Ettäkö miten lapsiamme kasvatamme?

17.46

Lupailin tänään facebook-sivuilla vähän syvällisempää pohdintaa, joten tässä sitä nyt sitten tulee. Haluan heti alkuunsa painottaa, että kyseessä ovat vaan mun oman pääni sisäiset ajatukset, jotka jostainsyystä pyrkivät sieltä pään sisästä nyt ulos. Luvassa siis varmaan täydellisen epätäydellistä ja sekavaa ulosantia. Mikään kirjoittamani asia ei myöskään ole absoluuttinen totuus, ja se nyt lienee sanomattakin selvää. Joku varmasti ärsyyntyy tästä, mutta liiaksi ei kannata.

Viimeaikoina olen kohdannut muutamia tilanteita, joissa selkeästi mun omia kasvatusmetodeja kyseenalaistetaan. Sen enempää en jaksa ruotia, että missä nämä tilanteet ovat tulleet esille, mutta olkoon kyse nyt sitten So-Me:sta tai tosielämästä, niin nämä tilanteet ovat jääneet kaihertamaan mun mieltäni.  Äiti,  ja vieläpä bloggaaja. Tämä postaus oli vain ajan kysymys! ;)

Olen tässä äitiyteni taipaleella oppinut huomaamaan sen, kuinka voimakkaasti jotkut ihmiset arvostelevat toistensa kasvatustapoja sekä netissä, että ihan naamatustenkin. Myönnän myös sen, että olen varmasti tähän samaan syyllistynyt itsekin joskus. Nykyään pyrin kuitenkin välttämään, sillä olen huomannut kuinka paljon se loukkaa kun omia kasvatustaitoja kyseenalaistetaan, tai omia pieniä armaita arvostellaan. Viimeaikoina siis asiaa on tullut pohdiskeltua paljonkin. Siinä sivussa olen oppinut itse ymmärtämään sen, että lasten varttuessa usein myös haasteet lisääntyvät (ei kaikilla, mutta toisinaan niin tapahtuu), ja lasten kasvattaminen ei tottavie ole kaikille "pala kakkua". Paikallaan kehnosti pysyvä, tai vilkas lapsi ei välttämättä aina tarkoita sitä, ettäkö häntä ei olisi yritetty kasvattaa "oikeaan suuntaan".

Äitiysvuodet ovat opettaneet mulle sen, että poikalapsen kasvattamiseen kannattaa suhtautua vähän toisenlaisella asenteella kuin tyttölapsen. Tämäkin edelleen vain mun mielipide, sekä se omakohtainen kokemus. Palaan tähän kohta tarkemmin.

Siispä, miten tätä meidän kolmikkoa nyt sitten kasvatetaan?

Yritän pääpiirteittän sen nyt teille kertoa. Tavoitteenamme H:n kanssa on kasvattaa jokaisesta lapsestamme toisia ihmisiä kunnioittavia, onnellisia ja rehellisiä kansalaisia. Opetamme niissä tilanteissa, kun koemme opettamiselle olevan tarvetta. Myönnän silti nyt rehellisesti, että on paljon  myös sellaisia hetkiä kun tuo ote lipsuu. Väsymys, se lienee suurin syy siihen, miksi niin tapahtuu. Supervanhempia kun emme ole,  niin sillointällöin on vaan helpompi antaa periksi, kuin pysyä päättäväisesti jämptinä. Uskon, että moni vanhempi tunnistaa tämän tunteen.

