Jäin 2 viikkoa sitten palkattomalle vapaalle – kahdeksi kuukaudeksi. Harkitsin asiaa pitkään ja hartaasti mutta en lopulta löytänyt mitään muita vaihtoehtoja vallitsevassa tilanteessa. Koko maailma oli sekaisin. Korona oli jo kotikunnassamme. Tuttavani perheessä eleltiin rankkoja aikoja. Lapset selvisivät vähällä mutta vanhemmista toinen vietiin ambulanssilla sairaalahoitoon asti.  

Työskentelen nuorten parissa. Kun jäin ”lomille”, nuorten asenne oli jotakuinkin se että ”ei meitä kiinnosta jos joku mummo kuolee”. Tämä ahdisti minua suuresti.  Sanoitin sen useasti heille töissä ääneenkin. Edelleen koko kaupunki taistelee tätä samaa ongelmaa vastaan. Nuoret eivät ymmärrä tilanteen vakavuutta. Kaikki vanhemmat eivät osaa ottaa koppia tästä, niin valitettavaa kuin se onkin. 

En ole vielä valmistunut virallinen hoitaja, mutta koen silti olevani Suomen suurin petturi. Jätin työkaverit kaiken tämän koronauhan keskelle. Jos olisin sinkku ja eläisin yksin,  en miettisi hetkeäkään.

En pelkää lasteni puolesta niinkään, vaikka kaksi heistä kuuluvatkin tavalla tai toisella riskiryhmään (toki suojelen heitäkin viimeisen asti tältä pöpöltä). Pelkään kuitenkin eniten mieheni puolesta. Kuluneen kymmenen vuoden aikana meille muille pienet olemattomat flunssat ovat vieneet H:n työterkkarin pakeille ja kolme kertaa diagnoosina on ollut keuhkokuume. Pneumonia.

Kuvio on joka kerta lyhyessä hetkessä ollut minulle selvä. Herään siihen, kun mieheni tärisee yöllä vieressäni horkassa. Kuume nousee. Tiedän samantien mistä on kyse. Keuhkokuume taas! Mies täysin poissa tolaltaan. Tätä kauhuskenariota pelkään nyt enemmän kuin koskaan ennen. 

H ei polta tupakkaa. Ei ole koskaan polttanutkaan, vaikka facebookin profiilikuvassa kessu suussa onkin. Se on promokuva. Teini-iän ensimmäinen keuhkokuume sai pysyvät vauriot aikaiseksi ja tilanne ei koskaan tule korjaantumaan. Siksi korona ei ole meidän perheessä tervetullut kaveri. Niinkuin ei monessa muussakaan perheessä. Kukapa sen nyt ehdointahdoin haluaisi. 

Nyt elämme tätä kahdenkuukaudenkestoista uutta arkeamme. Koronaeristyksessä. Viikko sitten ajattelin, että vaikka rahaa en näistä kahdesta kuukaudesta tule saamaan, niin onpahan hetkenaikaa tietyllä elämän osa-alueella vähän "rennompaa" – vaan väärinpä luulin! Lasteni koulunkäynnistä ei tulisi mitään, jos en olisi kotona nyt. H:n kun on tehtävä töitänsä tiiviisti vaikka kotona onkin.

Minkälaista meidän arkemme siis nyt on?

Väsähdän totaalisesti ysiltä, kun lapset on saatu nukkumaan. Heräilen monta kertaa pitkin yötä (syytä tähän en tiedä). Kello soi kasilta (paitsi silloin kun mies lähtee Prismaan ostamaan viikon ostoksia klo. 05.30). Lapsille aamupalaa ja seuraavaksi etäyhteydet tulille. Tämän jälkeen me vanhemmat juomme kahvit. (Pienin pohtii vieressä, mitä hänen juuri tänään tekisi mieli aamupalaksi).

Etäyhteyden jälkeen alkavat tositoimet. Suomen kieltä, matikkaa, musiikkia, käsityötä.. Olen koko aamupäivän (ja usein pitkälle iltapäivään) sekä ykkösluokan ope sekä kakkosluokan erityisope. Piippiksen kanssa on rankempaa, vaikkakin myös keskimmäinen vaatii jatkuvaa opastusta sekä huomiota. Pienin siinä välissä sitten on ja ihmettelee. Miksi muut saa huomiota mutta hän ei? Isi koneella etäpalavereissa.

Meidän kahden aikuisen välit rakoilee. On usein jopa rehellisesti vähän hankalaa olla yhdessä vaikka rakastamme isosti. Piilotamme nämä tuntemukset lapsilta ja se tekee tilanteesta entistä vaikeampaa.

Minulle tärkeää että koti on siisti. Lattiat puhtaat leluista. Muovailuvahasta.  Pääsiäismunista ja roskista. Stressaantunut olo on jatkuvasti läsnä – rehellisesti .  Odotan alkuillan metsälenkkiä ja saunan lämmitystä. Se hetki kun saan vetää puhtaan peiton illalla korviini oma päivän parhain hetki.

Pysytään siis edelleen kotona (jos se vaan suinkin on mahdollista) ja yritetään olla stressaamatta. Tällä tavalla me turvaamme riskiryhmäläisten terveyden omalta osaltamme parhaiten. Itse ikävöin kovasti ystäviä,äitiäni sekä sisaruksiani perheineen mutta onneksi on Google meet, Whatsapp ja Zoom. Itse vietin 36-vuotissynttäriäni koneen ääressä, ystävien kallisarvoisessa seurassa kaikesta tästä koronakakasta huolimatta. Pidimme lauantaina myös etälevyraadin viiden naisen voimin ja se osoittautui suureksi sukseeksi siitäkin huolimatta, että aikaa tuohon ”miittiin” hurahti kuutisen tuntia. Heh.

Onneksi on tosi paljon niitä hyviäkin hetkiä.  Usein olen ääneenkin sanonut että ei tämä aina hullumpaa ole. Viikonloput on parhaita, tietenkin! Silloin ulkoillaan, ajellaan sähköautolla, juoksutetaan Salli-koiraa vapaana pellolla. Bongaillaan kevään merkkejä ja syödään eväitä pihalla.

Ja mitä vielä, ryhdyimme tomattiviljelijöiksi! Upotimme sormet multaan ja ylikypsyneen tomaatin viipaleista saimme suloiset taimet pituutta keittiön ikkunalle kasvamaan! Nyt on aikaa seurata tätäkin projektia hyvin tiiviisti.

Minulla itselläni on sellainen olotila, että tässä maailmantilanteessa me kotona olevat emme nyt saa valittaa. Koen itse kuitenkin, että tässä maailmantilanteessa meillä jokaisella on oikeus jakaa omia tuntemuksiamme ja purkaa sillä tavalla henkistä taakkaamme. Olemme jokainen tässä samassa erityistilanteessa - jokainen omalla tavallamme. Mielenterveyspalvelutkin on varmasti nyt supistettu minimiin, joten on tärkeää saada puhua tai kirjoittaa. Minun oloani se ainakin helpottaa.