Luvassa hieman harmaata asiaa - jouluisilla kuvilla kevennettynä.

Kuluneiden vuosien aikana olen havainnut harteilleni kasaantuvan kuormaa jos jonkinlaista ja viimeisten viikkojen aikana tuo tilanne on eskaloitunut pisteeseen, jossa jouduin kehitelemään eräänlaisia keinoja selvitäkseni kunnialla arjesta sekä joulunalusajasta.

Edeltävän ja nykyisen työharjoitteluni välissä oli vain kolme viikkoa koulua ja hyvin pian tämän uusimman harjoittelun aloittaessani huomasin, että nyt mennään liian nopealla tempolla eteenpäin enkä jaksa pysytellä perässä. Pari ensimmäistä viikkoa meni ihan kivasti, mutta sitten ongelmat hiipivät mukaan arkeen.

Jo perinteiseksi muodostunut koko perheen sairastelu alkoi jälleen ja jouduin olemaan kolme päivää pois töistä. Tässä vaiheessa oma harmitukseni kasvoi jo suureksi, sillä pyrin kuitenkin aina tekemään kunnolla sen minkä olen työharjoitteluissani aloittanut.

Aamujen/iltapäivien aikataulukuviot oli hankala toteuttaa ja isovanhempien sekä muutaman muun läheisen lisääntyneet sairastelut sekä kipuilut vaikuttivat myös tilanteeseen merkittävästi. Arjessamme oli tapahtunut suuri muutos ja pysyviä ratkaisuja sen helpottamiselle oli tehtävä. Jouduin useaan otteeseen kysymään itseltäni,että "onko tälle työharjoittelulle nyt oikeasti aikaa tai onko mulla ylipäätänsä nyt resursseja opiskelulle?". 

Koen ensimmäistä kertaa eläneeni jonkin sortin loppuunpalamisen aikaa. Kotona en osannut hetkeäkään istua paikallani, sillä koko ajan riitti siivottavaa tai muuta puuhasteltavaa. Sotku ja kaaos sai ahdistumaan mutta samalla kun yhden kohteen oli saanut järjestettyä, toinen paikka olikin jo räjähtänyt uudestaan. Sellaistahan se on lasten kanssa mutta minä en osannut siihen kevyesti enää suhtautua. 

Tiuskin jatkuvasti perheelleni ja iltaisin huono omatunto häiritsi yöunen saamista. Epäonnistumisen sekä riittämättömyyden tunne olivat hyvin vahvasti läsnä koko ajan. Itkin paljon ja koin olevani todella onneton kaikinpuolin. Pääni sisällä pyöri alati tekemättömien sekä keskenjääneiden hommien sekamelska, ja sen myötä levottomuus lisääntyi päivä päivältä. Melkein suutuin kun joku läheinen kertoi minulle omista murheistaan. Hävitin empatiakykyni hetkellisesti ja keskityin säälimään vain itseäni.

 Huomasimme myös että joidenkin ulkopuolisten ihmisten oli vaikea ymmärtää perheemme tilannetta ja sitten tapahtuikin viimeinen niitti (suojellakseni omiani en lähde sitä nyt tässä enempää avaamaan), jonka jälkeen päätin ottaa harjoittelukuvioni puheeksi myös työpaikallani. Onneksi työharjoittelupaikallani ymmärrettiin tilanne oikein hyvin ja sovin ohjaajieni kanssa, että suoritan näytön vasta vuodenvaihteen jälkeen - tämä siis omasta toiveestani. Tuon keskustelun aikana sydämeltäni putosi iso kivenjärkäle ja olo helpotti huomattavasti.  Nyt olen saanut rauhassa keskittyä nuorten kanssa olemiseen ja nuorisotalolla oppimiseen - ilman ylimääräisiä näyttöpaineita paperitöineen ja aikatauluineen.

Se mitä haluan tässä nyt todeta on, että jokainen meistä kokee joskus näitä alamäkiä elämänsä aikana ja kenenkään voimat eivät kestä loputtomiin. Tärkeintä on tiedostaa omien voimiensa kapasiteetti ja osata toimia sen pohjalta. Olen todella tyytyväinen ja onnellinen siitä, että itse uskaltauduin tuon oman päätökseni näytön lykkäämiselle tekemään ja sen ansiosta meidän ipanat ovat saaneet seesteisen sekä rauhallisen, hyvänmielen joulunalusajan. Aamuisin kun olen saanut kaksi vanhinta kouluun, olemme lähteneet pienimmän kanssa viettämään kaksinkeskeistä aikaa esimerkiksi kaupoille, mummolaan tai kahvilaan.. Kotiin on tehty joulua ja rauha on totisesti saapunut myös äidin sydämeen. 

Oma tilanteeni on nyt siis se, että opiskeluissani ei kummempaa muutosta tapahtunut ja aloitan osaamisalaopintoni tammikuussa alkuperäisten suunnitelmien mukaan. Muutos minussa ja sitä kautta koko perheessäni oli sen sijaan hyvin merkittävä tämän pienen päätöksen tekemisen jälkeen. Tästä olen itselleni kiitollinen! Itse uskon, että matka tällaisesta uupumustilasta kohti jopa lievää masennusta ei ole kovinkaan pitkä.

 Loppu hyvin - kaikki on kivasti juuri nyt. Halusin tosiaan keventää tätä hieman tylsääkin tekstiä meidän kodin jouluisilla yksityiskohdilla - ettei tilanne näyttäisi teidän lukijoiden silmissä liian vakavalta. Joulu on ollut mulle aina tosi rakas asia, joten myös siksi tämä rauhoittuminen sekä heittäytyminen sille on ollut tärkeää ja terapeuttista.

Nyt on ollut aikaa keskittyä esimerkiksi näihin allanäkyviin hetkiin. Ihanaa kun olemme saaneet nautiskella tuon karvaisen kultamurun läsnäolosta. Hän kun on aivan super ja pitää meidän kaikkien hyvinvoinnista omalta osaltansa hyvää huolta.



 Laitanpas vielä tähän loppuun perheemme muita kuulumisia. Poitsu jatkaa futishommiansa onnellisena ja iloitsee saamastaan pelinumerosta (joka on 10 niinkuin Messillä ja Modricilla). Aamuisin koko jengi nousee reippaasti sängystä(mme) - kiitos joulukalentereiden ja olohuoneessa soivan jouluradion! Koulusta sekä eskarista kotiutuu iloiset ipanat, ja eteisessä heitä vastaanottamassa on huojentunut Ryti suukkoineen (kuvassa). Taksikuskia naurattaa iltapäivisin penkissä nuokkuva neiti, joka on viisaana ymmärtänyt käyttää 45 minuuttia kestävän taksimatkan hyödyllisesti.

Ensi viikolla pienin rakkaista piipahtaa hammaslääkärin penkissä ja ennen sitä juo pienen rauhoittavan mehutilkan. Tuo operaatio jännittää mua kovasti mutta eiköhän me siitäkin selvitä kunnialla. Ja niin, tuo pienin oppi ensimmäisenä meidän ipanoista sanomaan "ärrän" viime viikolla. Nyt pärisee niin mahottoman hienosti jo!

Seuraavaksi valloitamme keittiön ja ryhdymme työstämään perinteistä  joulunajan paholaisen hilloa :) Tunnelmallista loppuviikkoa kaikille! Ei hosuta liiaksi vaikka joulua elelläänkin.