Lapset toki ovat luonteiltansa erilaisia, ja joskus yhtä vilkasta lasta voi olla haastavampi kasvattaa, kuin vaikkapa kahta rauhallista tyyppiä. Meillä tällähetkellä uhmispoika, sekä vilkas 1-vuotias verottavat aika-ajoin eniten voimista. Ihan rakkaudella ja rehellisesti tämän nyt sanon. PikkuW on tosi kiltti ja herkkä luonne, mutta omaa tahtoa löytyy silti tässä kehitysvaiheessa, ja näin tietysti kuuluukin olla. Hän on myös poika, ja itse ajattelen niin että jossainmäärin pojan täytyy myös vapaasti antaa olla pieni "pojankoltiainen". Pojat leikkivät vähän rajummin, ja leikin luonne on yleensä hieman toisenlainen kuin tytöillä. Ihan kaikkea ei vaan voi kieltää. Sitä kuuluisaa maalaisjärkeä yritän noudattaa kasvattajana tässäkin asiassa. Olen siis joutunut hölläämään paljon ihan luonnostaan, sillä Piippiksen syntymän jälkeen olin pitkänaikaa aivan liian ylisuojelevainen. Niin hölmöltä kun se kuulostaakin, en uskaltanut alkuun jättää tyttöä edes isän kanssa kahdestaan, ettei tapahdu mitään peruuttamatonta. Nyt muutaman vuoden jälkeen luotan mieheeni kuin kiveen, ja olen saanut tsiljoonasti huomata, kuinka taitava hän on isän roolissaan. Mutta niin, lasten täytyy saada kiivetä, hyppiä ja painia. Lapsen täytyy saada uskaltaa itse. Toki kohtuuden rajoissa, eli ihan puun latvaan asti ei tarvitse kolmevuotiasta päästää ;) Ja sängyllä ei saa pomppia. Se on ehdoton ei. Sohvallakaan ei periaatteessa, mutta siellä kyllä siitäkin huolimatta sillointällöin pompitaan. Puolensa siinäkin hommassa, sillä Piippiksen keskivartalon motoriikka on kehittynyt valtavasti. Silmäkulmani pilkehtii. Tästäpä muuten vielä loistava aasinsilta tänään tapahtuneeseen, kun meidän PikkuW sai aamupäivällä kävellä itse mummolaan siitäkin huolimatta, että äidin sydän oli tuon pienen hetken verran kovasti sykkyrällään. Poitsu heilautti kättänsä iloisesti ja huusi "Moikka äiti!". Kääntyi muutaman kerran vielä vilkuttamaan, ja huusi lopulta mulle, että "Menetkö sinä jo sisälle?". Huokaisin syvään, ja annoin pojalle pienen hetken verran turvallista vapautta. Hienosti oli päässyt perille, ja huudahtanut vastaantulevalle mummille jo kaukaa, että "Täältä mä tuun!"

Mutta palaan vielä hetkeksi alkuperäiseen teemaani. Arvostelu on siinäkin mielessä turhaa, silä lapsethan oppivat omaan tahtiinsa!  Se ei tarkoita sitä, etteikö heitä opastettaisi toimimaan "oikein". Meidän perheessä vanhempien huomio jakautuu kolmen lapsen kesken, ja tuo huomiontarvekin usein saa tilanteen hetkessä muuttumaan hyvin katastrofaaliseksi täällä kotona (tai ihan missä vaan), siis jos sille päälle sattuvat. Ollaan tietysti yritetty antaa jokaiselle lapselle myös kaksinkeskeistä aikaa jommankumman vanhemman kanssa, ja mielestäni ollaan siinä hyvin onnistuttukin. Viimeksi tänään sain Piippiksen kanssa kahdestaan laittaa pyykit, ja lueskella rauhassa kirjoja. 

Meidän lapset oppivat päiväkuivaksi suht myöhäisessä vaiheessa, mutta oppivat kuitenkin. Sama pätee itsenäiseen syömiseen. Toiset 1-vuotiaat vetelevät sapuskansa naamariin jo hienosti itse, mutta meillä homma ei vielä täysin itsenäisesti onnistu. Kolmevuotias kuitenkin osaa (hehheh). Neljävuotias ei. Tässä tilanteessa tulee luonnollisesti kuitenkin ottaa huomioon Piippiksen käsien pehmeä lihastonus. "Haba" puuttuu. Fysioterapiassa asiaan kiinnitetään nyt erityishuomiota, ja kyllä se neiti vielä oppii itse ruokansa syömään (siis ruokailuvälineillä), ihan varmasti.  

Siispä. Koemme H:n kanssa kumpikin, että meidät on aikanaan kasvatettu hyvin, ja suurinpiirtein samalla metodilla yritämme omammekin koulia kunnon kansalaisiksi. Selkeät rajat arjessamme(joita enimmäksee noudatetaan), sekä pääsääntöisesti hyvin käyttäytyvät lapset ovat meille tavoittelemisen arvoinen asia. Siihen pyrimme. En tiedä johtuuko se Piippiksen kehitysvammastakin, että olemme omaksuneet vähän lepsumman asenteen näissä oppimisasioissa. Se ei häiritse meitä, niin silloin tietysti toivoisin ettei se muitakaan häiritse. Sekoaisin jos jutuisin stressaamaan tästäkin asiasta päivittäin. Tärkeintä mulle on edelleen se, että lapset kokevat olonsa turvalliseksi, sekä rakastetuksi. Että nauravat ja ovat silminnähden onnellisia, pieniä lapsia. Yhdessä opetellaan elämään siististi, käyttäytymään hyvin ja uskon että siinä kyllä onnistutaankin. Lelut siivotaan illalla yhdessä koriin, ja muistetaan kehua paljon jos homma toimii. Jos taasen ei toimi, niin ei käytetä energiaa ylimääräiseen taisteluun, sillä taas tulee se hetki, kun lelut siivotaan koriin ihan kiltisti. Sitten taas kehutaan. 

