Ds-vauvan adoptioon antamisesta..

23.40

Nyt ollaan herkän aiheen äärellä, ja yritän parhaani mukaan tehdä tämän oikein. Riski on suuri, että loukkaan tai olen ajattelematon. Yritän silti välttää.

Eksyin tänään netissä keskusteluun, jossa pähkäiltiin juuri syntyneen ds-lapsen adopitoon antamista. Mua on aikaisemminkin keskustelupalstoilla arvosteltu siitä, että "tyrkytän" blogiani äideille, jotka ovat hädässä ja shokissa. Ihan oikeasti en tyrkytä, vaan haluan auttaa. Jos puhutaan oman lapsen luovuttamisesta adoptioon, ei päätös varmasti ole helppo, oli se sitten mikä tahansa.

Haluan heti kärkeen sanoa myös sen, että en missään nimessä tuomitse äitejä, jotka kokevat adoption parhaimmaksi vaihtoehdoksi lapsellensa. Se on rohkeutta ja urheutta. Sekin on suurta rakkautta tuota syntynyttä pientä kohtaan.

Muutama viikko taaksepäin totesin H:lle, että jos rahkeet riittäisivät, niin olisin valmis adoptoimaan meidän perheeseen toisen ds-lapsen. Olen sitä mieltä, koska Piippis on ns. "helppo tapaus".  Downin syndrooman kirjo on laaja, ja vaikeusaste vaihtelee lievästä vaikeaan kehitysvammaan. En tiedä, olisinko samaa mieltä jos Piippiksen kanssa haasteita olisi enemmän. Todennäköisesti en olisi.
Nyt kolme alle 5-vuotiasta kuitenkin verottaa omasta jaksamisesta niin paljon, ettei neljäs lapsi ole enää vaihtoehto. Ainakaan tässävaiheessa. Biologinen lapsi ei enää missäänvaiheessa. Toki tässävaiheessa tulee jo taloudelliset, sekä vaikkapa ihan tilanpuutteellisetkin seikat vastaan.

Piippis oli syntymän hetkellä meille shokki. Sen olen jo tuhanteen kertaan todennut täällä blogin puolella. Muistan ajatelleeni: "Kuinka kehtaan myöntää tämän asian ääneen?". Tai "Miten ihmiset suhtautuvat meihin tästä eteenpäin?". "Minkälaisen vastaanoton Piippis tulee saamaan?". "Miten tulemme jaksamaan?". "Okei, se on nyt noin kaunis, mutta onko se kymmenen vuoden päästä?". 

Ja sitä rataa.

Nämä ovat täysin luonnollisia tuntemuksia ja ajatuksia. Täysin sallittuja. Lapsi kun ei ole se mitä ehkä odotettiin, mutta hän siltikin tulee jatkamaan yllättämistään jatkossakin. Sen lupaan.

Meidän tapauksessa tyttö on yllättänyt lähinnä positiivisesti. Rakkaus tuota neitiä kohtaan on kasvanut sfääreihin, joihin en uskonut kykeneväni. Hän on kaunis juuri tuollaisenaan. Ihan oikeasti täyttä magiaa, ainakin meidän vanhempien silmissä.

Kun erityislapsi syntyy ja yllättää perheensä, on hetki hauras. Kaikenlaiset ajatukset pulpahtavat pintaan, ja niille ajatuksille pitää vaan antaa aikaa. 
Haluan tukea äitejä näiden kysymysten sekä ajatusten tulvassa, ja kertoa, että suomessa ds-vauvoilla on hyvä olla. Rakastava, sekä huolehtiva perhe löytyy satavarmasti tilanteessa kuin tilanteessa. Siihen ainakin itse haluan uskoa ja luottaa. 

Vauvan syntymän hetkellä on tärkeää antaa itselleen aikaa käsitellä jokaikistä tunnetilaa, jonka erityislapsen syntymä saa aikaan. Elämää ei voi liikaa suunnitella etukäteen, ja joskus sitä siltikin havahtuu huomaamaan, että kauneus sekä elämän merkityksellisyys löytyy juurikin tästä hetkestä. Niistä kokemuksista sekä jutuista, joita itselle on annettu. 

Mulle Piippiksen syntymä oli suuri käännekohta. Ja nyt voin rehellisesti sanoa, että kaikessa suloisuudessaan.. olen tuhannen iloinen tästä pestistä.

Rakkautta rakkautta ihmiset. En halua loukata, mutta haluan kertoa mitä itse äitinä tunnen. Ds diagnoosi ei ole maailmanloppu. Se on haaste, mutta siitä selviää. 

Ei tästä enempää. Oli vaan pakko kertoa..






