Meidän hulina-arkemme on viimeisten viikkojen aikana täyttynyt jalkapallosta, autolla ees-taas suhailusta, nukkumisesta, vähän jalkapallosta taas, työharjoittelusta, terapioista, hammaslääkäreistä, haukottelusta ja jalkapallosta. 

Maailmamme söpöin futarimuru sai pelinumerokseen haaveilemansa kympin, ja se kruunasi tämän  harrastuksen maailman tärkeimmäksi. #messi #eze #litmanen #maradona #neymar ja sitä rataa..

Nyt treenataan jo kahdesti viikossa, ja pelejä sekä turnauksia on tiuhaan tahtiin. 

Viikonloppuisin tietenkin. 

Ja aikaisin aamulla tietenkin. 

Ja sitten jos kotona ei pelata PESsiä tai FIFAa pleikkarilla, niin potkitaan pehmoista fudispalloa olohuoneeseen itse kyhättyyn maaliin ja harjoitellaan tuuletuksia.

Viime viikkojen aikana unelmia on toteutettu enemmänkin, ja se jos mikä todella antaa voimaa jaksaa arkea just nyt. Kerroin edellisessä postauksessani, että pääsin työharjoitteluun lastenkotiin. Niinpä oli sitten onni suotuisa minun kohdallani, että sijaislistalle ilokseni huolivat ja nyt saan keikkailla viikoittain tuossa samaisessa paikassa. Hyvä vaan etten ole nipistämään itseäni joutunut, sillä niin uskomattomalta on tuntunut tämä uusi pesti. Opinnot eivät ole vielä kokonaan päättyneetkään ja saan tehdä jo nyt näin tärkeää ja mahtavaa työtä. 

Olen siis ansiotyössä pitkän tauon jälkeen, ja minulla on yksi uusi rooli perheemme elämässä. Se tekee itselleni ja varmasti muullekin jengille tosi hyvää. Myös isi on saanut nyt eri tavalla ottaa koppia lastenhoidollisista tehtävistä, kun itse työskentelen iltavuoroissa myöhäiseen iltaan asti - tärkeä tämä uusi pesti hänelle siis myös.

Yhteinen aika tuntuu nyt entistä merkityksellisemmältä, kun arki on muuttunut astetta verran kiireellisemmäksi. Edelleen Pirpanan taksikyytien poisjääminen harmittaa vietävästi, mutta toistaiseksi emme ole tehneet uusia päätöksiä sen suhteen, vaan kuskaamme edelleen neitiä itse kouluun ja sieltä kotiin. 

Harva se päivä tässä saa äitinä hämmästellä ja kummastella sitä, miten isoja ja taitavia lapsia mulla onkaan jo!? Erityislapsen emona saanen onnellisena todeta, että perheemme on tätä nykyä täysin vaipaton - enää edes öisin ei mokomia tarvita, jes! Jokainen kolmesta syö itse (pari kk sitten vielä syötin esikoista) eli äidillekin jää aikaa rauhassa istahtaa samaan pöytään ruokailemaan. Ja mikä parasta, Piippis on totta vie laajentanut viime aikoina henkilökohtaisten ruokamieltymystensä listaa. Nyt maistuu jo kalapuikot, porkkanaraaste ja maitokin! Chili con carne sekä pasta bolognese keikkuvat silti edelleen kärkikaksikossa vahvasti.

Vielä pitää tähän loppuun kehua reippaita nappuloita, joista kaksi piipahti hammaslääkärin penkissä paikattavana. Vaikka tavallaan häpeän tilannetta, yritän silti muistaa super ihanan hammaslääkärin kehoituksen siitä, että näitä juttuja ei vanhemman totta vie kannata liian henkilökohtaisesti ottaa. Siitäkin huolimatta että lastemme hampaat pestään päivittäin, on karies jostain syystä suuhun päässyt livahtamaan ja silloin reikiintyminen on kuulemma vilkasta. Tiedän kuitenkin sen että en ole ainoa joka tällaisten tuntemusten kanssa kamppailee, ja nyt haluankin tsempata muita samassa tilanteessa olevia vanhempia; nämä paikkaukset on näemmä pienten mielestä ihan "helppo nakki", ja tärkeintä on vain että reiät tulevat paikatuksi!

Erityisen ison hatunnoston sekä rutkasti halauksia haluamme koko jengimme voimin lähettää Sampolan toimipisteen hammaslääkäreille sekä -hoitajille Keravalle! "On kivaa käydä tuolla hammaslääkärissä, kun siellä on niin kivat tädit!", tokaisi keskimmäinen eilen isällensä kun matkasi lekurista takaisin eskariin - poski puutuneena. Niin tuhannen tärkeää on se, että lapsille jää tällainen mukava fiilis hammasoperaatiosta jo heti pienestä pitäen sillä itse olen elävä esimerkki siitä, miten tympeä hammaslääkäri jätti kahdeksanvuotiaalle hyvinkin pitkäkestoiset pelot. Näin kolmenelosenakin tutisee puntit joka kerta, kun odotushuoneessa vuoroani odottelen. 

Siispä, arvostan suuresti eilistä raudanlujaa ammattitaitoa. Juuri noin lasten kanssa tulee toimia, kiitos!

Tänään saapuu karvainen kummilapsemme seuraavaksi kuudeksi viikoksi arkeamme ihastuttamaan - ja se on ihan mahtavaa! Ikävä on aina suuri kun jätkä on poissa, mutta tieto siitä että saadaan haukku taas jossain vaiheessa takaisin luoksemme auttaa käsittelemään noita ikävän tunteita. Seuraavan kerran kun erkanemme, on kevät jo piiiitkällä.