Ja mä ajattelen, että niin kauan kun syyllisyys paistaa lapsen silmistä hänen tehdessään väärin, ei ole mitään hätää. Toivottavasti joku tietää mitä tarkoitan.


Yhtälailla kun kasvavat, niin myös oppivat ja kehittyvät omaan tahtiinsa. Tässä meidän 3-vee pikkuveli, ja 4-vee isosisko. Ei ehkä niin tavallista, mutta kaunista. Mun silmissäni ainakin.


Ei arvostella enää.
Ei vertailla negatiiviseen äänensävyyn toisiamme, eikä lapsiamme.
Inspiroidutaan. Motivoidutaan. Ihastellaan.

Suurin osa ihmisistä onneksi toimiikin näin.




You Might Also Like

14 kommenttia

  1. Jokainen äiti varmasti kohtaa arvostelua jossakin vaiheessa. Toisten sanat on helpompi ohittaa, kun itse tietää mitä on tekemässä ja miksi. Ja jokainen tavallaan. Jos kasvattaa lapsiaan puhtaalla sydämellä ja parhaansa yrittäen ei voi mennä metsään. On tärkeää myös hyväksyä oma vajaavaisuutensa ja olla itselleen äitinä myös armollinen. Silloin opettaa lapsille myös jotain tärkeää. Täydellisyyttä ei ole olemassakaan. Tärkeintä on juuret ja siivet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin juuri. Tärkeintä kun itse on tyytyväinen omaan panokseensa. Pätee myös bloggaamisessa ;)

      Poista
    2. Arvostan suuresti mietteitäsi,luulen,että moni äiti ei ajattele lasten kasvatuksesta noin syvällisesti.Omat lapset on kasvatettu maalaisjärjellä ja sydäntä kuunnellen ja ihan kelvollista sakkia kaikki kolme😉 t Ulla

      Poista
    3. En mäkään pohtinut muutama vuosi sitten. Hämmästelin vain sillointällöin. Päätin myös, että pohtimiset tämän asian tiimoilta jäävät tähän postaukseen :)

      Poista
  2. Jokainen tottakai kasvattaa lapsensa oman parhaan taitonsa ja arvojensa mukaan.Silti opettajana näen aina punaista kun kuulen/ luen tuon lauseen : Pojat on poikia ja poikien täytyy saada....Näitä käsityksiä sitten yritetään koulussa oikoa ja olla tasa-arvoisia.Ei katsota sormien läpi poikien hölmöilyjä ja moitita tyttöjä samoista asioista mitä pojille 'sallitaan'.Ei oteta ennakkoasennetta että pojat nyt pärjää matkassa,mutta tytöt on siinä aina huonompia.Listaa voisi jatkaa vaikka miten pitkälle.Lapset sisäistävät helposti aikuisen odotukset ja puheet ja alkavat käyttäytyä sen mukaan.
    Eniten tuossa kotikasvatuksessa olisin huolissani siitä että lapsia nykyisin 'kasvattavat' enemmän telkkari,tietsikka ja kännykkä kuin vanhemmat.Kolmevuotiiat kommunikoivat yksittäisillä sanoilla eivätkä lauseilla koska vanhemmat eivät puhu heidän kanssaan vaan ovat myös nenä kiinni kännyköissään ja tietsikoissaan.Ei iltasadun lukeminen riitä! Ja tämä ei ole kritiikkiä sinulle vaan herätystä kaikille äideille ja isille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa! Kiitos kommentistasi. Se oli ihan hyvä. Syötän kuopusta ja vastaan ajan kanssa nyt viestiisi. Haluankin tähän alkuun kysyä, onko sinulla itselläsi lapsia? Poikia?Tyttöjä?Kerroin postauksessa vain tämänhetkisestä omakohtaisesta kokemuksesta. Itse kun nyt vaan koen niin, että on jollain tasolla erilaista kasvattaa tyttöä ja poikaa, koska mielenkiinnon kohteet ovat osittain toisistaan poikkeavia. Leikit ovat myös sillointällöin erilaisia, ja usein pojilla meno äityy hurjemmaksi luonnostaan. Katsotaan, mitä mieltä olen muutaman vuoden päästä, sitä en tiedä. Tein jo alussa selväksi, että nämä ovat vaan mun ajatuksiani. Silti tosi kiva, että toit mielipiteesi julki.

