Arki

Paluu etelään - ja blogiin

20.11

Ihanaa olla täällä piiiitkän tauon jälkeen! Sormet ovat syyhynneet jo pidemmän aikaa kirjoittelemisen pariin, ja nyt vihdoin päätin kaivaa tietokoneen viimeisten muuttolaatikoiden uumenista herätelläkseni henkiin rakkaan blogiharrastukseni.

Näin pitkän hiljaiselon jälkeen on aloittaminen taas hieman hankalaa, mutta heittäydyn nyt täysin tämänhetkisen "flown" vietäväksi, joten luvassa voi olla hyvinkin sekavaa, aiheesta toiseen pomppivaa sisältöä. Pahoittelen jo etukäteen sitä.

Startataan nyt ihan perinteisillä kuulumisilla.

 Palasimme etelään kesäkuussa, ja yhä edelleen kotonamme vallitsee hallittu kaaos. Pahvilaatikkoja lojuu siellä täällä ja ylimääräistä tavaraa on paljon - omien lisäksi kun täällä on vielä äidinkin vaatetta, kirjoja ym. Noh, pikkuhiljaa setvimme ja yritämme hankkiutua ylimääräisistä eroon. Tässä voinkin samalla vinkata, että esimerkiksi Tunturin oikein kelpo kuntopyörä olisi tyrkyllä uuteen kotiin muutamalla kympillä! :)

No miltä se kotiinpaluu on nyt sitten tuntunut? Sitä meiltä onkin moneen otteeseen tiedusteltu kuluneiden kuukausien aikana. 

Se on tuntunut hyvin ristiriitaiselta. 

Oli ihana palata rakkaaseen kotiin, jota olimme kovasti ikävöineet - vaikkakin viihdyimme vallan mainiosti suloisessa pohjoisen kodissamme! Oli ihanaa rutistaa vihdoin ja viimein rakkaita ihmisiä! On ollut ihanaa päästä nauttimaan kulttuurista ja elämyksistä, joita etelän elämä tarjoaa. Tyttöjen kesän kohokohta oli varmasti Kuumaan keikka Allas Sea poolilla. Kävimme kolmistaan fiilistelemässä ja oli aivan mahtava ilta. Kyyneleet valuivat kuopuksen poskille, kun Johannes vilkutti ja hymyili hänelle-timanttisia muistoja! 

 Lapset luonnollisesti kaipasivat pohjoisessa Keravan kavereita ja melkeinpä heti pihaan kurvatessamme, katosi kaksi kolmesta omille menoilleen. Nyt sitten puolestaan ikävöivät pohjoiseen jääneitä kavereita. Kaikki ikävöimme, sillä myös me aikuiset solmimme Saamenmaalla lukuisia tärkeitä ystävyyssuhteita. 

Teimme siis elämän siinä mielessä nyt himpun verran tukalammaksi, että kokoajan joutuu jotakuta ikävöimään, eikä Suomen pohjoisimpaan kolkkaan ihan niin vaan lähdetäkkään tuota ikävää helpottamaan. Onneksi jo nyt olemme saaneet Utsjoelta tärkeitä ihmisiä kylään tänne etelän kotiin ja varmasti jatkossakin tulemme saamaan. Kesällä haaveissa road trip pohjoisille kotikonnuille. Sen tulemme kyllä toteuttamaan!


Yksi onnellinen asia etelään paluussa on ollut kuopuksen uuden harrastuksen starttaaminen. Utsjoella ei ollut mahdollista aloittaa ratsastusta, joten lupasimme että kunhan kotikonnuille saavumme takaisin, saa heppahommat alkaa. Ja niinhän siinä sitten kävi. 


Jatkakaamme onnellisten asioiden parissa. Meidän ipanoille syntyi uusi ihana serkkutyttönen lokakuussa, ja saimme H:n kanssa kunnian ryhtyä tuon pienen prinsessan kummeiksi. Kastejuhlaa vietimme loppiaisena. Olemme kaikki hyvin kiitollisia ja onnellisia tuosta suloisistakin suloisimmasta tyypistä. 


Kesäreissujakin ehdimme vielä täällä päässä Suomea kerryttää. Piipahdimme Pukarolla moikkaamassa H:n enoa ja aina niin kauniissa maalaismaisemassa olisimme viihtyneet pidempäänkin. Ensi kesänä sitten taas. 


Voi miten mahtavaa oli päästä muutaman vuoden tauon jälkeen taas Mäntyharjun rakkaalle mökille! Vietimme aurinkoisen viikon vedessä polskien, saunoen ja bilistä pelaten. Tulevan kesän viikkokin varattiin samantien, että varmasti päästään nautiskelemaan Lahnaveden laineista seuraavillakin kesälomilla. Kyllä niin on rakas paikka tuo että ei ole tosikaan! Kyykäärmekin kohdattiin jälleen kerran rantasaunalla, mutta yhteiselomme sujui  mallikkaasti - allekirjoittaneen nilkkaan ei tänä vuonna isketty kyykkärin hampaita. Jes!





Tulee onnellinen olo, kun katselee ylläolevia kuvia. Mun ihanat kesätyypit. 

Rakastan.


Suurin suru tapahtui syksyllä, kun suloinen Ryti rakas nukkui pois äkillisesti. Ehdimme onneksi kesällä vielä rapsutella ja halitella. Viimeisestä kohtaamisesta jäi kaunis ja lämpöinen muisto. Kävimme sirkusmarkkinoilla syömässä yhdessä ja vietimme mukavan kesäpäivän. Ihmiset ihastelivat jättimäistä nallekarhua. Eikä syyttä, hänhän oli vallan mainio haukku kaikinpuolin!

Ryti, niin huikea ja lempeä otus. Elät meidän kaikkien muistoissa ja sydämissä nyt ja aina. Olit lasten paras kaveri. Saikkutuvan suloisin hoitaja. Halikavereista parhain. Ikävä on sinua. Ja nyt minua alkaa itkettämään..

Nuku rauhassa ihana.



Valehtelisin jos väittäisin, etteikö minun sydämessäni olisi nyt isoa aukkoa. Kaipaan joskus niin lujasti pohjoiseen, että minua ihan sattuu. Olen kiitollinen siitä, että saimme viettää  extravuoden alunperin suunnitellun yhden vuoden lisäksi, mutta heikkoina hetkinä koen ihan surua siitä, että tuo kokemus on ohi ja olemme palanneet (valehtelematta) samaan vanhaan oravanpyörään, kuin mistä seikkailumme alussa lähdimme. 

Eikä siinäkään mitään pahaa ole. Turvallinen perusarki täällä etelässä on  ehdottomasti syy olla super kiitollinen. Meillä kummallakin on H:n kanssa hyvä työpaikka, lapsilla kavereita ja kaikilla super kivat opettajat. Kaikki on oikeasti todella hyvin.

Ehkä jos jostain luopuisin, olisi se tämä jatkuva sairastelu joka alkoi heti kun minulla työt varhaiskasvatuksessa sekä lapsilla koulut alkoivat. Tälläkin hetkellä Piippis keuhkokuumeessa ja H makaa tuossa minun vieressä melkein 39 asteen lämpötiloissa. Neitokaisella todettiin viikko sitten keuhkokuume, josta toipuminen ei lähtenyt käyntiin ihan toivotulla tavalla. Määrätty Amorion kuuri ei tehonnut tulehdukseen, joka oli mitä todennäköisimmin Mykoplasman aiheuttama. Pyörähdimme perjantaina uudessa lastensairaalassa hakemassa toisen kuurin, ja toipuminen alkoi melkein välittömästi. Nyt siis tilanne jo melko hyvä. Ehkä keskiviikkona saadaan tyttönen takaisin koulunpenkille - parasta kaveria onkin jo kova ikävä. 


Ja niin, yksi tärkeä juttu meinasi jäädä kertomatta! Toukokuussa meillä oli jännittävä päivä Nuorgamissa, kun saimme kunnian vastaanottaa presidentti Stubb vierailulle kouluun. Että tämäkin saatiin vielä kokea ennen kotiinpaluuta! 

