Jalat turtana, kylkeäkin vähän juilii - hetki on odotettu. Istahdan sohvalle kahvikupposen kanssa kertaamaan ipanoiden päivän kuulumiset. Tänään 2/3 heistä on pienessä syyskröhässä, mutta vauhtia riittää kotona silti saikkupäivästä huolimatta.

Pienin hyräilee Nirvanan Smells like teen spiritiä, esikoinen mussuttaa viikonlopulta ylijääneitä juustonaksuja ja keskimmäinen fudii pehmoista jalkapalloa olohuoneen lattialla. 

Työpäivä on ollut hyvä, mutta edelleen vähän raskas kaiken uuden äärellä. Ihmiset työpaikalla ovat jo tulleet tutuiksi osittain ja päivä päivältä opin heistä himpun verran lisää. Minkälaisesta musiikista pitävät? Miten ruokailevat? Kuinka kommunikoivat ja niin edelleen. Viikko sitten kokemani hämmennys on poissa jo ja kykenen aika-ajoin toimimaan aika kivastikin. Se tuntuu hyvältä.

Iltaisin mietin usein omaa perhettäni. Tyttäreni kehitysvammaisuutta sekä sen vaikutusta koko perheeseen. Sen vaikutusta häneen itseensä sekä hänen tulevaisuuteensa. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että tulevaisuutta ei kannata etukäteen edelleenkään murehtia. Elämä kantaa - kehitysvammaisuus ei siihen asiaan vaikuta. Rakkaus on tärkeä tukipilari ja tyttärelläni sitä on sekä annettavaksi että vastaanotettavaksi

Mietin ja toivon, että saan jatkossakin työskennellä näiden ihmisten kanssa - edes sillointällöin. 

Mietin ihmistä. Ihmisen sisäistä suloa. Ihmisen ainutlaatuisuutta ja vahvuuksia. Kiinnitän huomioni toisiin ihmisiin kadulla, kun asiakkaiden kanssa kuljemme työpajaan tai kierrättämään. Mietin miksi osa vastaa vilkutuksella asiakkaan iloiseen tervehdykseen, ja miksi osa kääntää päänsä poispäin reagoimatta muuten. Tiedostan jo tässä vaiheessa elämääni erityislapsen äitinä sen, että ihminen ei välttämättä aina ole julma päänsä kääntäessään, vaan kyse voi olla jostain paljon kevyemmästä - vaikkapa tietämättömyydestä tai ujoudesta. 

Keittiömme pöydällä lojuu vanha kommunikaatiokansio, jota me emme ole koskaan käyttäneet arjessa, mutta jonka tärkeyden jonkun toisen ihmisen elämässä ymmärrän kunnolla vasta nyt. On olemassa iso joukko ihmisiä, joille kuvat ovat yksi tärkeimmistä asioista maailmassa. Jokainen ihminen tarvitsee tulla kuulluksi ja ymmärretyksi.

Luulin tietäväni jotain kehitysvammaisuudesta, mutta oikeasti en tiennyt siitä vielä pari viikkoa sitten mitään. Meillä kotona ei puhuta selkokieltä, ja sen oppiminen kuuluukin nyt olennaisena osana harjoitteluni tavoitteisiin. Meillä ei rajata rakkaudenosoituksia, mutta ymmärrän täysin sen että työelämässä näitä asioita tarkastellaan ihan toisesta vinkkelistä. Siinä missä Piippis vastaa hetkessä arkiseen kysymykseeni pitkällä lauseella, voi toisen ihmisen kanssa joutua hyvinkin pitkään tulkitsemaan vastausta "joon" ja "ein" välillä. Välttämättä sitä ei aina selkeästi edes saa mutta jos onnistuu, on se todella todella tärkeää ja olennaista. Olen oppinut tulkitsemaan eleitä ja ilmeitä. Yritän harjoitella oppimaan turhautumisen, ilon, tyytyväisyyden ja vaikkapa surun elekieltä. 

Siinä sohvalla kahvikupin kanssa istuessani minua sitten väsyttää kovasti, mutta olen hyvin onnellinen ja tyytyväinen äiti. Ajatukset toki harhailevat siellä sun täällä, mutta koen saavuttaneeni paljon hyviä asioita ja se on nyt mulle itselleni tosi tärkeää. Vuosi sitten kun olin aivan ulalla siitä, mitä tulevaisuus tullessaan minulle (ja mun perheelle) tuo. Se toi jo nyt paaaljon enemmän kun uskalsin haaveilla. 

Siinä sohvalla ajatukset poukkoilevat vielä myös kuluneen viikonlopun suloisissa hääjuhlissa. Kaksi ystävää saivat toisensa ja rakkaus oli käsinkosketeltavissa. Rakkaus tuntui omassakin vatsanpohjassa asti. Lapset kokivat yhdessä ensimmäiset hääjuhlansa ja käyttäytyivät nätisti. Illalla pääsivät mummin ja papan luokse yökylään ja me vanhemmat tanssimme ystävien kanssa aamuun asti. 

Ja niin, kuluneen viikon aikana sohvalle istahtaessani olen useasti miettinyt myös tätä mahtavaa pikkujäbää, joka on löytänyt oman juttunsa ja kuinka se ilo välittyy meihin vanhempiin myös hyvin vahvasti. W sai synttärilahjaksi elokuussa ison maalin meidän etupihalle ja isin kanssa treenatut potkut ovat tuottaneet huomattavasti tulosta. Poika on siitä innoissaan ja sen myötä myös me vanhemmat tietenkin. Annoimme lupauksemme - harrastus saa jatkua talvellakin.

Ipanat katsovat Viileätä Venlaa ja äiti mietiskelee koneen äärellä, että nyt muuten meni osaamisalavalinnat joko hyvin vahvasti saven, syteen tai sitten ehkä ei mennyt. Toisaalta mä olen innostunut ihan kaikesta mitä olen tehnyt kuluneen vuoden aikana ja jokainen harjoittelupaikka on jättänyt jälkensä. Toivoa sopiikin kai siis että musta tulee ihan vaan hyvä lähihoitaja, osaamisalasta vielä sen enempää ressaamatta.

Katson tänään saamaani piirrustusta, jonka on tehnyt  hyvin hyvin lahjakas asiakas työpaikallani. Se on värikäs ja saa minut tosi iloiseksi.

Nyt mun blogiteksteistä muuten näkee aika vahvasti, että minkälaisessa elämäntilanteessa me elellään. Niinkuin tähänkin asti,myös tästä eteenpäin annan 47 palasta-blogin  rehellisesti kulkea siinä arjessa vieressä. Tätä on meidän elämä nyt.

Ihanaa alkanutta viikkoa taasen kaikille!