta siihen tulee - ja nyt kun se vielä on mahdollista. Suuri harppaus ollaan kyllä menty jo eteenpäinkin ja olemme hyvin toiveikkaita sen suhteen, että kaikista hankalin vaihe on nyt selätetty. Tasapaino lääkityksen kanssa alkaa pikkuhiljaa hahmottumaan, jes!

Ja niin, kesän aikana viimeisinkin ipanoista oppi elämään vaipatonta arkea. Se on hieno (eikä todellakaan mikään itsestäänselvä) asia.

Rakkaimmat ihmiset voivat nyt hyvin ja siitä jos mistä tulee olla kiitollinen. Hetkeen en aio valittaa turhista. Kaikki on nyt mallillaan.

Toivottavasti siellä ruudun toisellakin puolella syksy on yllättänyt positiivisilla asioilla ja yllätyksillä! Ihanaa loppuviikkoa kaikille!

(Kiitos rakas mummi kuvista! )