Kuvassa presidenttimme kuiskuttelee Piippiksen korvaan salaisuuksia, joita neiti ei ole vieläkään suostunut meille paljastamaan. Herra tasavallan presidentti antoi Pirpanalle lempinimen "kissatyttö".  Päivä jäi varmasti kaikkien meidän mieleen upeana, ja sitä muistellaan toivottavasti vielä kiikkustuolissakin. 

Mutta nyt, kiitos Nuorgam ja sen väki. Olette rakkaita ja jäitte pysyvästi sydämiimme - voin melkeinpä todeta, että meillä on loppuelämämme ajan kaksi kotia.

Etelässä ja pohjoisessa.



Arki

Uusi alku

10.23


Istuskelen hiljaisessa talossa, keittiönpöydän äärellä. Tietokoneen vieressä höyryää lämpöinen kahvikuppi - jo aamun toinen. On luottavainen ja rauhallinen olo. Jokainen kolmesta lapsestamme ovat koulutyönsä parissa - pienin oikeastaan siihen viralliseen koulutyöhönsä vasta eskarissa valmistautuen. Pari viikkoa sitten syksyinen nuhanpoikanen hieman sekoitti alkanutta arkea, ja koko jengi vietti ensimmäisen viikon kotosalla - koska korona. Onneksemme testitulokset näyttivät negatiivista ja pääsimme jatkamaan arkeamme normaalisti. 


Syksy on aina itselleni uuden alku, ja siksi sisälläni vallitsee tälläkin hetkellä lämpöinen tunne. Luotto tulevaan on vahva. Loppuvuodesta ei voi tulla muuta kuin rutkasti edellistä vastaavaa parempi. 

Rakastan aamuja! Raikasta aamuilmaa koiran kanssa pellon reunaa tarpoessa. Kastepisaroita ja kahvikupposta. Toiveikkaita, ihan parhaita aamuhetkiä.

Viheliäisimmät kiukuttelut ovat jääneet historiaan ja muksut osaavat jo hienosti hoitaa aamutoimet. Lähtevät mielellään kouluun muutamia poikkeuspäiviä lukuunottamatta. Näistä poikkeuspäivistä mainittakoon vaikka tämänaamuinen, kun Pirpana ei olisi halunnut lähteä kouluun syystä että on puuropäivä. Piippis vihaa puuroa. Oksettaa jo pelkkä ajatuskin!

Ratkaisimme tilanteen niin, että annoimme neidille aimoannoksen lihapullia aamupalaksi. Tyytyväisenä lähti lopulta kouluun vaikka tämä puuroasia mietitytti häntä kovasti jo eilen illalla. Voi kultaa!


Erityislapsielo etenee omalla painollaan yhä edelleen. Kuluneen kesän aikana on muutamaan kertaan etsitty kadonnutta tyttöä, joka kuitenkin aina on palannut omalle kotipihalle ja ilmoittanut käyneensä "pienellä lenkillä". Kovin on omatoiminen tyttö mutta aina aika-ajoin tämä omatoimisuus aiheuttaa meille vanhemmille ylimääräisiä sydämenlyöntejä.  Olemme jopa harkinneet Yepzon-laitteen hankkimistä neitokaiselle -ihan vaan varmuuden vuoksi. 

Kouluun kuskaamme Piippistä tällä hetkellä, kun isin etätyöt sekä äidin satunnaiset työt sen sallivat. Tämä lyhentää kolmasluokkalaisen koulupäivää tunnin verran ja se on vielä tässä kohtaa Pirpanalle merkittävä aika. 

Mummi <3

Kaverit ovat astuneet mukaan perheemme arkeen hyvin vahvasti. Varsinkin keskimmäinen viettäisi kaiken vapaa-aikansa vanhempien katseiden  ulottumattomista ja tämäkin on osittain vaatinut varsinkin allekirjoittaneelta hieman totuttelua. Myös pienimmäinen on löytänyt omat sielunkumppaninsa perheen ulkopuolelta ja tästä syystä neiti saikin synttärilahjaksi oman puhelimen. On paljon helpompi päästää tyttö vaikka ihan naapuriinkin leikkimään, kun tietää että tarpeen vaatiessa häneen saa helposti yhteyden. 

Paljon pyrimme kuitenkin viettämään aikaa myös perheen kesken - ihan päivittäin. Myös mummi haetaan usein mukaan päivittäisiin aktiviteetteihin ja olen tosi kiitollinen siitä että äiti asuukin niin lähellä meitä. Isän lähtö tuntuu edelleen ja toistemme tuki on todella tärkeää. 


Kuluneen kesän aikana reissailtiin koronarajoitusten mukaisesti. Piipahdettiin mökillä, Porvoossa, Hankasalmella ja Kotkassa. Kiivettiin perinteisesti lähiharjumme kallioille kilistelemään hääpäivää, ja tällä kertaa otimme myös lapset kaveriksi. Tytöt hihkuivat viltillä ilosta : " Täällä on niin ihanaa!". Ja olihan siellä. Oli lämpöinen viltti, auringonpaiste ja herkkuja rutkasti ympärillä. Harjulta näkyi melkein koulu ja sieltä näkyi myös vanha mummola. Sieltä näkyi kavereiden pihat ja meidän oma kotitalo - näkyi paljon tärkeitä asioita. 


Tällähetkellä koen kiitollisuutta siitä, että osaan pysähtyä nauttimaan pienistä hetkistä elämässäni - tämän suhteen kun olen viime aikoina ollut vähän kykenemätön. Olen opetellut irtautumaan asioista, jotka koen raskaiksi tai liian kuormittaviksi. Keskittymään olennaiseen. Ne tärkeimmät asiat kun ovat loppupeleissä aika yksinkertaisia juttuja.

Irtautumisen lisäksi olen pyrkinyt palauttamaan elämääni asioita, jotka ovat voimaannuttaneet mutta joille en ole löytänyt kuluneen vuoden aikana voimia tai aikaa. Blogi on nyt herätetty ja suunnitelmia sen suhteen on tehty. Tuntuu hyvältä. Ihan super hyvältä!

Tulevan viikon missioni on kirjoitella sähköposteja, soitella pari tärkeää puhelua, jatkaa onnistuneesti pätkäpaastoani sekä 10 000:n askeleen päivätavoitettani, täydentää ipanoiden vaatekaappeja kirppishankinnoilla (kasvavat mokomat!) ja myydä vanhoja pois, pysyä kartalla kolmen lapsukaisen Wilma-viesteistä, osallistua vanhempainiltaan, kannustaa fudispelissä, sopia treffit kavereiden kanssa ja sitä rataa. Paljon on hommaa mutta just nyt en voisi toivoa parempaa.


Eteenpäin - kohti lähestyvää talvea ja uusia seikkailuja sekä haasteita! Olen niin valmis ja luotan siihen, että paljon hyviä juttuja on tulossa - sulle, mulle ja meille kaikille!

Blogi päivittyy tästedes pari kertaa viikossa ja meidän eloa voi edelleen seurata instan puolella tutun agu47pieces - tunnuksen takaa. 


Kiva että olette siellä! <3



 

Arki

Syksyn startatessa

18.31

 Olipahan kesä! Juuri kun luulin ettei elämä rankemmin voisi koulia, tirvaisi se jälleen suoraan nekkuun palauttaen minut hyvin pieneksi maanpinnalle. Menetimme rakkaan ystävän loppukesän sateen sekä auringon saattelemana syöpätaistelulle. Vietimme viikko sitten hautajaiset, enkä vieläkään ymmärrä miksi niin piti tapahtua?! On vaikea hyväksyä tätä kaikkea. Kaikkea tätä suurta menetystä ja surua. 

Kaiken tämän lisäksi jouduin jättämään paljon tuon jälkeenkin. Tipahdin pisteeseen, jonka tarkoitusperää sekä syvintä olemusta pohdin edelleen. Luulin kaiken olevan pitkästä aikaa balanssissa, mutta vain pienen tovin sain tuosta onnentunteesta nauttia. Surua toisensa jälkeen. Miten tässä nyt taas näin kävi? Jätin paljon taakseni, koska en muutakaan enää voinut.

Vaan palataanpa vielä hetkeksi kesään.