You Might Also Like

22 kommenttia

  1. Koskettava ja kauniisti kirjoitettu teksti. <3

    VastaaPoista
  2. Ihana kirjoitus <3 molemmat ratkaisut vaativat hurjasti rohkeutta. Selvisikö teille kuinka varhain tuo että omalla lapsella on downi vai tuliko se ilmi vasta syntymä hetkellä? On kyllä hienoa että peloista huolimatta olette hänet pitäneet ja antaneet hänelle rakastavan perheen <3 teillä on ihanan oloinen perhe <3 ja rakkaus toisianne kohtaan välittyy kyllä tänne ruudun toiselle puolelle ^_^ <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saimme itse tietää syntymän hetkellä, että pienellä on mitä todennäköisimmin ds. Hyvin on siitäkin huolimatta selvitty :) Kiitos ihanasta kommentista! <3

      Poista
  3. Hieman vierestä mennään mutta mieheni veli on otettu "kunnan huostaan" vuonna 86 kun heidän äitinsä kuoli. Veljellä oli cp-vamma jonka sai sairastettuaan aivokalvontulehduksen 4 vuotiaana. Mieheni ei ole vuoden 90 jälkeen nähnyt veljeään jonka näki viimeksi Kirkkonummella ja joka oli oppinut juuri silloin vasta kävelemään.On uskomatonta miten järjestelmäsesti yhteiskunta erotti veljekset 16 vuoden yhdessäolon jälkeen.

    VastaaPoista
  4. Onpas surullista kuulla! Tosi surullista :(

    VastaaPoista
  5. Ihmisillä on kummallinen ajatusmaailma. Oikeus saada terve lapsi, ikäänkuin kaupan hyllyltä. On testejä ja mahdollisuus keskeytykseen. Kyse ei siis ole enään toiveesta saada vauva, vaan siitä, että vauva on terve.
    Realiteetti on kuitenkin että missä elämänvaiheessa tahansa, alkaen raskausajasta, jolloin jo tuo oikeus tai toive terveestä lapsesta voidaan menettää.
    siitä en kantaisi huolta, mitä muut ajattelevat. Ns. terveenä syntynyt lapsi voi olla raskaampi hoidettava,kuin kehitysvammainen ja toisinpäin.

    VastaaPoista
  6. Luimme varmasti saman keskuteluketjun.
    Kyseessähän oli yksinhuoltajaksi jäävä 18-vuotias, jolla oli ollut epävakaa elämä. Ilman tukiverkostoa, ja tervettäkin lasta odottaessa oli pelännyt tulevaa. Ihan hyvä, jos tietää omat resurssit, ja antaa lapselle hyvän elämän antamalla adoptoitavaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta puhut. En missäänvaiheessa tuominnutkaan. Jokainen tuntee itsensä parhaiten, mutta erityislapselle pitää antaa aikaa. Tutustua, ja mahdollisesti jopa rakastua. Niin todennäköisesti tapahtuu.

      Poista
    2. Meinasin juuri jo tuohon edelliseen kommenttiin vastata, jossa kirjoittaja ajatteli, että hyvin moni tietysti toivoo vain täysin tervettä lasta, että varmasti suurin osa näistä adoptiota ajattelevista ja muiden mieleipiteistä huolehtivista ds- ja muidenkin kehitysvammojen omaavien lasten äideistä ovat vasta hyvin nuoria niinkuin tässäkin keskustelussa kirjoittaja oli ollut vasta täysi-ikäistynyt. Kaikki eivät vielä siinä iässä ole itsestään niin varmoja etteivätkö väkisinkin ajattelisi juurikin muiden mielipiteitä ja niitä asioita, joita sinullekin ensimmäisenä tuli mieleen kuullessasi Lailan diagnoosin. Tietysti hyviä ja kypsiä äitejä löytyy ihan kaiken ikäisistä enkä siis sano, että aina ne lapsen adoptioon vamman takia antavat äidit olisivat nuoria, olenhan itsekin vasta 19-vuotias ja tässä vaiheessa elämää ei omia lapsia ole suunnitteilla, mutta kyllä itseänikin hirvittää tässä iässä vielä ajatus kehitysvammaisesta lapsesta.

