"Tiitiäinen metsäläinen,

Pieni menninkäinen.

Posket tehty puolukasta,

tukka naavan tappurasta.

Silmät on

siniset tähdet."

Rehellisesti, aika haikea fiilis. Meidän kaikista pienin täytti lauantaina jo 2 vuotta. Hän on haastanut, mutta hän on sitäkin enemmän meille antanut. Aamuisin hukuttaa jokaisen perheenjäsenen märkiin suukkosiin. Ihana mimmi, joka puhua pälpättää päivä toisensa jälkeen enemmän ja enemmän. Laulaa kuin pieni enkeli  ja liikuttaa meidät vanhemmat kyyneliin–joka päivä. Muistuttaa isosti mun omaa (nyt jo edesmennyttä) Lapuan mummoa. Yhdennäköisyys on hämmentävää.

Hän myös yllätti täydellisesti meidät ilmoittaessaan saapumisestaan, mutta ilmankaan emme enää osaisi olla.

Onneksi olet nyt tässä, täydentämässä meidän perhettä. Niin rakas ja tuhannen suloinen PikkuH!

Lauantai-aamuna me vanhemmat heräsimme siihen, kun Piippis ja PikkuW lauloivat lastenhuoneessa "Paljon oooooneeeaa vaan, paljoooon  onneea vaan.." tämän jälkeen vetäsivät vielä englanniksi perään. Herättivät siis tarkoituksellisesti pikkusiskon–sangen suloisissa tunnelmissa. Pinnasängyssä fanfaaria vastaanotti onnellinen sekä hymyileväinen pieni iso tyttö.

Synttärijuhlaa vieteltiin perheen sekä kummien läsnäollessa, pienessä piirissä. Päivä oli kaikinpuolin onnistunut ja lapset nukahtivat tyytyväisinä illalla peiton alle.

Joko saa nipistää? On meillä ihana jengi tässä.. Ovat toisillensa kaikki kaikessa. Ja meille vanhemmille tietysti myös, se lienee itsestäänselvyys.

Tässäpä vielä kahden vuoden takainen synnytyskertomus . Kuvat hassusti, koska kirjoittelin silloin blogspotissa, mutta olkoon..

Kivaa alkavaa viikkoa!

Kiitos rakkaat lukijani kärsivällisyydestä! Kaksi ensimmäistä viikkoa vauvan kanssa on mennyt ihmetellessä ja aikamoisessa hulabaloossa muutenkin. Toipuminen otti allekirjoittaneelta aikansa, mutta nyt elämä alkaa voittaa ja arkikin loksahtaa paikoilleen ihan kivasti. Ollaan täällä tulevassa kodissa taas kesää viettämässä  ja se on kyllä ollut iso helpotus kaiken tän sekosekoilun keskellä :D takapihan trampoliini on nimittäin pelastanut monta kimuranttia tilannetta kuluneen viikon aikana.

mun elämäni rakkauspakkaus numero 2 on tänään puolivuotias.  Puolivuotias ja niin iso pieni mies jo?!
Palataan vielä kerran ihan hetkeksi elokuun toiseen. Jännitti tosi paljon. ONNEKSI en tiennyt mitä tulevan vuorokauden aikana tulee tapahtumaan. Eniten pelkäsin että vauvalle tapahtuu jotain, mutta kuinkas sitten kävikään..?

Välillä palaan pikku W:n syntymäpäivään ja tuntemuksiin joita koin. Muistan vahvasti kuinka luovutin.  Suukotin H:n "viimeisen" kerran, ihan oikeasti. Kun mua jo toistamiseen kiireisesti kärrättiin leikkuriin niin mietin mielessäni että - Näinkö tässä nyt sitten kävi?! Että en sitten saa tähän uutukaiseemme tutustua tämän paremmin. Olin niin väsynyt ja niin toisten armoilla. Ikävöin kotiin ja eniten kaikista mä ikävöin Pirpanaa. Mulla ei ollut hajuakaan siitä, mitä mulle tullaan seuraavaksi tekemään.

On hyvä olla tässä kun ymmärtää minkälaisen prässin sitä kävikään läpi ja että siitä selvisi ylipäätänsä hengissä. H ehkä voi samaistua näihin tuntemuksiin koska hän tavallaan kävi myös sen saman prässin läpi. Henkisesti.

Olen kiitollinen kun katson tuota meidän pientä poikaa. Vaikka yhteinen alku oli hyvinkin takkuileva, enkä kyennyt hoitamaan häntä samallatavalla kun hoidin Pirpanaa n. 2 vuotta sitten, olen onnellinen että nyt ollaan kaikki tässä, yhdessä. Onneksi, ONNEKSI pikku W oli alusta asti hyvin vahva pieni mies eikä mitään ongelmia ilmennyt.

Edelleen koen että musta ei ole synnyttäjäksi. En uskalla ajatellakkaan uutta raskautta, uutta syntymää. Mä todella olen tehnyt nämä kaksi lasta vaikeimman kautta mutta siltikin, niin ovat kumpikin jokaikisen hetken arvoisia! Nämä kaksi pientä ihmistä ovat tehneet musta voittajan.

Elämä on kuin onkin suuri mysteeri.