Sinä päivänä kun ystävä lähti, pakkasimme auton ja reissasimme Mäntyharjulle. Olen siellä viettänyt lapsuuteni kauneimmat hetket. Isän kanssa kalastellen. Rakkaiden kanssa saunoen. Lapsuudenystävän sekä serkkujen kanssa teltassa kylki kylkeä vasten tuhisten. Sukulaisten kanssa laulellen. Huussimatkalla peläten. Ristikoita ratkoen - käpyjen rummuttaessa kattoon taivaan myrskytessä. Tulevaa aviopuolisoani pussaillen ja sekä isääni että H:ta komentaen : "Ette todellakaan mene ulos ukkosta uhmaamaan! " . Aamulla silmät auki saatuani kirkkaaseen rantaveteen pulahtaen.

Meni 10 vuotta, kunnes palasin perheeni kanssa rakkaalle metsästysmajalle. Saavuimme paikanpäälle loppukesän illan hämärtyessä. Taivas oli kaunein ikinä. Siellä oli isä ja siellä oli ystävä. Viimeisin saman päivän aikana poisnukkuneena. Kaikki oli niin ilmiselvää.


Siinä hetkessä oli myös niin kovin ristiriitainen olo. Olin onnellinen mutta samalla sydän vereslihalla. Pitkän viikonlopun ajan koin kuitenkin olevani eheämpi kuin vuosiin. Koko kesän töitä tehneenä sain muutaman kallisarvoisen päivän verran olla vain omilleni. Kuuntelin Topi Sorsakoskea - ihan niinkuin 20 vuotta sitten vanhempien kanssa järvenrantakalliolla. Ensimmäisenä aamuna katselin onnellisia rakkaita rannassa. Siellä olin itsekin lapsena onnellisin. Itkin ikävää. Kyseenalaistin elämää. Siihen paikkaan halusin jäädä. Ja sinne edelleen haluaisin hetki toisensa jälkeen palata.



Päätimme että tästedes asetumme viikoksi tuonne kauneimpaan niemennotkoon joka kesä - yhtälailla kun itsekin lapsuudessa rakkaiden kanssa tein. Siellä on onni. Siellä on rauha. Varasimme avainten luovutuksen yhteydessä seuraavan kesän päivämme.


Nyt on alkanut arki. Tosi erilainen kuin vuosi sitten. Perheessämme on kakkonen, kolmonen ja eskarilainen. Ovat niin reippaita. Olen niin ylpeä jokaisesta kolmesta! Saavat kehuja, enkä sitä hetkeäkään kyseenalaista. H tekee suurimman osan työstään edelleen etänä ja minä etsin jälleen kerran paikkaani. En tiedä mistä sen löydän, mutta tiedän että näiden neljän (+kahden karvaisen) luona on mun onneni just nyt.

Kun kotiuduin muutama päivä sitten viimeisestä yövuorosta silmät sumeana, ehdin murehtia pari tuntia kunnes vastaanotin puhelimeeni viestin:"kuulin että olet taas valmis tekemään keikkaa, pääsisitkö iltavuoroon? “. Jouduin siinä kohtaa kieltäytymään mutta tajusin myös että elämä kantaa. Minä kyllä kelpaan. 

Toivon terveitä päiviä teille jokaiselle!  Me olemme piipahtaneet jo korona drive in:ssä ja lapset selvisivät siitä hienosti. W taisteli urheasti koko testin ajan vaikka ikävältä tuntuikin. Pikku H itki ennakkoon, mutta äidin avustuksella saatiin toimenpide hienosti päätökseen. Piippis yökki jo testaajan nähdessään muutamaan otteeseen, mutta itse testauksen aikana ei ilmekään värähtänyt. Lopputulemana - perus kausiflunssa. 

Matkasimme aamulla fudisturnaukseen tänne itään ja olen onnellisempi kuin aikoihin. Kuuntelimme autossa perinteisesti hetken aikaa repeatilla Ellinooraa ja sen jälkeen muita kestosuosikkeja. Eka pelipäivä onnistui upeasti ja pojat nappasivat kolme voittoa kotiin. Hienosti! Nyt nautitaan jälleen kerran syyskuun lämpöisistä päivistä sekä vuokramökistä. Siitä lisää myöhemmin. 

On niin paljon upeita muistoja mennestä kesästä. Nyt on aikaa muistella myös täällä bloginkin puolella taasen. Ajatuksenani kertoa hieman rakkaudesta. Kiitollisuudesta. Suurista saavutuksista sekä harppauksista. Arkisista onnenhetkistä. Haaveista ja suurista suunnitelmista.. 

Oli vähän vaikeaa palata pitkän tauon jälkeen tänne mutta kun ryhdyin kirjoittamaan niin tajusin, että juurikin tämän pienen palasen kesästämme halusin kanssanne tänään tässä hetkessä jakaa. 

Kaipaan kirjoittamista. Kaipaan niin paljon. Aina sama laulu mutta se on taivahan tosi. 

Arki

Ettäkö katoaisimme lopullisesti blogistaniasta - totta vie emme!

19.56

Moi te sinnikkäät, jotka jaksatte edelleen palata näiden mun nykyään niin harvoin postattujen tunnelmafiilistelyiden pariin. Kiitos teille. Sydän tähän. 

Kuis meillä vai hurisee? 

Viimeisimmästä postauksesta on kulunut aikaa ja arki on muuttunut siitä rutkasti. Piippiksen kanssa olin koko kevätlukukauden loppuun kotosalla ja W piipahti kahden viikon ajan koulunpenkillä kavereita moikkaamassa. Pienin nautiskeli äidin ja siskon kanssa viimeisistä virallisista kotoilupäivistään ennen kesälomaa ja syksyllä sitten hänenkin arkensa muuttuu merkittävästi, kun eskari ja sen mukana tuomat haasteet sekä riemut alkavat. Kovasti neiti jo odottaa, niinkun arvata saattaa.

Jaa ettäkä mikä fiilis jäi koronakeväästä? 

Noh, en olisi tosiaan kuuna päivänä uskonut, kuinka rankka se tulisi minulle olemaankaan (näitä tuntemuksiani jo väläyttelinkin edellisessä postauksessa). H teki pääsääntöisesti etätöitä kotosalla, mutta minä hoidin lasten kouluhommat isin istuessa arkipäivät nettipalsuissa ym. Olin viimeisten viikkojen aikana jo tosi naatti kaikesta ja kesäloman alku tuntui aivan lomalta, vaikka itse lasten kirmatessa kesälaitumille palasinkin sorvin ääreen.  Kaikesta huolimatta olen tosi kiitollinen siitä, että sain olla lasteni kanssa kotona vaikkakin se aika-ajoin rankkaa olikin. Kahteen tiiviisti yhdessä vietettyyn kuukauteen sisältyi hurjasti paljon onnellisia ja ikimuistoisia hetkiä. En vaihtaisi tuota kokemusta kovinkaan herkästi pois. Uskon että koko koronaepidemialla oli ihan maailmanlaajuisestikin joku syvällisempi tarkoitus, vaikkakin se paljon ikävää toi tullessaan myös. 

No mutta, nyt on kesä alkanut meidän perheessä ja aurinkokin jaksanut helliä suloisesti. Pirpanan syntymäpäiviä vietettiin toukokuun lopulla ja meidän rakas aurinkoisemme nautti olostansa täysin siemauksin. Kaikista läheisimmät piipahtivat takapihan terassilla juomassa kahvit sekä syömässä kakut, ja näin päätimme nyt tänä kesänä toimia jokaisen ipanan syntskien kohdalla muutoinkin. Koronavirus kun ei muuten ole vielä laantunut, ja se meidän jokaisen tulisi vielä tässäkohtaa muistaa (myönnän kyllä, että itsekin olen höllännyt omia henk.koht rajoituksiani jo aika paljon). 

Tulevana lauantaina juhlistamme eskarilaisen syntskiä  ja nyt lienee hyvä hetki heittää vieno toivomus yläilmoihin, josko ennustetut sateet väistyisivät siihen mennessä ja äiti luonto soisi meille kivat puutarhatramppakemut. 



Jaa että mitäpä muuta meidän kesään sitten kuuluu?

- Ensimmäisen punkin väänsimme irti keskimmäisen rintakehästä viikko taaksepäin. Oli mokoma juuri päässyt kaivautumaan ihon uumeniin! 

- Äitienpäivälahjaksi saadussa kasvihuoneessani tomaatit, mansikat, yrtit ja kurkku kasvaa sekä vahvistuu. Olen sangen ylpeä heistä.

