Nyt annan luvan suuttua tuosta hieman harhaanjohtavasta otsikosta, sillä minä itsekin hilppasen provosoiduin tänään pienimmän kanssa lääkärissä ollessani.

Oikein mukavanoloinen naislekuri tutki ensin PikkuH:n ja totesi, että tytsyn kumpainenkin korvakäytävä on tulipunainen. Tämä ei valitettavasti tullut yllätyksenä viimeöisen itkeskelyn sekä valvomisen jälkeen ja nyt vaan toivomme lujasti, että antibiootit parantavat murusen olotilan nopeasti. Raukkaparka oksensi autoonkin kotimatkalla, kun kuume alkoi nousta. Onneksi ehdimme ulos apteekista, huh. 

Minun äitiystaipaleeni ensimmäisen korvatulehduksenkin voi nyt sitten ruksata sairastelumuistoihin. Ei ole mukavaa katsella vierestä sitä ei. Kiitollinen olen kuitenkin siitä, että 7 vuotta ehdittiin elellä ilman moisia..

Mutta että mistä minä tänään itse hieman hätkähdin lääkärissä ollessamme? No minäpä kerron.

Mikä olisi nolointa, mitä sinulle voisi tapahtua? Yksi mun mielestä noloimmista tilanteista on sellainen, että luulee jonkun toisen odottavan vauvaa ja sitten erehtyy sen ääneenkin vielä toitottamaan. Ja sitten se toinen ei oikeasti ole edes raskaana, kääk. Vaan koskaanpa en ole ajatellut, että kohdalleni osuisi tämä tilanne toisinpäin. Tapahtuipa siispä tänään jotakuinkin seuraavanlainen episodi eräässä yksityisessä hoitolaitoksessa..

Lääkäri kuuntelee mun keuhkojani vastaanotolla ja toteaa sen jälkeen:

"Ethän sä vauvaa odota?!"

"En.." , vastaan.

"Heh, kun mä katsoin vaan että sun vatsa vähän pömpöttää..heh."

"Niin (kylmää naurua), mulla on kolme pientä lasta ja sitä rataa.. "

Ei mitään. Tutkimukset jatkuu ja saan tärkeän diagnoosin vaivasta jota ei terveyskeskuksessa noteerattu, vaikka varta vasten sitä vaivaa kävin pari vuotta taaksepäin valittelemassa. Nyt odotellaan lääkkeiden vastetta ja jos henki ei dropeista huolimattakaan pihise normaalisti, varaan ajan ultraan.

Toista viikkoa jatkunut flunssamme perheen sisällä taasen on virusperäistä ja se ei vaadi toimenpiteitä. Kutittava yskä lähtee yskimällä ja lääkkeitä siihen ei tarvita. Sen tiesinkin. 

No mutta, käynnin jälkeen kerroin tapahtuneen läheisilleni. Jäimme pohdiskelemaan ammatti-ihmisten etiikkaa ja sitä, miten se vaihtelee eri ihmisten välillä huikeasti. On ihmisiä, jotka sanovat ennen kuin ajattelevat ja on ihmisiä jotka haluavat syystä tai toisesta loukata. On ihmisiä, jotka eivät koe sanoneensa mitään normaalista poikkeavaa, vaikka toinen ihminen pahottaisi mielensä pitkäksikin aikaa. On ihmisiä jos jonkinmoisia. 

En ole koskaan kokenut olevani kovinkaan ylipainoinen, mutta pömppis mulla on aina ollut enemmän tai vähemmän. 3 raskautta neljän vuoden sisään tietenkin myös venytti vatsanahkaani entisestään ja kahden sektion jälkeen tilanne on ollut silminnähtävissä. Omat prioriteetit elämässäni ovat olleet kuitenkin vuoden 2011 jälkeen toistaiseksi vahvasti toisaalla, ja vatsanahkani on saanut löllyä legginsien leveän kuminauhan alla ihan omaan tahtiinsa. 

Aina paino ei kerro ihmisestä. Olen 156 cm pitkä, painan 48 kiloa ja näytän siltä kuin olisin raskaana. Olen siis mahakas. Onnellinen mahakas. 

Mutta arvatkaapas mitä. Tämänpäiväisten tapahtumien myötä saan loistavan aasinsillan kautta kertoa teille kaikille ihan super uutisen. Saan huhtikuussa uuden tittelin ja se tekee minut entistäkin onnellisemmaksi -  minusta nimittäin tulee ISOtäti! Kirjaimellisesti. Varsinkin jos keravalaiselta naislekurilta asiaa tiedustellaan.

Ei vaan, oikeasti mä myötätuntopullistelen siskontyttöni kanssa. Ihanaa! Vauva!

 Jäin tänään pohtimaan vielä sellaista, että vaikka arvostankin tuhannesti enemmmän sitä, että asiat sanotaan ihmiselle suoraan päin kasvoja, on ehkä silti suotavaa opetella käyttämään jonkin sortin suodatinta sanomisissaan. Oli sitten ammatti-ihminen työssään tai sitten siviili omassa henkilökohtaisessa elämässään. Olen miettinyt paljon tätä myös oman tulevan ammattini kannalta. Koskaan ei voi olla liian ammattilainen, ollakseen kuitenkin kohtelias, eikö vain?

Niin. Muutama vuosi taaksepäin mä näytin oikeasti aika isolta ystävieni häissä. Antakee armoa siis.

Ihanaa viikonloppua kaikille. Me jatkamme sairastelua ja harmittelua siitä, että viimeinen näyttöpäivä jäi tänään suorittamatta. Onneksi ensi viikolla on aikaa ja sitten mä olen tehokkaampi kuin koskaan! Voin kertoa, että ei ole mukavaa suorittaa elämänsä tärkeintä näyttöviikkoa aivan tuhannen infernaalisen köhän säestämänä. Se on kamalaa.

Ja p.s. Tämä postaus on kirjoitettu pieni pilke silmäkulmassa.