Moi te sinnikkäät, jotka jaksatte edelleen palata näiden mun nykyään niin harvoin postattujen tunnelmafiilistelyiden pariin. Kiitos teille. Sydän tähän. 

Kuis meillä vai hurisee? 

Viimeisimmästä postauksesta on kulunut aikaa ja arki on muuttunut siitä rutkasti. Piippiksen kanssa olin koko kevätlukukauden loppuun kotosalla ja W piipahti kahden viikon ajan koulunpenkillä kavereita moikkaamassa. Pienin nautiskeli äidin ja siskon kanssa viimeisistä virallisista kotoilupäivistään ennen kesälomaa ja syksyllä sitten hänenkin arkensa muuttuu merkittävästi, kun eskari ja sen mukana tuomat haasteet sekä riemut alkavat. Kovasti neiti jo odottaa, niinkun arvata saattaa.

Jaa ettäkä mikä fiilis jäi koronakeväästä? 

Noh, en olisi tosiaan kuuna päivänä uskonut, kuinka rankka se tulisi minulle olemaankaan (näitä tuntemuksiani jo väläyttelinkin edellisessä postauksessa). H teki pääsääntöisesti etätöitä kotosalla, mutta minä hoidin lasten kouluhommat isin istuessa arkipäivät nettipalsuissa ym. Olin viimeisten viikkojen aikana jo tosi naatti kaikesta ja kesäloman alku tuntui aivan lomalta, vaikka itse lasten kirmatessa kesälaitumille palasinkin sorvin ääreen.  Kaikesta huolimatta olen tosi kiitollinen siitä, että sain olla lasteni kanssa kotona vaikkakin se aika-ajoin rankkaa olikin. Kahteen tiiviisti yhdessä vietettyyn kuukauteen sisältyi hurjasti paljon onnellisia ja ikimuistoisia hetkiä. En vaihtaisi tuota kokemusta kovinkaan herkästi pois. Uskon että koko koronaepidemialla oli ihan maailmanlaajuisestikin joku syvällisempi tarkoitus, vaikkakin se paljon ikävää toi tullessaan myös. 

No mutta, nyt on kesä alkanut meidän perheessä ja aurinkokin jaksanut helliä suloisesti. Pirpanan syntymäpäiviä vietettiin toukokuun lopulla ja meidän rakas aurinkoisemme nautti olostansa täysin siemauksin. Kaikista läheisimmät piipahtivat takapihan terassilla juomassa kahvit sekä syömässä kakut, ja näin päätimme nyt tänä kesänä toimia jokaisen ipanan syntskien kohdalla muutoinkin. Koronavirus kun ei muuten ole vielä laantunut, ja se meidän jokaisen tulisi vielä tässäkohtaa muistaa (myönnän kyllä, että itsekin olen höllännyt omia henk.koht rajoituksiani jo aika paljon). 

Tulevana lauantaina juhlistamme eskarilaisen syntskiä  ja nyt lienee hyvä hetki heittää vieno toivomus yläilmoihin, josko ennustetut sateet väistyisivät siihen mennessä ja äiti luonto soisi meille kivat puutarhatramppakemut. 

Jaa että mitäpä muuta meidän kesään sitten kuuluu?

- Ensimmäisen punkin väänsimme irti keskimmäisen rintakehästä viikko taaksepäin. Oli mokoma juuri päässyt kaivautumaan ihon uumeniin! 

- Äitienpäivälahjaksi saadussa kasvihuoneessani tomaatit, mansikat, yrtit ja kurkku kasvaa sekä vahvistuu. Olen sangen ylpeä heistä.

-Jättitrampalla käy vilske - yläpuolella hyppivät lapsukaiset(omat ja naapuruston) ja alapuolella viipeltää siilikaksikko, joista toinen mitä ilmeisemmin on tehnyt pesän pihamme perällä rehottavaan pusikkoon. 

- Kettu vierailee tiluksillamme myös päivittäin ja naapurin poika olikin muutama aamu taaksepäin nähnyt hänet juomassa linnuille laittamastani vesiastiasta. Rohkea mimmi (oletan että tyttö, koska näin hänen kyykkivän hyvin naisellisesti keittiön ikkunan läheisyydessä olevaan hiekkarinteeseen)!