-Jättitrampalla käy vilske - yläpuolella hyppivät lapsukaiset(omat ja naapuruston) ja alapuolella viipeltää siilikaksikko, joista toinen mitä ilmeisemmin on tehnyt pesän pihamme perällä rehottavaan pusikkoon. 

- Kettu vierailee tiluksillamme myös päivittäin ja naapurin poika olikin muutama aamu taaksepäin nähnyt hänet juomassa linnuille laittamastani vesiastiasta. Rohkea mimmi (oletan että tyttö, koska näin hänen kyykkivän hyvin naisellisesti keittiön ikkunan läheisyydessä olevaan hiekkarinteeseen)!

- H lomailee ja viettää iloisia kesäpäiviä lasten kanssa sillä aikaa, kun minä hoidan vähän vanhempia lapsukaisia töissä. Aika-ajoin harmittaa, että tänä kesänä ei ole omien ipanoiden kanssa yhteistä kesälomaviikko(kaan) mutta onneksi heillä nyt kuitenkin on isi läsnä kotona (heinäkuun ja etänä sen jälkeenkin). Kovasti mökille halajaisivat, mutta mun on hankalaa lähteä vuokramökkejä varailemaan sillä en tiedä vuorojani kun muutaman viikon eteenpäin. Onhan tässä nyt vielä kuitenkin kesää jäljellä ja ehkäpä me vielä jotain kivaa päästään yhdessä tekemään. Suunnitelmia on työntäyteisestä kesästä huolimatta. Vaikkakin uusi tilanne vaatii nyt sopeutumista koko perheeltä, olemme silti jokainen kiitollisia siitä että äiti saa käydä töissä ja että vielä kaiken lisäksi sellaisessa työpaikassa jossa viihtyy ja jonka pariin on aina kiva palata. On myös tosi antoisaa puuhastella kesäisiä juttuja töiden puitteissa. Minusta kun ei olisi tasaisen tappavaan toimistotyöhön ollenkaan. 

 - Kesäfiilis on läsnä. Kesä on aina kesä, viettää sitä sitten kotona tai töissä. Kesä on parasta maailmassa ja sille elän. Elämme siis. Tärkeintä on se, että rinnalla arkea ja vapaapäiviä jakavat terveet ja onnelliset lapset. Olen tänään taas tätäkin seikkaa paljon pohdiskellut. 

Ja että miksikö olen pohdiskellut? 

No siksi, että Pirpanan veriarvoissa leukosyytit olivat taas hieman alakanttiin. Aikanaan kun näin oli, itkin silmät päästäni. Pelkäsin pahinta ja olin satavarma että jotakin pahaa on tapahtumassa. Todellisuus on kuitenkin onneksemme toinen. Extrakromosomin omaavilla ihanuuksilla on "tyyppivikana" tämä leukkareiden alhaisuus. Jos oikein olen ymmärtänyt, niin siihen perustuu myös downareitten infektioyliherkkyys. Tyttö on terve kuin pukki, mutta valkosoluja hieman nihkeämmin kuin meillä muilla. Tähän ei meidän maailmamme kuitenkaan tänään - eikä huomennakaan kaadu. 

 No kuis se oma olotila tänään noin muuten?

 Koronakevään suurin plussa lienee se, että pääsin lasten kouluhulinoista huolimatta työstämään ensimmäistä kertaa läpi isän kuoleman ja kaiken tuskan siihen liittyen. Kun isä kuoli, alkoi mulla parin päivän päästä siitä työsoppari lastensuojelun saralle. Olin niin onnellinen uudesta leipätyöstäni, että työnsin surut syrjään enkä oikein uskaltanut heti uuden pestin alussa sairaslomaa isän kuoleman vuoksi ottaa.  Hammasta purren taistelin. Ymmärtävien ja kaikinpuolin ihanien työkavereiden ansiosta selvisin jotenkin, vaikka välillä kyyneleet ryöpsähtivätkin kesken palaverin ym. Loppukeväästä sen kuitenkin  tajusin - olin itkenyt koko poikkeustilan ajan jokaikinen päivä isän kaipuuta. Olin todenteolla tehnyt sitä surutyötä, jonka jokaisen meistä tulisi vaan jossain vaiheessa tehdä. Ei ole päivääkään, ettenkö isää ajattelisi tai kyyneleitä vuodattaisi, mutta joltain osin olo on nyt jo levollisempi. Isän haudalla on hyvä olla. Isä on tässä näin. Vieressä ihan koko ajan. 

Olen kiitollinen että äiti asuu lähellä. Tarvitsen äitiäni ja hän tarvitsee meitä. Kun minä olen töissä, muut perhe antaa tukensa äidille tarvittaessa.

Nyt on aika huutaa lapset orastavan vesisateen alta sisätiloihin ja ryhtyä iltatoimiin. Kylläpä tuntuu kivalta kirjoitella. Taidan nykyään joka postauksen perään todeta tämän saman, mutta se on taivahan tosi. Olisi hirveästi asiaa edelleen. Paljon sydämellä. Toivottavasti palaan pian. Ehkä seuraavan yövuoron aikana.. :)

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille ja kiva kun jaksoit vielä lukea!






Arki

Äidin pohdintaa - millainen kasvattaja olen omilleni?

17.30

Kun ensimmäinen lapseni aloitti eskarin kolme vuotta sitten, ryhdyin täysin uudella tavalla tarkkailemaan itseäni kasvattajana. Välillä itsekritiikki kasvoi sfääreihin ja syyttelyäkin aina aika-ajoin oli ilmoilla. "Ei hitto, mun lapset eivät vielä osaa kuoria perunaa tai käyttää saksia!"-tyyppisiä ajatuksia lähinnä - ei sen vakavampaa onneksi. Ja tähän väliin mainittakoon, että nämä tällaiset ajatukset puhkesivat oikeastaan kunnolla vasta keskimmäisen kohdalla. Piippiksen motoriikka ei vieläkään pelitä sillä tavalla, ettäkö näitä taitoja voitaisiin sataprossaisesti vaatiakaan.

Edelleenkään perunan kuoriminen ei ole se helpoin asia maailmassa kenellekään ipanoista, mutta pikkuhiljaa pikkuhiljaa tämäkin taito alkaa karttumaan..  

Olen aika "lepsu" vanhempi sekä kasvattaja mutta vaikka herkästi joustan periaatteistani, on muutama asia joihin tarraan kasvatuksellisessa mielessä ehdottomasti:

* Kiroilu. 
Vaikka sukujuureni ulottuvat hyvin vahvasti Etelä-Pohjanmaan seudulle, lapsukaisiltani en salli  "leviää kiroolua mihinään nimes!". Itseltäni nyt vähän turhan usein lipsahtaa kirosana jos seuraavakin, mutta onneksi toinen meistä vanhemmista on tässäkin asiassa maltillisempi. Ja meidän perheen sääntöjen mukaan aikuisilta saa välillä lipsahtaa, mutta lapsen suuhun ei rumat sanat missään tilanteessa sovi (myönnän ristiriidan tässä asiassa). Viime aikoina olen huomannut keskimmäisen kohdalla, että pientä kokeilua on selkeästi ilmoilla. Toistaiseksi suusta on livahtanut vaan lähinnä se "P****" pariin otteeseen, mutta joka kerta asiasta on keskusteltu tiukkasanaisesti. Katumus on aina vahvasti läsnä. Joskus niinkin isosti, että koen asiasta jo vähän huonoa omaatuntoa. Sanojahan ne vain ovat. 

Mutta niin, hyvin pärjäävät siis toistaiseksi tällä saralla. Teinivuosia odotellessa..

Mun korvaani särähti yksi päivä jo se, kun Piippis tokaisi isällensä että "Täällä on pirun kylmä, pistä se ovi kiinni!". Ja siis nythän tuo naurattaa. Se oli aikasta koominen tilanne taas kaikenkaikkiaan. Ja näitä tilanteitahan riittää - siis että pitäisi pysyä vakavana vaikka naurattaa ihan.. no.. pirusti.

