Kihisen inhosta edelleen. En ymmärrä näitä jotka eivät osaa ajatella omaa nenäänsä pidemmälle piirun vertaa. Rauhaa, hyvää mieltä ja - tahtoa vaan hällekin näin joulun alla.. 

P. S En ollut hälytysajoneuvojen tiellä ja vaihtoehtoisia parkkiksia ei ollut kun joku asukas varaa vieraspaikkaa omalla autollansa.


 Kun päivä on muutenkin ollut super huono, ei totaaliseen romahdukseen suurempia sitten enää tarvitakaan. Itkin ensimmäistä kertaa lapsiltani piilossa, kun pääsimme kotiin reissultamme. Koin oloni harvinaisen loukatuksi." Että kehtasikin aliarvioida mun tuonhetkistä tilannettani ja vähätellä lastani!" Normaalisti en ehkä ihan näin suuresti moiseen reagoisi mutta eilen tuntui pahalta, sillä olin kuullut jos jonkinlaisia huonoja uutisia ja fiilikset olivat valmiiksi maassa.

"Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always". 

Nyt sain konkreettisen muistutuksen tuostakin sanonnasta, johon tasaisin väliajoin some-maailmassa törmää. Kun aina itse muistaisi olla ystävällinen ihan kaikille, ei ainakaan omalta osaltansa koskaan lisäisi toisen pahanolon taakkaa enempää.

No mutta. Olen jo oikein hyvin selvinnyt eilisestä mutta tuon tapahtuman ansiosta muutimme pysyvästi kantaa siinä, mitä tulee inva-pysäköintiluvan hommaamiseen. Olemme kyllä olleet tietoisia että meillä olisi oikeus sellaista hakea, mutta eiliseen iltaan asti olemme kokeneet sen olevan meille tarpeeton. Moni muu tarvitsee meidän inva-paikkaamme paljon enemmän - mehän sentään kävelemme jokainen ihan mallikkaasti!

Nyt kuitenkin väitän, että jos automme ikkunassa olisi ollut inva-lappunen näkyvillä, ei tuo yläkerran emäntä olisi suutansa minulle avannut ja varmasti olisi ihan suosiolla päästänyt perässänsä sisään rappukäytäväänkin. Hitsi vie!


Piippiksen kanssa kyllä kävelee, mutta jotta pidemmän matkan tarpominen olisi kolmen lapsen kanssa turvallista, tarvitaan siihen ainakin kaksi aikuista. Piippis nimittäin on hyvin nopea ja itsepäinen - kun sille päälle sattuu. Siksipä aiomme perjantaina Rinnekoti-käynnin yhteydessä anoa tuota sinistä lärpäkettä itsellemme. Tämä jos mikä on varmaa.


Toissapäivänä uskaltauduimme piipahtamaan Helsingin sykkeessä samalla reissulla, kun Pirpanainen kävi hammastarkastuksessa uudessa lastensairaalassa. Vaan sepä täytyy kyllä todeta, että tämän kolmikon kanssa sai pitää silmät selässäkin vilkasliikenteisessä kaupungissa - kauppatorin rannassa ja Espan vilinässä. Parkkipaikka kaupungista löytyi onneksi helposti, mutta kyllä totuus on vaan se että silloin kun paikat ovat kortilla, on vammaisen pysäköintilupa meidän lastenkin turvallisuuden kannalta tosi tärkeä lappunen.


 

Tässä muutama lupaamani kuva tuolta lastensairaalan visiitiltä. Ensimmäistä kertaa mimmi uskaltautui makaamaan rauhallisesti hammaslääkärin penkissä niin, ettei äidin pitänyt maata siinä hänen kanssaan. Kovin oli reipas tyttö ja ammattilaisen tehdessä työtään, säästyttiin myös ylimääräisiltä yökkäyksiltä.

"Tuomio" oli odotetunlainen ja vuodenvaihteen jälkeen meidän postilaatikkoon tipahtaakin sitten  aika nukutushammashoitoon. Pienessä anestesiassa neidin narskutuksesta aiheutunut lohkeama korjataan, hampaat fluorataan ja pinnoitetaan. Vaikka ajatus vähän kauhistuttaa, on tässäkin tapauksessa nyt vaan ajateltava rakkaan ipanan parasta. Oikein hyvin hoitivat sairaalassa myös äidin pelkoa ja jäin tosiaan hetkeksi juttelemaan lääkärin kanssa tuon hammastarkastuksen jälkeen. Nyt olotila on ihan luottavainen ja tyyni.

Kun lähdimme Töölöstä kohti keskustaa, kuului takapenkiltä iloinen huudahdus: "Kivaa oli olla sairaalassa!". Ja totta se kyllä onkin! Jäimme tuon hammastarkastuksen jälkeen hetkeksi värittelemään omia kalojamme, jotka sitten lopulta skannasimme ison tuloaulan suurensuurelle screenille! Lähtiessämme siellä uiskenteli mm. "Heikki 35 vee"-seeprakala ja "Agu 34 vee"- pallokala.

Myös iso merivesiakvaario ihastutti ipanoita Nemo-kaloineen.