Suloisin kesän merkki

14.54

Meidän perheessä vietetään synttäriviikkoa. Sunnuntaina tulee kuluneeksi 6 vuotta siitä, kun esikoiseni syntyi maailmaan - tehden musta sen leijonaemon mikä tänä päivänä olen.  Saapuvan synttärin kunniaksi julkaisen taas vähän kirjan matskua täällä bloginkin puolella. Ihan lyhykäisen, mutta tärkeän muiston.

 
 ”Mä en jaksa enää, mä kuolen tähän paikkaan!”. Näin kaikuu väsynyt ja epätoivoinen huuto Kätilöpiston synnytysosaston käytävällä toukokuisena yönä, kun synnytän esikoistani jo toista vuorokautta. Elämme vuotta 2011.  Epiduraalin voimalla olen hetki sitten saanut tovin hengähtää ja kerätä voimia, mutta siitäkin huolimatta työstän lastani maailmaan tajunnan rajamailla. Ponnistan raivokkaasti kerta toisensa jälkeen ja minusta tuntuu hyvin vahvasti siltä, ettei vauva toimi yhteistyössä kanssani. 


Kätilö hälyttää lääkärin paikalle, sillä vauvan sydänäänet notkahtavat yhtäkkiä huolestuttavan alas. Olen niin uupunut, etten siinä tilanteessa itse jaksa murehtia mahdollista saapuvaa sektiota tai muitakaan toimenpiteitä. Toivon vaan sydämestäni, että tämä koettelemus kääntyisi pian voiton puolelle ja saisimme pienokaisen syliimme. Vaikka olenkin hyvin voimaton, muistan selkeästi sen, kuinka lääkäri pitää imukuppia kädessään ja valmistautuu vauvan ulosauttoon. Kätilö antaa luvan vielä kerran ponnistaa ja hyvä niin, sillä tuolla ponnistuksella vauvan pää syntyy ja imukuppia ei tässä synnytyksessä tarvita.


Hiljaisuus vyöryy synnytys-saliin ja hätäännyn. ”Miksi se ei itke? Onko sillä kaikki hyvin?”. Kätilön kasvoilta paistaa huoli ja siinä hetkessä tiedän, ettei kaikki nyt mennytkään suunnitelmien mukaan. Muutama minuutti vauvan syntymän jälkeen kuulen nuo sanat, jotka eivät unohdu. ”Vauvalla on erityispiirteitä, epäillään mahdollisesti Downin syndroomaa”. Maailmamme mustenee hetkeksi ja Heikiltä lähtee kirjaimellisesti jalat alta.


Kätilö suhtautuu tilanteeseen upeasti. Hän hymyilee ja nostaa vauvan rinnalleni luottavaisin mielin. Vauvani pieni suu hamuilee rintaa määrätietoisesti ja omat ajatukseni ovat hyvin ristiriitaiset. Olen niin kovin pettynyt ja surullinen, mutta samaan aikaan hämmästelen tuota pientä. Hän toimii juuri niin kuin pitääkin ja ensimmäinen imetys jää mieleeni ikimuistoisena sekä kauniina tapahtumana – yllätysdiagnoosista huolimatta. 

Kätilö toivottaa meille paljon onnea ja jättää pienen perheemme nukkumaan synnytyssaliin. Seuraavat päivät, viikot ja kuukaudet elämme uuden opettelulle. Erityislapsen vanhemmuus asettuu pikkuhiljaa meihin kahteen ja antautuminen sille on koko ajan helpompaa. 



6 vuotta on siis kulunut tuosta ylläolevasta, ja syksyllä tuo meidän ensimmäinen maailmanmullistajamme lähtee tarpomaan koulutietä kohti. Hän on kuin kuka tahansa 6-vuotias. Leikkiväinen, nauravainen, itsepäinen, kaikkitietäväinen. Huolehtivainen sekä rakastava isosisko pienemmillensä. Suukottelija ja silittelijä. Tanssii itsensä onnellisesti pyörryksiin, muistaa sanatarkalleen lempparisarjojensa repliikit sekä laulaa Frozenia kylpyammeessa kovaa ja korkealta. Rakastaa mokkapaloja, jäätelöä ja keksejä. Karkkia ei syö. Suklaata senkin edestä. Lemppariruoakseen ilmoittaa päättäväisesti "Chi-i kon caane".

Kun hän näkee kyyneleitä rakkaimpansa poskella niin tulee hän sataprosenttisella varmuudella halaamaan lujasti - tirauttaen myös itse kyyneleen jos toisenkin silkasta myötätunnosta.

 Kaikinpuolin siis ihana neiti, meidän oma mussukka.

<3


 "Piippiksen synttäreistä alkaa aina kesä", sanoi tytön kummitäti mulle eilen puhelimessa. Hassua, sillä meistä on yhteisen elämämme alkutaipaleelta asti tuntunut ihan samalta! Viime vuonna grillattiin juhlavieraille ja nähtäväksi jää, että noudatetaanko tänäkin vuonna tuota hyväksi todettua kaavaa. Etupihan kirsikkapuukin ehtii täyteen kukoistukseensa juuri sopivasti.

Aurinkoista ja lämpöistä viikon alkua kaikille! 

You Might Also Like

4 kommenttia

Suosituimmat

Facebook

Instagram