*Pelaamisen rajaaminen
Niin. Olen viimeisen vuoden aikana saanut useasti tuntea olevani maailman kamalin mutsi, kun olen mennyt patistamaan poitsun pois koneen tai puhelimen ääreltä muihin hommiin. Uusi pestini lastensuojelun puolella on kuitenkin availlut silmiä aika isosti tämän pelaamisaddiktion suhteen ja koen, että omallani on kaikki mahdollisuudet joutua samanlaiseen koukkuun kuin monella peliongelmaisella nuorella, jos en ajoissa puutu tähän asiaan. Selväähän se on, jos jäbä itse saisi päättää niin pelaisi yötä-päivää Fifaa! Ja mielellään tietysti isin kanssa. Isi onneksi on äiskän kanssa samoilla linjoilla siinä, mitä tulee tähän. Ja onneksi pojan elämässä on se ihan oikeakin jalkapallo! 

Tyttöjen suhteen Fifa ei luonnollisesti ole ongelma, mutta iPad on. Samat sävelet siis heidänkin kanssaan. Rajat on vedettävä. Ei auta.

*Siivoaminen
Meidän huushollissa äiti ei enää yksin nurkkia puunaile. Äiti on nimittäin ihan liian väsynyt sellaiseen. Kun siivoaminen aloitetaan, se tehdään lähestulkoon aina yhdessä. Homma startataan lelujen sekä vaatteiden lattialta keräämisellä (tässä Piippis on ihan haka). Pienin rakastaa pölyjen pyyhkimistä sekä pyykkien ripustamista, mutta keskimmäiselle ei nyt varsinaisesti ole sellaista lempparihommaa vielä löytynyt, heh. Äiti siis toimii edelleen osittain työnohjaajana ja jakelee hommat, joita sitten vastahakoisesti noudatetaan. Siisti koti, hyväntuulinen äiti. Win win tilanne siis kaikille. Ja yllätyksekseni olen huomannut että kun yhdessä tehdään, siistiytyy koti vähän niin kuin puolihuomaamatta. Ja nopeasti. 

*Kiusaaminen
Viimeinen vaan ei vähäisin. Kun katselen omiani ja sitä, miten toisia ihmisiä kohtelevat, koen edes yhdessä asiassa onnistuneeni ihan hirmu hyvin. Mulla on tosi herkät ja empaattiset ipanat -  ja kyllä väitän että pystyisin myöntämään senkin jos näin ei olisi. Isältänsä varmasti nuo parhaat puolet perineet, sillä hän jos kuka on rauhallisuuden multihuipentuma. Ja kovin kilttikin.
Huomaan että ekaluokkalaiseni tarttuu lujasti epäkohtiin omassa koulussansa, ja kovin avoimesti meidän vanhempien kanssa asioista juttelee täällä kotona. Hän on itsekin saanut tuta näitä ikäviä tilanteita ja minä leijonaemona sitten tietysti heti niihin tarttunut - joko opettajan tai suoraan toisten lasten vanhempien kautta. 

Nollatoleranssi kiusaamiselle siispä. Jokaista ihmistä tulee arvostaa sekä kunnioittaa, ja heikomman puolelle on aina asetuttava. Tämän voi kyllä lapsellekin opettaa.

Joskus mietin, että reagoinko liian herkästi. Mä itse näen tämän kiusaamisasian vaan niin jäätävän isona ongelmana, että on mielestäni jopa kohtuutonta vaatia että koulussa henkilökunta pystyisi pistämään stopin valtakunnallisesti näin suurelle ongelmalle. Kyllä meillä vanhemmilla on tässä asiassa suurin rooli ja tärkeää on, että rehellisesti toistemme kanssa asioista keskustelemme sekä epäkohtiin tartumme. Kiitollinen saan olla siitä, että mun poikani kaveripiirissä on ihan mahtavia äitejä ja isejä, joiden kanssa voidaan jutella asioista niiden oikeilla nimillä. Se on meidän lapsillemme suuri etuoikeus. Toivoisin että kaikilla tilanne olisi samanlainen. Ja ennenkaikkea toivoisin, että tämä viimepäivien aikana lööpeissä ollut superhuippuihanajatärkein video tavoittaisi Suomen jokaisen koululaisen. Pienikin tasaisin väliajoin ajoittuva ivailu voi aiheuttaa herkälle lapselle elinikäiset haavat. Toiselle itsetunnon pilareiden rakentaminen voi olla huomattavasti vaikeampaa kuin toiselle. Se vaan on niin. Väitän tietäväni mistä nyt saarnaan. 



Ja loppuun vielä yksi rehellinen tunnustus. On nimittäin yksi asia, jossa koen kasvattajana olevani vielä kisälli. Sokeria meidän perheessä syödään edelleen liikaa. Tavoitteena saada toteutettua 1 tai 2 herkkupäivää viikkoon, mutta vielä ollaan rehellisesti sanottuna jokusen matkan päässä siitä. Suun terveydestä pitävät huolen Herra Hakkaraiset sekä muut xylitol-tuotteet, mutta sokerikoukku onkin sitten jo vähän toinen asia -se lienee meillä koko perheen ongelma. Ei me nyt kourakaupalla sokrua vedetä, mutta päivittäin jotain pientä kuitenkin. Rajan olen vetänyt kuitenkin siihen, että jos ei oikea ruoka maistu niin sitten ei herkkujakaan saa.

Irtokarkit. Mokomat! Tässä otos parin viikon takaa, kun piipahdimme viikonloppuostoksilla Jäken Prismassa. Piippis syö vaan Pätkiksiä. Se joogaa näissä hyllyväliköissä.


Tähän loppuun vielä tosi lyhyt hyvänmielen-video, joka sivaltaa tätä kasvatuskeskustelua ehkä yhteisen ajan tärkeyden korostamisen saralla. Olkoon se sitten aamupalahetki kahvilassa, lautapeliä olohuoneen lattialla tai vaikkapa Frozen 2 ennakkonäytös paikallisessa leffateatterissa..





Onnen hetkessä voi aistia.

Arki

Hui haipakkaa!

6.43

Väitänpäs, että vasta nyt ihan oikeasti tiedän mitä ruuhkavuodet tarkoittavat. Meidän perheelle se tarkoittaa kahta työssäkäyvää vanhempaa sekä kolmea alle kymmenvuotiasta, joista kaksi nuorinta ovat päässeet jo ihanasti harrastamisen makuun. 1 kalenteriviikko sisältää juuri tämänhetkisessä arjessamme kolmet futistreenit sekä yhden keijujumpan. Tämän lisäksi on pelejä ja turnauksia. Ja niin, äidin tekemä kolmivuorotyö sekä isän kerran kuukauteen sisältyvä 24/7 päivystysviikko levittää aika kivasti tätä valmiiksi vähän sekaisin olevaa pakkaa.

Huippufiilis on ollut huomata, että jokaisesta viikosta olemme kaikesta huolimatta kunnialla selvinneet - jonkin verran toki on jouduttu joustamaan. Taksikyydit otimme vuoden tauon jälkeen takaisin arjen kiemuroita loiventamaan ja toistaiseksi olemmekin olleet super tyytyväisiä, että tämän päätöksen jälleen uskalsimme tehdä. Piippiksellä on ihanat kuskit ja tyttö haluaa aina aamuisin mennä valmiiksi ulos odottamaan kyytiänsä - niin kivaa se taksissa matkustaminen kertakaikkiaan on!

Piippiksellä ei tällä hetkellä ole terapiakäyntejä ollenkaan, mikä on tietenkin tytön motoriikan (ennenkaikkea hienomotoriikan) sekä puheen kehittymisen kannalta tosi huono juttu. Kela ei ole myöntänyt meidän perheelle enää lisää puheterapiaa ja ilmeisesti päättäjät siellä jossain kokevat (häntä koskaan tapaamatta) , että Piippiksen puhe on nyt tarpeeksi selvää - vaikkakaan näin ei todellakaan ole! Nyt sitä terapiaa vasta tarvittaisiinkin, kun neitokainen on innokas höpöttelemään mutta puhetta pitäisi saada vielä huomattavasti selkeämmäksi - jotta myös ulkopuolisten ihmisten olisi helpompi hänen juttujansa tulkita. Vaan minkäs sitä byrokratialle mahtaa?! Sen faktan olemme tahtomattamme joutuneet tässä vuosien varrella hyväksymään. Oispa rahhaa! (sanoisi tyttöjemme suuri idoli Kikka Vaara) , niin voisimme ostaa tyttärellemme yksityisiä palveluita mahdollisimman hyvän ja sujuvan tulevaisuuden takaamiseksi..