- H lomailee ja viettää iloisia kesäpäiviä lasten kanssa sillä aikaa, kun minä hoidan vähän vanhempia lapsukaisia töissä. Aika-ajoin harmittaa, että tänä kesänä ei ole omien ipanoiden kanssa yhteistä kesälomaviikko(kaan) mutta onneksi heillä nyt kuitenkin on isi läsnä kotona (heinäkuun ja etänä sen jälkeenkin). Kovasti mökille halajaisivat, mutta mun on hankalaa lähteä vuokramökkejä varailemaan sillä en tiedä vuorojani kun muutaman viikon eteenpäin. Onhan tässä nyt vielä kuitenkin kesää jäljellä ja ehkäpä me vielä jotain kivaa päästään yhdessä tekemään. Suunnitelmia on työntäyteisestä kesästä huolimatta. Vaikkakin uusi tilanne vaatii nyt sopeutumista koko perheeltä, olemme silti jokainen kiitollisia siitä että äiti saa käydä töissä ja että vielä kaiken lisäksi sellaisessa työpaikassa jossa viihtyy ja jonka pariin on aina kiva palata. On myös tosi antoisaa puuhastella kesäisiä juttuja töiden puitteissa. Minusta kun ei olisi tasaisen tappavaan toimistotyöhön ollenkaan. 

- Kesäfiilis on läsnä. Kesä on aina kesä, viettää sitä sitten kotona tai töissä. Kesä on parasta maailmassa ja sille elän. Elämme siis. Tärkeintä on se, että rinnalla arkea ja vapaapäiviä jakavat terveet ja onnelliset lapset. Olen tänään taas tätäkin seikkaa paljon pohdiskellut. 



Ja että miksikö olen pohdiskellut? 

No siksi, että Pirpanan veriarvoissa leukosyytit olivat taas hieman alakanttiin. Aikanaan kun näin oli, itkin silmät päästäni. Pelkäsin pahinta ja olin satavarma että jotakin pahaa on tapahtumassa. Todellisuus on kuitenkin onneksemme toinen. Extrakromosomin omaavilla ihanuuksilla on "tyyppivikana" tämä leukkareiden alhaisuus. Jos oikein olen ymmärtänyt, niin siihen perustuu myös downareitten infektioyliherkkyys. Tyttö on terve kuin pukki, mutta valkosoluja hieman nihkeämmin kuin meillä muilla. Tähän ei meidän maailmamme kuitenkaan tänään - eikä huomennakaan kaadu. 

No kuis se oma olotila tänään noin muuten?

Koronakevään suurin plussa lienee se, että pääsin lasten kouluhulinoista huolimatta työstämään ensimmäistä kertaa läpi isän kuoleman ja kaiken tuskan siihen liittyen. Kun isä kuoli, alkoi mulla parin päivän päästä siitä työsoppari lastensuojelun saralle. Olin niin onnellinen uudesta leipätyöstäni, että työnsin surut syrjään enkä oikein uskaltanut heti uuden pestin alussa sairaslomaa isän kuoleman vuoksi ottaa.  Hammasta purren taistelin. Ymmärtävien ja kaikinpuolin ihanien työkavereiden ansiosta selvisin jotenkin, vaikka välillä kyyneleet ryöpsähtivätkin kesken palaverin ym. Loppukeväästä sen kuitenkin  tajusin - olin itkenyt koko poikkeustilan ajan jokaikinen päivä isän kaipuuta. Olin todenteolla tehnyt sitä surutyötä, jonka jokaisen meistä tulisi vaan jossain vaiheessa tehdä. Ei ole päivääkään, ettenkö isää ajattelisi tai kyyneleitä vuodattaisi, mutta joltain osin olo on nyt jo levollisempi. Isän haudalla on hyvä olla. Isä on tässä näin. Vieressä ihan koko ajan. 

Olen kiitollinen että äiti asuu lähellä. Tarvitsen äitiäni ja hän tarvitsee meitä. Kun minä olen töissä, muut perhe antaa tukensa äidille tarvittaessa.

Nyt on aika huutaa lapset orastavan vesisateen alta sisätiloihin ja ryhtyä iltatoimiin. Kylläpä tuntuu kivalta kirjoitella. Taidan nykyään joka postauksen perään todeta tämän saman, mutta se on taivahan tosi. Olisi hirveästi asiaa edelleen. Paljon sydämellä. Toivottavasti palaan pian. Ehkä seuraavan yövuoron aikana.. :)

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille ja kiva kun jaksoit vielä lukea!