"Kun lukaisin Roope Salmisen Instagram-postauksen taaperoiden kuvien julkaisemisesta ensimmäistä kertaa, otin tekstin puolihuumorilla. Jäin kuitenkin seuraamaan kommentointia (kiitos Iltalehden), ja ihmisten mustavalkoiset mielipiteet saivat hämmästymään totaalisesti - tämä aihe jaksaa edelleen puhuttaa.

Perhebloggaajana tunnen joka kerta suuuuren piston sydämessäni, kun lasten someen laitettuja kuvia lähdetään kritisoimaan.

Tässäpä meidän tarinamme pähkinänkuoressa (niille joille se ei ole vielä entuudestaan tuttu).

Synnytin esikoistyttäreni 6 vuotta sitten Helsingin Kätilöopistolla, ja synnytys kesti n.52 tuntia. Raskaan kokemuksen jälkeen saimme kuulla, että tytöllä epäillään downin syndroomaa. Ensimmäinen vuorokausi meni usvan peitossa – sekä mulla että mun miehelläni. Pikkuhiljaa lapsi alkoi näyttäytymään meille kauniina, epäillystä syndroomasta huolimatta. Lähdimme hakemaan ensitietoa netistä, sillä muualtakaan sitä ei ollut saatavilla - petyimme materiaaliin. Kaipasimme tositarinoita.

Kuukaudet kuluivat ja me 27-vuotiaat nuoret vanhemmat opimme pikkuhiljaa elämään diagnoosin kanssa. Päätin ryhtyä kirjoittamaan 47 palasta-blogia itselleni, läheisilleni, sukulaisilleni sekä vertaisvanhemmille – niille, jotka ovat juuri kuulleet saaneensa vauvan, kera saman diagnoosin.

6 vuotta on kulununut, enkä kadu päivääkään sitä että olen asioista puhunut suoraan – kuvien tahdittamana. Olemme yhdessä mieheni kanssa useasti miettineet, että teemmekö näiden kuvien/tekstien kautta hallaa lapsillemme, mutta emme vielä tähän päivään mennessäkään ole keksineet, miten se voisi olla mahdollistakaan?

Viimeksi eilen sain palautteen, joka kuuluu jotakuinkin näin :
”Haluan kiittää ihanasta blogistasi. Tänään tuli vuosi ja viikko kun löysin kirjoituksesi. Meille syntyi **** ja 47 palasta oli tärkein vertaistuki siihen ensi shokkiin joka koettiin. Ja niin samoja ajatuksia koettiin. ISO KIITOS!!”

Näitä viestejä olen saanut kuluneen kuuden vuoden aikana lukuisia. Ilman kuvia tämä vertaistuki olisi ollut vain puolet nykyisestä – itse kaipasin aikanaan nimittäin juurikin niitä kuvia! Niitä elämänmakuisia.

Olen blogissa, instassa ja facebookissa halunnut kertoa, että elämä on normaalia ja onnekasta diagnoosista huolimatta. Olen ollut rehellinen ja ylpeä. Olen julkaissut lapsistani vain sellaisia kuvia, joita olisin itse halunnut itsestäni julkaistavan. Voi olla, että olisin ryhtynyt tähän ilman tuota ”ylimääräistä kromosomiakin”.

Henkilökohtaisesti olen kyllä muutamaan otteeseen "saanut tuntea nahoissani" muiden ihmisten taholta - sattuihan se, mutta ylikin oli suht helppo päästä.

Olen jutellut lukuisten ystävieni kanssa aiheesta ja jopa sellaisten, jotka ovat omien lastensa syntymän myötä muuttaneet kantaansa ja ryhtyneet lasten kuvia julkaisemaan - vaikkapa instagramissa. Hyväksyn täysin sen, että kaikki eivät halua lastensa kuvia someen, mutta haluan uskoa siihen, että me vanhemmat kyllä osaamme arvioida lastemme parhaan. Haluan uskoa, että jonakin päivänä mun omat lapseni tulevat olemaan onnellisia siitä, että äiti on julkaissut kauniita tekstejä ja kuvia heidän lapsuudestaan.

Toivoisin, että tästäkin asiasta keskusteltaisiin asiallisesti ja toisiamme ymmärtäen. Syyttely saa pahimmillaan aikaan todella puristavan tunteen meidän vanhempien rintalastan alla.

Rakastamme isosti, olemme ylpeitä ja haluamme jakaa elämämme suuret hetket – niin somessa kuin sen ulkopuolellakin. Paljon pahempaakin voisimme omillemme tehdä?"




Niin. Tuon tekstin julkaisin facebookissani viime viikolla, ja kommenttikenttään sain vastineeksi paljon mielenkiintoisia näkökulmia tähän aiheeseen liittyen. Aihe jakaa mielipiteitä, mutta syyllistäminen tämän tiimoilta ei mielestäni palvele ketään. 

Tässä vain minun kertomukseni siitä, miksi olen päätynyt ratkaisuun julkaista lasteni kuvia sosiaalisessa mediassa ja blogissani. Jokaisella meistä on omat syymme toimia niin kuin toimimme. Olen täysin tietoinen siitä mitä teen, ja niin varmasti ovat muutkin samaan ratkaisuun päätyneet. Aikanaan päätin, etten tätä aihetta lähde blogissani ruotimaan, mutta nyt lipsuin hieman. Tämä tuntui tärkeältä.

Kiitos ja anteeksi :)