No mutta. Jos nyt jotain positiivista pitäisi tuosta terapioiden poisputoamisesta etsiä niin se olkoon vaikkapa juurikin tämä aikataulullinen seikka. Ynnätä nyt vielä tähän hulinaan kolme terapiakäyntiä viikkoon, niin aikamoista kiirusta ja organisointia riittäisi kyllä viikon jokaiselle päivälle.


Vaan vielä on yksi aukko täytettävänä ja nyt hakusessa olisikin vielä Piippikselle oma harrastus. Juurikin tästä terapioiden puutteesta johtuen koemme, että neitokaisella pitäisi nyt kahdeksanvuotiaana ehdottomasti olla joku oma juttu, koska kahdella sisaruksellansakin on. Otin Pirpanan mukaan pikkusiskon jumppaan perjantaina ihan vaan testiksi ja ilokseni sain huomata, että neitihän oli ainakin puolet tuosta tunnista ihan tuhannen innoissaan! Tunti pärähti käyntiin heti tutulla, turvallisella ja niiiiin rakkaalla Fröbelin palikat klassikolla : "pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat-polvet varpaat!". Voi sitä menoa! Rapukävely, perhosjumppa, venytykset sekä viimeinen tanssihetki oli myös parasta. Kun the one and only "Taakse jää" kajahti soimaan, lähti meidän oma jäärimpsessa liitämään ympäri suurta salia, ja muutama kanssatanssijakin jäi ihan paikalleen ihmettelemään neitokaisen hyvin yksityiskohtaisesti opeteltua koreografiaa. Ohjaaja tuli ihastellen kehumaan. Äiti ei voinut katsoa omiansa, kurkkua puristi ja nenää nipisti - itketti. On ne ihania!

Tunnin jälkeen kävin kysymässä ohjaajilta, että jos seuraavalla kerralla Piippis haluaisi, niin saisiko myös osallistua tunnille? Vastaus yllätti. Liikutti. "Tottakai saa!" . Ilmoittivat myös, että lisäresurssin saaminen paikanpäälle on myös halutessamme mahdollista. Uskomatonta. Tällaisissa hetkissä kiitollisuus on vahvasti läsnä. Näen toivonpilkahduksen. Lapselleni annetaan mahdollisuus, siinä missä muillekin. 

Jos minä saisin päättää, tällaista integraatiota mahdollistettaisiin harrasteryhmissä enemmänkin. Ja kyllä, olemme näemmä matkalla kohti valoisampaa tulevaisuutta tämän asian tiimoilta.. 

Vielä en tiedä, haluaako isosisko lähteä pikkusiskon kanssa ensi kerralla jumppaamaan (välillä nimittäin vähän liikaa omien sanojensa mukaan "ujostutti") mutta kaikista kauneinta ja ihaninta on tietää, että halutessaan hän on lämpimästi tervetullut rinkiin muiden joukkoon. Pikkusisko on onnesta soikeana ja uusi harrastus on ollut kuluneen viikon paras juttu. "Onko tämä unta?", kysyi hän ensimmäisen tuntinsa jälkeen. "Nyt minulla on oma harrastus!".


Onhan nämä. Pieniä mutta niin suuria juttuja arjessa. Harrastukset tuovat mukanansa onnistumisia ja ne ovat kehittyvälle lapselle isoja juttuja. Haluan tähän loppuun laittaa meidän kundin viimeisimmän ison onnistumisen turnauksessa viikko takaperin. Silmät loistaen palasi poika kikkurat hiessä kotiin peleistä - hetkeä ennen kun äiti joutui taas livahtamaan työpaikalle. 


Kuinka taitava hän onkaan! <3

Huomenna vietän vapaapäivää ja tarkoituksena oli pienimmäisen kanssa lähteä uikkariostoksille. Lähipäivien aikana olisi tarkoitus käydä testaamassa paikallinen, uunituore uimahalli. En itse ole kauhian innokas uimari, mutta sen vuoksi en voi lapsiltani veden tuomaa onnea evätä. Siispä joustan. Jälleen kerran. 

Hei kanssatarpovat, mitä teidän lapset harrastavat? Jos joukosta löytyy erityislasten äitejä tai isejä, oliskos vinkata jotain kivaa harrastustoimintaa (mielellään Keski-Uudenmaan seudulta) erityislapsukaisille? 

Tsemppiä kaikille alkavaan viikkoon! 





Arki

Ihanassa ja kamalassa arjessa

15.50


Heipparallaa! Niin on taasen vierähtänyt melkein kuukausi siitä, kun viimeisimmän postaukseni täällä blogin puolella julkaisin?! Vaikka kuinka päätän, että jatkan aktiivisemmin kirjoittelua, haukkaavat kiireiset päivät kaiken huomionsa ja blogille ei meinaa jäädä aikaa. Tai no aikaa ehkä, mutta jaksamista ei.

Tietokone on juuri nyt minulle yksi iso mörkö. Jo pelkästään sen näkeminen ahdistaa. Läppäri on tällähetkellä yhtä kuin rästiin jääneet koulutehtävät - samalla se myös muistuttaa hiljaa uneen vaipuneesta mutta niin rakkaasta blogista. Olenkin tässä kuluneiden viikkojen aikana haaveillut muutaman päivän katoamisesta koneen kanssa jonnekin korpimaille, metsän keskelle, ja siellä sitten hoitaisin kaikessa hiljaisuudessa sekä koulutehtävät että kirjoitteluhommat taas oikeille raiteilleen. Any ideas, missä tällainen paikka minulle olisi? :)

Pienen stressin lisäksi arkeemme toki kuuluu nyt paljon muutakin - onneksi! Opintoni ovat loppusuoralla, ja koulunpenkillä ei tarvitse enää käydä istuskelemassa kuin muutaman tentin tiimoilta. Viime keväänä elämäntilanteemme ollessa super hankala ja läheisteni sairastellessa, rästihommia ehti kertyä parin tehtävän verran, mutta niistäkin huolimatta viittä vaille ollaan jo valmiita mielenterveys- ja päihdehoitajia. Uskomatonta jotenkin ajatella, että kohta on aika ryhtyä etsimään itsellensä vakkarityöpaikkaa! 


Aamuisin taistelen kolme unista ipanaa ylös sängyistään, ja kurvaan kaksi vanhinta opinahjoonsa. Pienimmän kanssa aamupäivät kuluu suhaamalla autolla ees-taas ympäri Uuttamaata asioita hoidellessa, ja kuluneiden viikkojen aikana olen oppinut mm sen, että kuopukseni on aivan super suloinen laululintunen (tämän kyllä tiesin jo aikaisemminkin, mutta nyt vasta olen kunnolla asian oivaltanut) ja että sen lisäksi hänessä kasvaa pieni suuri ajattelija. Olen välillä ihan hukassa neitokaisen kysymysten äärellä! Eilen jouduin mietiskelemään mm. seuraavaa :

  "Voiko sydämen rikkoa, jos pussaa?".


Kulttuurinnälkää ollemme ruokkineet mm. viime viikonloppuna Järvenpää-talolla Titi Nallen keikalla, leffateatterissa, Habitare-messuilla sekä esimerkiksi Tuusulanjärven maisemissa paikallisia nähtävyyksiä ihastellen.



(Kirjasto on edelleen yksi parhaimmista ajanviettopaikoista..)



Lintsillä (jo toistamiseen) ja Suomen tivolissakin ollaan käyty kikattelemassa. Jopa allekirjoittaneen sisuksiin on syttynyt jonkin sortin hurvitteluliekki, ja lapsiparat ovat joutuneet laitteissa kuuntelemaan innostuneen äitinsä huudahteluja. Pienintä saattoi ehkä vähän jopa se pelottaa.


Syksyn viileiden säiden saapuessa sain sisustuskärpäsen pureman, ja sen vuoksi kotia onkin päivitetty nyt jo muutaman viikon ajan. Makuuhuoneet pyöriteltiin täysin uudenlaisiksi, ja nyt meidän ekaluokallaisellakin on vihdoin ikioma huone. Tytöt jakavat nykyään talon isoimman makuuhuoneen (joka oli aikaisemmin meidän vanhempien) ja me H:n kanssa valtasimme talon pienimmän makkarin.


