Eilen vielä riitti energiaa, mutta tänään tilanne on ollut täysin päinvastainen. Tarkoituksenani oli lähteä ystävän kanssa Kurja Viapori-kierrokselle, mutta niin vaan tapahtui, että jaksaminen moiseen ei riittänytkään. Harmitti tosi paljon, mutta tällaista tämä elo nyt vaan valitettavasti on. Olen tässä viimeaikoina huomannut sen, että on kovin vaarallista sopia ylipäätänsä mitään "ylimääräistä" arjen ulkopuolelle, sillä tosi usein tapaamiset ja kivat jutut jäävät toteuttamatta. Voimat eivät tässä elämäntilanteessa riitä, ja viikonloput hurahtavatkin yhdessäolon sekä lepäilemisen merkeissä. Kun H on kotona, yritän ottaa aikaa omalle unelle. Sellaiselle, jota kukaan ei keskeytä. 

Hitsi vie! Kaikesta huolimatta haluan uskoa ja luottaa siihen, että jonainpäivänä mulla oikeasti on taas aikaa ja voimaa ystäville. Kivoille jutuille. Aikuisten yhteiselle ajalle.

Sitä kuitenkin kaipaan niiiin kovasti.

Pakko myös yrittää olla armollinen itselleen. Nyt on nyt, ja nyt puistoillaan. Eletään lapsille. Perheelle. Huomenna yritetään kuitenkin uudestaan, ja ollaan ystävien kanssa yhdessä täällä meillä, kera perheidemme.  Meillä on aina ovet auki ystäville, mutta lähteminen täältä on paljon hankalampaa mulle. Niin se vaan on tässä elämänvaiheessa.

Haastavaa tämä tasapainoilu itselleen tärkeiden juttujen, sekä voimavarojensa välillä.. Tämä lienee tuttua muillekin vanhemmille?