Olipahan kesä! Juuri kun luulin ettei elämä rankemmin voisi koulia, tirvaisi se jälleen suoraan nekkuun palauttaen minut hyvin pieneksi maanpinnalle. Menetimme rakkaan ystävän loppukesän sateen sekä auringon saattelemana syöpätaistelulle. Vietimme viikko sitten hautajaiset, enkä vieläkään ymmärrä miksi niin piti tapahtua?! On vaikea hyväksyä tätä kaikkea. Kaikkea tätä suurta menetystä ja surua. 

Kaiken tämän lisäksi jouduin jättämään paljon tuon jälkeenkin. Tipahdin pisteeseen, jonka tarkoitusperää sekä syvintä olemusta pohdin edelleen. Luulin kaiken olevan pitkästä aikaa balanssissa, mutta vain pienen tovin sain tuosta onnentunteesta nauttia. Surua toisensa jälkeen. Miten tässä nyt taas näin kävi? Jätin paljon taakseni, koska en muutakaan enää voinut.

Vaan palataanpa vielä hetkeksi kesään.

Sinä päivänä kun ystävä lähti, pakkasimme auton ja reissasimme Mäntyharjulle. Olen siellä viettänyt lapsuuteni kauneimmat hetket. Isän kanssa kalastellen. Rakkaiden kanssa saunoen. Lapsuudenystävän sekä serkkujen kanssa teltassa kylki kylkeä vasten tuhisten. Sukulaisten kanssa laulellen. Huussimatkalla peläten. Ristikoita ratkoen - käpyjen rummuttaessa kattoon taivaan myrskytessä. Tulevaa aviopuolisoani pussaillen ja sekä isääni että H:ta komentaen : "Ette todellakaan mene ulos ukkosta uhmaamaan! " . Aamulla silmät auki saatuani kirkkaaseen rantaveteen pulahtaen.

Meni 10 vuotta, kunnes palasin perheeni kanssa rakkaalle metsästysmajalle. Saavuimme paikanpäälle loppukesän illan hämärtyessä. Taivas oli kaunein ikinä. Siellä oli isä ja siellä oli ystävä. Viimeisin saman päivän aikana poisnukkuneena. Kaikki oli niin ilmiselvää.

Siinä hetkessä oli myös niin kovin ristiriitainen olo. Olin onnellinen mutta samalla sydän vereslihalla. Pitkän viikonlopun ajan koin kuitenkin olevani eheämpi kuin vuosiin. Koko kesän töitä tehneenä sain muutaman kallisarvoisen päivän verran olla vain omilleni. Kuuntelin Topi Sorsakoskea - ihan niinkuin 20 vuotta sitten vanhempien kanssa järvenrantakalliolla. Ensimmäisenä aamuna katselin onnellisia rakkaita rannassa. Siellä olin itsekin lapsena onnellisin. Itkin ikävää. Kyseenalaistin elämää. Siihen paikkaan halusin jäädä. Ja sinne edelleen haluaisin hetki toisensa jälkeen palata.

Päätimme että tästedes asetumme viikoksi tuonne kauneimpaan niemennotkoon joka kesä - yhtälailla kun itsekin lapsuudessa rakkaiden kanssa tein. Siellä on onni. Siellä on rauha. Varasimme avainten luovutuksen yhteydessä seuraavan kesän päivämme.

Nyt on alkanut arki. Tosi erilainen kuin vuosi sitten. Perheessämme on kakkonen, kolmonen ja eskarilainen. Ovat niin reippaita. Olen niin ylpeä jokaisesta kolmesta! Saavat kehuja, enkä sitä hetkeäkään kyseenalaista. H tekee suurimman osan työstään edelleen etänä ja minä etsin jälleen kerran paikkaani. En tiedä mistä sen löydän, mutta tiedän että näiden neljän (+kahden karvaisen) luona on mun onneni just nyt.

Kun kotiuduin muutama päivä sitten viimeisestä yövuorosta silmät sumeana, ehdin murehtia pari tuntia kunnes vastaanotin puhelimeeni viestin:"kuulin että olet taas valmis tekemään keikkaa, pääsisitkö iltavuoroon? “. Jouduin siinä kohtaa kieltäytymään mutta tajusin myös että elämä kantaa. Minä kyllä kelpaan. 

Toivon terveitä päiviä teille jokaiselle!  Me olemme piipahtaneet jo korona drive in:ssä ja lapset selvisivät siitä hienosti. W taisteli urheasti koko testin ajan vaikka ikävältä tuntuikin. Pikku H itki ennakkoon, mutta äidin avustuksella saatiin toimenpide hienosti päätökseen. Piippis yökki jo testaajan nähdessään muutamaan otteeseen, mutta itse testauksen aikana ei ilmekään värähtänyt. Lopputulemana - perus kausiflunssa. 

Matkasimme aamulla fudisturnaukseen tänne itään ja olen onnellisempi kuin aikoihin. Kuuntelimme autossa perinteisesti hetken aikaa repeatilla Ellinooraa ja sen jälkeen muita kestosuosikkeja. Eka pelipäivä onnistui upeasti ja pojat nappasivat kolme voittoa kotiin. Hienosti! Nyt nautitaan jälleen kerran syyskuun lämpöisistä päivistä sekä vuokramökistä. Siitä lisää myöhemmin.