Vuorokauden tunnit täyttyvät nopeasti ja ihan rehellisesti sanottuna tällä hetkellä tuntuu, että arki on liian usein päivästä toiseen eteen päin tarpomista sekä välillä jopa ahdistavaa suorittamista. Kymmenen tunnin yöunista huolimatta sekä ipanoita että vanhempia väsyttää, ja usein desibelit kohoavat ääriasentoon ihan vaan silkasta uupumuksesta. 

Toki meidän kotoseinien sisäpuolella myös nauru raikaa, ja paljon onnellisiakin hetkiä jaamme yhdessä. Näin syysloman kynnyksellä on vielä astetta verran helpompi hymyillä ! 


Juuri nyt olen kiitollinen siitä, että keskimmäiseni on oppinut  lukemaan ja esikoisellakin kaikki sujuu koulussa mallikkaasti. Piippiksen paras ystävä pääsi samalle luokalle, ja hän onkin varmasti suuri tuki sekä turva meidän neitokaisen koulupäivissä.

Olen kiitollinen siitä, että tarvoimme taas läpi yhden hyvin sinnikkään flunssarundin, ja jokainen meistä on palannut takaisin terveiden kirjoihin.

Olen kiitollinen mun ystävistä, joiden merkitys on kasvanut entistä enemmän elämässäni. On ihanaa että myös mun jokaisella ipanalla on jo monta suloista kaveria!

Olen kiitollinen vanhemmistani ja läheisistäni, jotka rakastavat ja joita rakastan. Suuresti.

Kiitollinen karvakorvistani olen.

Kiitollinen siitä, että olen oppinut olemaan itselleni armollinen edes hilppasen verran enemmän kuin ennen. Olen löytänyt keinoni purkaa sydäntäni sekä tuntojani, ja uskalsin ottaa askeleen kohti uutta sekä tuntematonta.




 Jos jouluun mennessä valmistun koulusta, blogini on kunnolla herännyt horroksestaan ja perheeni pysynyt terveenä - lupaan olla kiitollisempi kuin ikuna!

Ihan mukavaa kun saavuit, Lokakuu!


Arki

Viis vatsataudista! + linkki Rea Haverisen Lapsellista-sarjan podcast debyyttiini

17.02


Miltä näyttää lapsiperheen koti silloin, kun talossa on sairastettu monta päivää vatsatautia? Säästän teidät kuvilta, mutta kuvailen hieman sanoin. 

Sisään on erityisluvalla kannettu suht isohko futismaali ja se odottaa heti aulassa sisään yrittäviä. Lattialla on pyyhkeitä ja muoviämpäreitä sikin sokin. Yksi laulaa sohvalla iPädinsä tahdittamana, yksi makaa sangon vieressä ja katsoo Pink pantheria ja yksi huitelee toipuneena jo ties missä päin kotipihaa. Äiti näpyttelee tekstiviestejä sinne tänne ja tonne - peruu harjoittelupäiviä, ilmoittaa eskariin,ilmoittaa kouluun ja sen jälkeen jää odottelemaan lääkärin soittoa. Esikoisen hammaslääkärikin olisi epäilemättä kannattanut muistaa peruuttaa, sillä nyt tästä aamupäivästä tuli tosi kallis. Isä tankkaa sapuskaa olohuoneessa kitusiinsa siltä varalta, että kohta pitää mahdollisesti itsekin aloittaa tyhjentäminen. Hiljainen kaaos hallitsee hetkeä. 

Eli sellaista kivaa meille tänne kuuluu!

 Lauantai-aamuyöstä alkoi keskimmäinen laatoittamaan ja jatkoi tasaiseen tahtiinsa puolille päivin asti. Tämän jälkeen nousi kuume ja vielä kerran poitsu puklasi puoliltaöin, kun vessassakäynti pisti päässä huippaamaan. Seuraavana päivänä jäbä oli erittäin toipilaana ja surullisin osuus tulee tässä: Pirpanan suunnitellut synttärijuhlat piti peruuttaa. Vaan eipä näille mitään voi ja synttärisankari ei tosiaan tästä mieltänsä juurikaan pahoittanut.

Maanantai meni ihan ok:sti ja tiistai (Pirpanan virallinen synttäripäivä) kivasti kotona kakkua leipoen sekä rakastamme juhlien. Mummu ja ukkikin uskaltautuivat kylään ja päivä hurahti synttärisankarin ehdoilla.

(Pikkusisarukset muuten koristelivat äidin pienellä avustuksella maailman ihanimmalle isosiskolle super kauniin kesäkakun.)



Viimeyönä jätkä aloitti jälleen vessassa ramppaamisen ja säikähdinkin jo siinä vaiheessa niin paljon, että soitin Peijaksen päivystykseen. Aloin epäilemään jotain vakavampaa, kun ei me muut oltu oireita vielä saatu. Vaan kauaapa ei tarvinut sitten tänä-aamuna enää odotella, kun pienin ryhtyi masuansa pitelemään ja kipua valittamaan. Lopun varmasti arvaattekin. 

Vielä meitä olisi kolme tässä jäljellä, ja kävinkin äsken kaupassa täydentämässä Gefilus-varastot parin päivän tarpeiden varalle. Isi ajettiin pois työpaikalta ja aika pysähtyi jälleen. Nyt ei ole kiire minnekään - nyt ollaan ja odotellaan terveitä kesäpäiviä saapuvaksi. Velipoika viihdyttää toipilaana meidän pikku saikkulaisia. Isi tekee töitä etänä. Sanoi kykenevänsä hommiin, vaikka "sylky toisesta suupielestä vähän valuisikin!".  Tosielämän showta surkuhupaisimmillaan!


 Mutta tässäpä me nyt ollaan ja ihmetellään. Pyykkikone laulaa ja lapset karaistuvat. Ei tunnu enää missään, vaikka joku sisaruksista oksentaa vieressä - tää on jo niin nähty! Puolen vuoden sisään nyt jo 2 kertaa.

Mutta se siitä! Tästäkin selvitään , niinkuin kaikesta muustakin. Mitä nyt äidin harjoittelukuviot menevät hieman uusiksi, mutta se on suht pieni murhe tässä vaiheessa.

 On mulla onnekseni vähän mukavampiakin uutisia tähän loppuun. Sain muutama viikko sitten ilon ja kunnian päästä osallistumaan Radio Suomi Rockin Rea Haverisen uuteen "Lapsellista" podcast-sarjaan, ja lopputuloksen pääsettekin nyt kuuntelemaan TÄSTÄ LINKISTÄ.

Olispas kiva kuulla teidän mielipiteitä tästä mun haastattelustani. Rohkeasti vaan kommentoimaan joko tänne blogiin tai facebookin puolelle. Yv:täkin saapi laittaa. Ja myös jakson jakaminen on kannanotto :)

Kannustan muutenkin kuuntelemaan tuota Rean sarjaa, sillä tulossa on paljon mielenkiintoista matskua ja muutama jakso siellä onkin jo entuudestaan kuunneltavissa. Nyt ovat nämä podcast hommatkin hilppasen verran mulle tutumpia jee! Kiitos Rea!

Yäh, vatsassa velloo. Saas nähdä. Menen vielä nopsaa syömään pari sipsiä..




Arki

Guru pingala mandala om om om

7.22


Aamumimmi
  Niin kuin otsikkokin jo vinkkaa, on Risto Räppääjä-mania täällä meidän kotopuolessa päässyt valloilleen suurempana kuin koskaan!  Piipahdimme pari viikkoa taakse päin Tennispalatsissa tuon uutukaisen RR:n katsomassa ja kun Piippis sitten nimpparilahjaksi kyseisen kirjan sai, ollaan me iltahetken ohessa yhdessä tuota tuttua tarinaa kerrattu. 

Kolmikko kikattaa kuorossa ja äiti nautiskelee siitä, etteivät ipanat tarvitse enää kuvia iltasatua tahdittamaan. Viime aikoina on nimittäin ollut jotakuinkin hankalaa se, kun yksi haluaa kirjan luvun aikana istua sylissä (yleensä se kaikista isoin) , toinen kuikuilee olan takaa ja valittaa kun toisen pää on edessä ja toinen sitten yrittää tihrustaa toiselta puolelta sängyltänsä. Nyt on kaikilla miellyttävämpää ja mikä parasta, lasten mielikuvitusmaailma sekä sen kehittyminen saavat jälleen uutta boostia.

