Tähän alkuun on nyt ihan pakko laittaa pikku videoklippi  Pirpanasta joka söi päivän tuttia ja sen jälkeen ei olekkaan sitten enää maistunut. Sen sijaan nyrkkejä on syöty jo kuukauden päivät ja nyt sitten tää uus juttu eli huulet ja kieli. Tyttö selvästi yrittää minimoida energiankulutuksensa ja näinollen tää uusin ratkaisu on kaikista paras. Söötin näköistä se ainakin on.

Päivä alkoi vähän eritavalla kun oltiin suunniteltu. Tänään olis ollut muskaripäivä mutta Piippis aivasteli paljon yöllä ja oli aamulla vähän tukkoinen joten jätettiin muskarit nyt väliin. Ollaan kerran käyty siellä jo ja se oli aika jännittävä kokemus. Äidille ainakin. Oppilas itse nukkui ensimmäisen vartin ja kun sitten vaivautui heräämään niin tuntui kyllä tykkäävän. Äiti taas jännitti kovasti etukäteen että minkälainen vastaanotto meitä siellä odottaa. Kysehän on kuitenkin ihan tavis-ryhmästä. Olin etukäteen jo suunnitellut että kerron heti esittelykierroksella Pirpanan extrakromosomista ja siitä että jossainvaiheessa otan tukiviittomat käyttöön ettei sitten kukaan turhaan ihmettele syytä siihen. No, ei tullut esittelykierrosta enkä sitten päässyt tätä suunnitelmaani toteuttamaan. Asia jäi harmittamaan mua kovasti. Sen oon nyt huomannut että elelen vielä sellaista selittelyvaihetta. En oikein kestä ajatusta että Pirpanaa tuijotetaan turhantakia. Tää johtuu ehkä siitä kun muutama viikko takaperin eräissä juhlissa eräs naisihminen sanoi mulle : "Mä huomasinkin teidän tytön ulkonäöstä että ei oo ihan normaali". Mieluummin pamautan heti alkuun faktat pöytään niin ei kenenkään tarvi hiljaa mielessään miettiä että "Onkohan toi ihan normaali?".  Mä myös usein toivon että ihmiset kysyisi ihan suoraan jos joku asia mietityttää. Tyttö kun on mun silmissä maailman kaunein ja täysin "normaali". Mikä edes on normaali?

Isin turvallinen syli

Ennen kun musta tuli äiti, mä mietin ehkä vähän liiankin usein että mitä muut ajattelee. Jo nyt oon kasvanut Pirpanan ansiosta tässäkin suhteessa. Enää mietiskelen sellaisia vain sillointällöin, huomattavasti harvemmin. Kun sulateltiin DS-diagnoosiuutista Haikranpesässä, muistan ajatelleeni että tää tyttö tulee muuten tekemään superhyvää mun itsetunnolle. Ja näin kävi.
Nyt jo olen tutustunut muutaman down-lapsen äitiin ja ihaillen kuuntelen sekä katselen näitä upeita vahvoja naisia. Meillä uusilla on paljon opittavaa heiltä. Parin viikon päästä onkin ensimmäinen ihan oikea vertaisryhmätapaaminen. Sitä odotellaan jo .


Eikös muuten olekkin uskomatonta että suomeen syntyi down-vauvat 19.5, 20.5 sekä 21.5 :) Meidän Pirpana viimeisenä. Sairaalassa kätilö(jolla oma 28 vee down-tyttö) tiesikin kertoa meille että he saapuvat aina kolmen sarjoissa. Samalta tähdeltä <3 Kai se on vaan uskottava.

Pirpanan voittaja-asento. Nappasin tänä-aamuna.

Tänä-aamuna kun katselin mun pientä vähän nuhaista tytöntylleröä nukkumassa isin vieressä, meinasi ihan itku tirahtaa silmäkulmaan. Olin siinä hetkessä maailman onnellisin nainen.