Mukava ja vähän haikeakin päivä takanapäin. Aamu alkoi onnittelulaululla , jonka jälkeen saatiin Pirpanalta raikuvat aplodit! Puuron jälkeen syötiin jäätelöä sohvalla sekä viitottiin ja viserrettiin. Iltasella ei meinattu malttaa viedä tyttöä nukkumaan, sillä leikit uudessa leikkimökkiteltassa/kiskassa maistui niin makialle. Iloinen höpinä kuului majasta vaikka tyttöä ei näkynyt. Ikkunasta oli kiva kulkea sisään ja ulos. Lahja oli kummisedän tuoma ja tosi mieluinen. Palkinnoksi siitä, Piippis opetti kummisedän viittomaan "kissa",  näytti ihan kädestä pitäen. Huvittavan tilanteesta teki se, että "Kissa" on yksi kummisedän kutsumanimistä.

Melkein kaikki Piippiksen tärkeimmistä hahmoista olivatkin tänään paikalla juhlimassa näitä kaksivuotisia. Pirpanan myötä nämä ihmiset ovat muuttuneet myös entistä tärkeimmiksi mun silmissäni. Tuntuu tosi hyvältä, että tytöllä on näinkin monta, aikuista ystävää. Pahalta tuntuu vähän se, että olen  itse selkeästi menettänyt muutaman tärkeäksi kokeneeni hahmon elämästäni parin vuoden sisään. Syytä siihen en tiedä. Sen tiedän, että tämäkin ilmiö on vain osa elämää ja sen asian kanssa on elettävä.

Mutta takaisin siihen kaikista tärkeimpään. 

Pirpanan vaatekaapin sisältö kasvoi taas muutamalla iiihanalla kesähepeneellä ja ekan polkupyöränsäkkin tyttö sai jo. Myös puheterapeutin suosittelemiin mallintamisleikkeihin sopivat muoviset kupit ja kannun Pirpana sai ja niillä leikitäänkin varmasti huomenna täällä kotona. 

Kiitos kaikille mukana olleille! <3

Aamulla kohti Rinnekotia koko konkkaronkka. Jännä nähdä, millä mielin illalla kirjoittelen, jos kirjoittelen. Varmasti ihan hyvillä mielin.

Nyt on sellainen olo, että aika saisi pysähtyä hetkeksi. Miksiköhän oon näin surumielisessä tilassa? Onhan onnellisen päivän ilta..?

Ihan uusi olotila. Omien lasten vanheneminen ketuttaa? :D