No mutta! Eilen sen päätin - nyt on aika herättää blogi kevääseen! Vaikka asiaa olisi yllin kyllin, ei tätä virtuaalista virkistystä voi tehdä muuten kuin kuulumiset kertaamalla.


Meidän hulina-arkemme on viimeisten viikkojen aikana täyttynyt jalkapallosta, autolla ees-taas suhailusta, nukkumisesta, vähän jalkapallosta taas, työharjoittelusta, terapioista, hammaslääkäreistä, haukottelusta ja jalkapallosta. 

Maailmamme söpöin futarimuru sai pelinumerokseen haaveilemansa kympin, ja se kruunasi tämän  harrastuksen maailman tärkeimmäksi. #messi #eze #litmanen #maradona #neymar ja sitä rataa..

Nyt treenataan jo kahdesti viikossa, ja pelejä sekä turnauksia on tiuhaan tahtiin. 
Viikonloppuisin tietenkin. 
Ja aikaisin aamulla tietenkin. 

Ja sitten jos kotona ei pelata PESsiä tai FIFAa pleikkarilla, niin potkitaan pehmoista fudispalloa olohuoneeseen itse kyhättyyn maaliin ja harjoitellaan tuuletuksia.


Viime viikkojen aikana unelmia on toteutettu enemmänkin, ja se jos mikä todella antaa voimaa jaksaa arkea just nyt. Kerroin edellisessä postauksessani, että pääsin työharjoitteluun lastenkotiin. Niinpä oli sitten onni suotuisa minun kohdallani, että sijaislistalle ilokseni huolivat ja nyt saan keikkailla viikoittain tuossa samaisessa paikassa. Hyvä vaan etten ole nipistämään itseäni joutunut, sillä niin uskomattomalta on tuntunut tämä uusi pesti. Opinnot eivät ole vielä kokonaan päättyneetkään ja saan tehdä jo nyt näin tärkeää ja mahtavaa työtä. 

Olen siis ansiotyössä pitkän tauon jälkeen, ja minulla on yksi uusi rooli perheemme elämässä. Se tekee itselleni ja varmasti muullekin jengille tosi hyvää. Myös isi on saanut nyt eri tavalla ottaa koppia lastenhoidollisista tehtävistä, kun itse työskentelen iltavuoroissa myöhäiseen iltaan asti - tärkeä tämä uusi pesti hänelle siis myös.


Yhteinen aika tuntuu nyt entistä merkityksellisemmältä, kun arki on muuttunut astetta verran kiireellisemmäksi. Edelleen Pirpanan taksikyytien poisjääminen harmittaa vietävästi, mutta toistaiseksi emme ole tehneet uusia päätöksiä sen suhteen, vaan kuskaamme edelleen neitiä itse kouluun ja sieltä kotiin. 

Harva se päivä tässä saa äitinä hämmästellä ja kummastella sitä, miten isoja ja taitavia lapsia mulla onkaan jo!? Erityislapsen emona saanen onnellisena todeta, että perheemme on tätä nykyä täysin vaipaton - enää edes öisin ei mokomia tarvita, jes! Jokainen kolmesta syö itse (pari kk sitten vielä syötin esikoista) eli äidillekin jää aikaa rauhassa istahtaa samaan pöytään ruokailemaan. Ja mikä parasta, Piippis on totta vie laajentanut viime aikoina henkilökohtaisten ruokamieltymystensä listaa. Nyt maistuu jo kalapuikot, porkkanaraaste ja maitokin! Chili con carne sekä pasta bolognese keikkuvat silti edelleen kärkikaksikossa vahvasti.

Viikonloppumeikkiä äiskälle
Vielä pitää tähän loppuun kehua reippaita nappuloita, joista kaksi piipahti hammaslääkärin penkissä paikattavana. Vaikka tavallaan häpeän tilannetta, yritän silti muistaa super ihanan hammaslääkärin kehoituksen siitä, että näitä juttuja ei vanhemman totta vie kannata liian henkilökohtaisesti ottaa. Siitäkin huolimatta että lastemme hampaat pestään päivittäin, on karies jostain syystä suuhun päässyt livahtamaan ja silloin reikiintyminen on kuulemma vilkasta. Tiedän kuitenkin sen että en ole ainoa joka tällaisten tuntemusten kanssa kamppailee, ja nyt haluankin tsempata muita samassa tilanteessa olevia vanhempia; nämä paikkaukset on näemmä pienten mielestä ihan "helppo nakki", ja tärkeintä on vain että reiät tulevat paikatuksi!

Erityisen ison hatunnoston sekä rutkasti halauksia haluamme koko jengimme voimin lähettää Sampolan toimipisteen hammaslääkäreille sekä -hoitajille Keravalle! "On kivaa käydä tuolla hammaslääkärissä, kun siellä on niin kivat tädit!", tokaisi keskimmäinen eilen isällensä kun matkasi lekurista takaisin eskariin - poski puutuneena. Niin tuhannen tärkeää on se, että lapsille jää tällainen mukava fiilis hammasoperaatiosta jo heti pienestä pitäen sillä itse olen elävä esimerkki siitä, miten tympeä hammaslääkäri jätti kahdeksanvuotiaalle hyvinkin pitkäkestoiset pelot. Näin kolmenelosenakin tutisee puntit joka kerta, kun odotushuoneessa vuoroani odottelen. 

Siispä, arvostan suuresti eilistä raudanlujaa ammattitaitoa. Juuri noin lasten kanssa tulee toimia, kiitos!



Tänään saapuu karvainen kummilapsemme seuraavaksi kuudeksi viikoksi arkeamme ihastuttamaan - ja se on ihan mahtavaa! Ikävä on aina suuri kun jätkä on poissa, mutta tieto siitä että saadaan haukku taas jossain vaiheessa takaisin luoksemme auttaa käsittelemään noita ikävän tunteita. Seuraavan kerran kun erkanemme, on kevät jo piiiitkällä.

Isoveli. Rakas.

 Tähän ihanaiseen kuvaan on hyvä lopetella kuulumispostaus - josta tuli aika pitkä, heh. Eilen tahtoivat samalla tavalla nukahtaa vierekkäin alapetiin. Piippis suosii omaa tilaa ja toistaiseksi ei ole samaan petiin sulloutunut. Aamulla kyllä aika usein kipittää vielä meidän vanhempien kainaloon.

Tai no, kaikki kolmehan ne kipittää jos rehellisiä ollaan.

Mutta vaikka sängyssä onkin harva se yö vähän ahdasta ja vaikka kiire meinaa haukata aika ison osan päivittäisestä jaksamisesta, muistutan usein itseäni siitä tosiasiasta että tämä elämänvaihe ei ikuisuuksia kestä ja aika juoksee jo nyt aivan liian lujaa! Nämä päivät ovat ehkä välillä vähän rankkojakin, mutta samalla me kuitenkin jaamme sekä vietämme ne elämämme päivät maailman suloisimmassa, hauskimmassa ja rehellisimmässä seurassa.

Siispä  guru pingala mandala om om om vaan ja kohti uutta torstaita! Olkoon tämä se odotettu aamupäivä, jolloin tartun tuumasta toimeen ja ryhdyn työstämään rästissä olevia koulutehtäviäni.






Suosituimmat

  • Hurahdus hajusteettomaan
     Kuluneen puolen vuoden aikana, on allekirjoittaneessa silminnähden tapahtunut jonkin sortin hurahdus luonnonkosmetiikkaan sekä arjen ekolo...
  • Tiitiäisen tuutulaulu
    Laila from Lapland  Kukkuu! Tänään Pirpana sai hienon uuden talvipipon ja se sopii tytölle mainiosti. Selvästi pikku mannekiini yrittä...
  • Muistopuhe rakkaalle
    Seison epämääräisen, Postin A4 kirjekuoreen rustatun puheen kanssa saattoväen edessä. Käteni tärisevät kokoajan voimakkaammin, mutta sinnik...

Facebook