Sain lasteni mummulta, omalta anopiltani sekä ystävältäni tämän runoteoksen Piippiksen synttärijuhlissa. "Näissä runoissa kehitysvammaiset ja heidän omaisensa antavat luvan tunteille tulla".  Tuo mahtava teos inspiroi minua seuraavaan:

Mä itse olen kohta neljän vuoden ajan kirjoitellut meidän elämästämme ja se on ollut tämänhetkisen elämäni harrastuksista parhain sekä voimaannuttavin. Nyt haluaisin ensimmäisen kerran blogihistoriassani heittää ilmoille ihan oikean haasteen. Sinä bloggaaja, kirjoita postaus aiheesta "Erityisiä kohtaamisia". Sinä lukija, laita kuva instagramiin tai jaa päivitys facebookissa käyttäen hashtagia #erityisiäkohtaamisia. Jakakaamme kokemuksiamme sekä tuntemuksiamme aiheeseen liittyen. Kaikki muistot sekä ajatukset ovat tervetulleita. Jatketaan vielä hetkenaikaa sitä, minkä Pertti Kurikan Nimipäivät hienosti aloitti. Kiitos bändille, sekä taustajoukoille. Todellisille, upeille voittajille <3

Vammaisuus ei ole tabu. Nyt on tullut aika levittää tietoisuutta isolla kädellä. Maailma ON siihen valmis.

Tämä seuraava runo kosketti minua lukijana, ja ennenkaikkea äitinä erityisen paljon:

MY DOWN SISTER

Vastaa vieraalle

kun kysytään

ole kiltti!

-Mutta hän ei vastaa

liian helppoihin

eikä liian 

vaikeisiin kysymyksiin

Hän rakastaa käydä vierailulla,

mutta meillä ei ole

montakaan kyläpaikkaa.

Tuttavamme eivät kutsu.

On kuitenkin yksi,

ja se on tärkeä

se yksi

meille molemmille

tänään

ja huomenna.

-Laita TV auki,

hän muistuttaa.

Mutta hän ei katso sitä.

Hän näyttää vaipuneen

omiin ajatuksiinsa

pitkäksi aikaa ja hartaasti,

ja kuitenkin

hän tietää

mitä koko ajan tapahtuu.

Syömään-

Jo toisen kerran

minä kutsuin syömään.

Eikö se ikinä opi

tulemaan hakematta.

Mutta hän istui

aitan kynnyksellä

ja seurusteli

auringonkukan kanssa.

Kukka oli kumartunut

häneen päin

ja hän kukkaan,

ja hän nauroi katketakseen,

mitä kukka oli 

juuri sanonut hänelle.

-Minä pysähdyin

mykistyneenä,

ja taas tunsin

oman suuren vammani

sen käsittämättömän

keskeneräisyyden.

-Tule nauttimaan kesästä,

hän lausui.

Me luimme jouluevankeliumia,

minä lauseen edellä,

hän lauseen jäljessä,

ja jokainen sana

asettui paikalleen.

Hän on rakastunut

autuaalisesti

punaiseen veneeseen

ja sen ajajaan.

Hän seisoo laiturilla

myöhään iltaan,

vaikka hyttyset purevat

armottomasti

käsivarsia

ja nilkkoja.

Mutta rakkauden kohteelle

hän ei sano

sanaakaan.

Kun hänet

on nähty,

päivä on pelastettu.

Joskus kiitän hänestä

melkein vilpittömästi,

että hän on vammainen,

että hän on antanut

minulle mahdollisuuden 

nauraa iloisemmin,

itkeä katkerammin,

tuntea syvemmin,

elää aidommin

kuin muut-kukaties.

-Anna-Kaisa Pakarinen 

Teoksesta: "Istutaan vierekkäin runoja"

Jään odottamaan. Olkaamme rohkeita ja luovia. Tehkäämme hyvää!

<3