      Poista
    3. Jatkampas vielä tuohon edelliseen kommenttiini. Siis tottakai se on muutenkin ihan perusajatus, kun lasta aletaan odottaa, että kaikki olisi hyvin ja lapsi olisi terve, en usko että kukaan ihan toivoo erityislasta ja tietysti diagnoosin selvittyä varmasti ihan jokaisella pyörii näitä ajatuksia päässä, kun on epävarmuutta ja niin vähän tietoa siitä, millaista se elämä oikein sen erityislapsen kanssa sitten tuleekaan olemaan, sitä kun ei voi etukäteen tietää. Tässä vaiheessa sitten ihmiset jakautuvat kahteen ryhmään; heihin, joilla ei ole oikea elämäntilanne taikka rohkeutta edes lähteä yrittämään elämää erityislapsen kanssa ja heihin, jotka alkavat hankkimaan tietoa ja keräämään rohkeutta sitä tulevaa koitosta varten. Eikä se adoptioon antaminenkaan ole väärin tai tee sinusta huonoa ihmistä, päin vastoin on todella hyvä, että osaa punnita omat voimavaransa ja tehdä sen päätöksen, että itse ei siihen elämään pysty, mitä ajattelee erityislapsen tuovan mukanaan ja silloin on ehdottomasti molempien kannalta adoptio se parempi vaihtoehto, joka sekin vaatii varmasti älyttömästi rohkeutta ja voimia, varsinkin jos siitä raskaudesta jo moni tiesi jolloin alkaa varmasti kysely, että missäs se vauva oikein on.

      Poista
    4. Ymmärrän mitä takoitat. Kehitysvammainen lapsi varmasti kyllä ihan rehellisesti peloittaa jokaista vanhempaa alkuun, ikään katsomatta..

      Poista
  7. Anonyymi. En halua julkaista kommenttiasi. Olet mitätodennäköisimmin kirjoittanut mulle aikaisemminkin. Olet jo onnistunut yrityksessäsi ja saat minut lannistumaan. Vaikkakin tulevaisuutemme Piippiksen kanssa olisi kurja ja huono, niin pitääkö mun sitä nyt surra?!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja vaikka se olisikin, en silti tekisi mitään toisin, eli tässätapauksessa antaisi tyttöä adoptoitavaksi. Mitä haluat mulle viestittää? Laita sähköpostiin.

      Poista
    2. Onko ymmärryksessäsi vikaa? Yritin viestittää sulle että SINUN kirjoituksesi voivat loukata ja masentaa toisenlaisessa,vaikeammassa tilanteessa elävää vanhempaa! Hän tuntee olevansa täysin epäonnistunut kun ei jaksa aina iloita lapsestaan vaikka kuinka tätä omanaan rakastaa. Ja sinä sitten haluat AUTTAA kaikki yhtä onnellisiksi kuin itse olet.Tuo jos mikä on tekopyhää. Yritä nyt vaan tajuta että kaikki eivät koe samoin kuin sinä.Eikä sinun tarvitse muuttua eikä ryhtyä onnettomaksi.Eikä kukaan ole myöskään ennustanut sinulle mitään onnetonta tulevaisuutta.Kertonut vaan läheisensä tilanteesta.Mutta tätä keskustelua on aivan turha jatkaa kun elät omassa kuplassasi.Yhtä asiaa kuitenkin ihmettelen.Miksi sinun täytyy noin hirveästi koko ajan todistella tuota onnellisuuttasi lukijoillesi? Joka ikisessä kirjoituksessasi.Todisteletko sitä itsellesi? Muille? Ja miksi aina koet kaikki mielipiteet hyökkäyksenä vaikka tarkoitus on herättää keskustelua.Samoin alentuva suhtautumisesi anonyymien kommentteihin on typerää.Monet meistä vain suojelevat perhettään ja läheisiään eivätkä siksi esiinny nimellään ja kuvillaan Olen jonkin aikaa seurannut blogiasi.En ole aiemmin kommentoinut postauksiisi vaikka muuta väitätkin. Ja heti nyt toteankin että blogisi taitaa ollakin aivan väärä foorumi minkäänlaiselle objektiiviselle keskustelulle,mielipiteiden vaihdolle.Niinkuin useat muutkin blogit joissa pitäisi vaan kehua ja olla kaikesta samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Sulje siis anonyymien kommentointimahdollisuus niin säästyt ajattelemastakaan mitään muuta kuin oma totuutesi asioista. En jatka kanssasi mihinkään johtamatonta väittelyä!


      Poista
    3. Ok. Pointtisi ymmärsin nyt, kun asiaa tarkemmin valaisit. Sitä en vieläkään ymmärrä, miksi alunperin lähdit niin asiattomalle linjalle, kuin mitä teit ensimmäisessä kommentissasi? Olenko niin pahasti aiheuttanut mielipahaa sinulle/läheisillesi, että viestiäsi ei voinut vähän asiallisemmin kirjoitella? Tarkoituksenani ei ole koskaan ollut pahoittaa kenenkään muun äidin tai isän mieltä, ja siksi tämä tällainen rehellisesti loukkaakin.

      Blogini linja on alusta asti ollut hyvin selkeä. Positiivisuudesta saan itse voimaa jaksaa tätä meidän arkeamme. Ja juu kyllä, se on aika-ajoin hyvinkin rankkaa, mutta silti onnellista. Miksi minun pitäisi antaa ymmärtää jotain muuta, jos en niin koe? Sanot, että olet seurannut blogiani, mutta siltä se ei kuullosta, sillä olen kyllä kirjoitellut useasti myös arkemme ongelmakohdista. Minusta nyt vaan tuntuu, että tämä onnellisuusasia on sinulle ongelma?