      Tuosta puheenkehityksestä en vaan voi olla samaa mieltä kanssasi. Meidän kolmevuotias on varttunut vuotta vanhemman kehitysvammaisen, pääsääntöisesti puhumattoman isosiskon kanssa. Me isi ja äiti, olemme ihan rehellisesti kuluttaneet jonkinverran aikaa päivittäin koneella ja kännykän parissa , mutta siitäkin huolimatta poika puhuu kokonaisia (joskin vähän epäselviä) lauseita, ja hänen kanssaan pystyy täysin jo kommunikoimaan sanoin. Annamme toki paljon aikaa myös yhteiselle ajalle, ja se on kaikista tärkeintä arjessamme. En millään tasolla halua olla tukemassa ajatusta siitä, että vanhemmat normaalilla some-käyttäytymisellään voisivat hidastuttaa lastensa puheenoppimista. Tavallaan se ajatus jopa loukkaa. Miksi tänäpäivänä yritetään syyllistää vanhempia kaikin mahdollisin tavoin? Meillä katsotaan paljon dvd-elokuvia, mutta kokemukset niistä ovat melkeinpä päinvastaisia. Erityislapsi, jolla on puheen kehityksen viivästymä, on aivan silminnähden oppinut Risto Räppääjien ja Pipsa Possujen kautta puhumaan paremmin. Se on ihan selvä totuus. Vaikka haluaisimme, niin emme voi sitä kieltää. Tiedän, että et kohdistanut kommenttiasi henkilökohtaisesti minuun, mutta tunnen niin monta äitiä, jotka tuosta so-me asiasta ovat mielensä pahoittaneet, ja haluan vähän puolustaa heitäkin. Asiat vaan eivät ole aina niin mustavalkoisia..

      Poista
    2. Minä olen nyt jo hieman vanhempi täti ja minusta tää puheen kehityksen ja somen rinnastaminen, joka mediassa on nyt pinnalla, on nyt myös vähän outoa. Jos perheessä ollaan sillä tasolla, että lapselle ei puhuta (itse ihmettelen, miten tämä on edes normaalissa arjessa mahdollista), on siellä kyllä varmasti paljon muutakin pielessä, kun pelkkä somessa roikkuminen.

      Poista
    3. Juu, olen samoilla linjoilla kanssasi :)

      Poista
    4. Tämä 'opettajan' kommentti kuvastaa valitettavasti koulumaailman suhtautumista poikiin. Että koska poikien käytös eroo tyttöjen käytöksestä se on hölmöilyä, ja niitä joutuu koulu ojentamaan tavoille. Ei pojat hölmöile yhtään tyttöjä enempää. Pojat on poikia ja tytöt tyttöjä ja molempien kuuluu saada hölmöillä ja oppia siitä. Lapsia kun ovat. Koulun suhtautuminen on kaikkea muuta kuin poikia suosiva. Sehän on nähtävissä jo tyttöjen ja poikien koulumenestyksen eroissa. Ehkä olisi muutokseen syytä koulumallissa eikä siinä, miten poikia kasvatetaan.

      Poista
    5. Ope vastaa: Toin ehkä viestini epäselvästi esille.Tarkoitan että meillä on usein aika stereotyyppiset käsitykset siitä millaisia ovat / millaisia kuuluu olla poikien/ tyttöjen ja sitten vielä kasvatuksessamme vahvistamme näitä käsityksiä.Vahvistamme poikien vauhdikkaampaa menoa koska 'poikien kuuluu olla sellaisia' ja vastaavasti vahvistamme tyttölasten 'tyttömäistä' käytöstä.Tällä teemme vahinkoa molemmille.En ole mikään sukupuolineutraalin kasvatuksen edelläkävijä,mutta yritän nähdä lapsessa yksilön.Poika ei saa riehua yhtään sen enempää vain siksi että on syntynyt pojaksi eikä tytön tarvitse olla hiljainen ja huomaamaton vain siksi että on tyttö. Ja kaikki alkaa jo sieltä kotikasvatuksesta. Lasta tulisi kohdella omana itsenään oli hän sitten tyttö tai poika.

      Poista
  3. Mutta miksi sängyllä ei saa hyppiä? Siis ihan mielenkiinnosta, yllätti sun jyrkkä kanta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koska sieltä on tultu pari kertaa tosi pahasti lattialle, ja sängyn yläpuolella on vaarallinen peili.
      Siksi :)

      Poista
    2. Hehe mä ajattelin että siellä on joku periaate taustalla :) (ehjänä säilymisen mäkin tajuan)
      Äänestin! ;)

      Poista

Suosituimmat

Facebook

Instagram