      Vertasit aikaisemmassa kommentissasi meidän tilannetta samaksi, kuin mitä tuttavaperheelläsikin on. Yllätysdown, ei liitännäisiä, onnellinen lapsuus, mutta kuinkas sitten kävikään? Yhtäkkiä tilanne olikin kääntynyt päälaelleen? Miksi ylipäätänsä kerrot minulle tästä, kun jokaisen tarina on ihan omanlaisensa? Sitä kun olen itsekin yrittänyt täällä painottaa. Kaikilla vertaisperheillä ei arki ole yhtä “tavallista”.

      Ja jos blogini ei miellytä, miksi enää edes käyt lukemassa postauksiani? Ilmeisesti mun tyylini kirjoittaa elämästämme ei sinuun iske?

      Todistelenko onnellisuuttani itselle? En. Olen oikeasti tyytyväinen tämänhetkiseen elämääni ja niihin kortteihin, jotka meile jaettiin. En koe tarvetta todistella kenellekään mitään, mutta bloggaamisesta on tullut mulle niin kovin rakas harrastus, että tämä kaikki tulee ihan luonnostaan. Tää on vaan mun tapani tehdä tätä juttua.

      Todistelenko onnellisuuttani muille? En. Haluan tehdä selväksi, että meidän elämä on melko tavallista ja että elämä ds-lapsen kanssa voi oikeasti olla hyvää. En uskonut siihen itsekään Piippiksen syntymän hetkellä, mutta olemme yllättyneet tästä kaikesta ja puhummekin tästä kotona usein. Viikoittain. Uskoisin, että jokainen joka meidän perheen kanssa on tekemisissä, tietää mistä puhun.

      47 palasta on meidän tarinamme. Tuntuu tosi pahalta kuulla, että voin kirjoituksillani pahoittaa muiden vanhempien mieltä. Skrollaahan alaspäin ja katsoppas tarkemmin, hehkutanko jokaikisessä postauksessa?

      On hyvin harvinaista, että jätän kommentteja julkaisematta. Ne kerrat mahtuvat yhden käden sormiin. Syy miksi en ensimmäistä viestiäsi julkaissut johtuu tietynlaisesta vihasta, joka paistaa siitä läpi.

      Olen kovasti pahoillani, jos satutan kirjoituksillani. En vaan oikein osaa tehdä tätä toisin, enkä haluakaan. Anonyymikommentointia en sulje, sillä pääsääntöisesti saan tosi asiallisia ano-viestejä. Kyllä tiedän sitten itse, kun on aika toimia toisin.

      Muuta en nyt osaa sanoa. Pieni hämmennys on läsnä.

      Aurinkoa syksyysi.

      Poista
    4. Ja niin, sanoit myös ettet kadehdi ds-lasten vanhempia? Miksi niin sanoit minulle? Jos tuttavasi kokee saaneensa ne paskat kortit ds-lapsen myötä, niin kaikki vanhemmat eivät todellakaan koe samallatavalla. Ihan tosi. Nyt järki käteen.

      Poista
  8. Et Agu lannistu moisista "anonyymeista" - meistä ei hitto vieköön kukaan tiedä millainen tulevaisuus meitä odottaa, se että synnyttää "terveitä" lapsia ei kyllä takaa mitään, ei terveyttä loputtomiin, ei onnellisuutta, ei kaverisuhteita, ei turvallisuutta...kyllä se tulevaisuus on kaikille ennalta-arvaamaton. Tottakai jokainen toivoo kaikkea hyvää ja normaali ihminen toivoo sitä myös muille (toisin kuin tämä anonyymi...) Kivaa syksyä teille <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo ehkä käytin väärää sanaa. En lannistu, mutta turhaudun ja suutahdan. Eipä täällä blogissa kenenkään tarvitse väkisin rampata.
      Ja kiitos <3 kivaa syksyä sulle myös! :)

      Poista
  9. Älä välitä typeristä kommentoijsta. Ajattelepa miten huono meiniki sillä on kun pitää käyttää aikaa ja energiaa siihen, että saisi onnellisia ja tyyvyäisiä ihmisiä kyykytettyä. Toivottavasti hän löytää elämäänsä jotain kaunista itsekin. Surullista lähinnä.
    Ja samaa mieltä erityisen kanssa. haasteita on ja välillä väsyttää mutta en nyt tiedä onko niitä enempää kun muissakaan lapsiperheissä. Ne on ehkä erilaisia. Jotkut asiat ovat itseasiassa helpompia meillä kun mitä seuraa kaverin tavislapsen kasvua. Että kaikessa puolensa.

    VastaaPoista

Suosituimmat

Facebook

Instagram