Ja tästä ilmeisesti tulikin taas yksi synnytyskertomus. Tää blogi on mun päiväkirjani. Niin tärkeä.

Arki on meillä nyt kovasti hektistä ja suoraan sanottuna vähän rankkaakin. Lähipiiriäni saan isosti kiittää siitä että mulla on aikaa myös nauttia näistä lapsista aina sillointällöin. Näiden pienten vuoksi olen ja elän.

Onnea Wäinöni mun. Elämäni suurin pieni mies. Rakastan sinua valtavasti!

Lupasin jossainvaiheessa vähän kertoa viimeisimmän synnytyksen kulusta ja nyt mulle tuli ensimmäisen kerran sellainen olo että saattaisipa tehdä itsellenikin hyvää vähän kirjoitella noista tapahtumista ja käydä läpi positiivisia sekä negatiivisiakin muistoja tätä kautta. Romaania tästä ei (ainakaan toivottavasti) tule…

Leikkausta edeltävä päivä oli suht rauhallinen. Yritin syödä hyvin mutta suht terveellisesti kuitenkin. Puolenyön jälkeen en enää mitään sitten mutustellutkaan. Aamulla yllätyttiin kaikki siitä kun sekä minä että H oltiin tosi hyvillä mielin eikä mitään ylimääräisiä perhosia sen kummemmin masussa ollut. Matkalla niitä alkoi sitten kuitenkin vähän ilmestymään, ainakin mun vatsaani ja se ilmeni lähinnä ylimääräisenä tiuskimisena H paralle. Kun päästiin Hyvinkään sairaalan synnärille, kaikki tapahtui nopeasti, jossainvaiheessa tuntui että vähän liiankin nopeasti mutta näin jälkeenpäin ajateltuna ihan hyvä ettei joutunut enää paikanpäällä turhaan odottelemaan ja jännittämään. Mut valmisteltiin osastolla leikkausta varten eli laitettiin kanyyli sekä katetri. Tuota jälkimmäistä vähän pelkäsin mutta eipä se nyt ollut mitenkään iso juttu, ainakaan nyt kun asiaa mietiskelee.

Sitten mä lähdinkin jo saliin puudutettavaksi ja H jäi pukemaan leikkaus-salivaatteita osastolle. Puudutuksen laitto onnistui hyvin ja helposti. H tuli sitten leikkaus-saliin kun leikkaus päästiin aloittamaan. Viilto ja pieni tovi, jonka jälkeen meidän pikku napero oli maailmassa! Iso poika kera ison äänen. Sain pusutella mun pienokaista noin viitisen minuuttia. Aivan mahtava tunne! Siinä mä sitten niiskuttelin täysin toimettomana kun kätilö ja tuore tuplaisi lähtivät viemään vauvaa yläkertaan pesuille. Ompeluhommissa vierähti vartin verran aikaa, jonka jälkeen mut kärrättiin heräämöön hetkeksi. Siellä sain sitten jos jonkinmoista nappia naamaan ja kun varpaat alkoivat liikkumaan kunnolla, pääsin mun uutukaisen ja sen isin luokse lapsivuodeosastolle.

Osastolla mua odottikin jo nälkäinen pieni mies, jolle ei oltu tarkoituksella annettu korviketta jotta imetystouhut saatais heti mahdollisimman hyvin käyntiin. Ensi-imetys tapahtuikin siinä sitten melkein heti kun sain vauvan syliini. No, sitten alkaakin sellaisten kokemusten vyyhti, jonka mieluiten olisin kokonaan jättänyt kokematta. Imetyksen jälkeen huomasin että mun haavani vuotaa aika runsaastikkin ja hälyytin kätilön paikalle. Jonkinsortin painoa haavaan sitten laitettiin ja tilannetta tarkkailtiin. Sektiossa menetin verta 1000 ml ja olo oli siis aika kehno tuon operaation jälkeen.. ja kehnommaksi meni kokoajan, eikä ihme sillä kätilö sitten huomasikin että mun leikkaushaavan viereen oli muodostunut iso, kivikova patti. Lääkäri tuli sitä katsomaan ja totesi mokoman hematoomaksi eli sisäiseksi verenvuodoksi joka siis oli muodostunut syystä että leikkauksen aikana oli jäänyt joku suoni vuotamaan ja se vuoti vatsaonteloon.

Niin mua siinä sitten ruvettiin valmistelemaan uuteen leikkaukseen, joka tultais tekemään heti kun sali vapautuu. Oli tosi pelokas olo kun en tiennyt yhtään että mitä mulle tullaan tekemään ja mitä tuleman pitää. Voimakas kuolemanpelko iski siinävaiheessa ja voin kertoa että ei ollut kiva tunne se. Pian sitten mun oma kätilö tulikin ilmoittamaan että nyt mennään. Pusutin H:n ja sitten mentiin. Uusi leikkaus tehtiin spinaalipuudutuksessa mutta kokemus oli täysin eri kun itse sektio, joka hurahti nopeasti ja kivuttomasti. Tämä toinen leikkaus kesti.. ja kesti.. ja kesti.. kunnes yhtäkkiä huomasin että kappas, mun toisen jalan varpaat liikkuu! Puudutus alkoi siis häviämään. Tunsin voimakasta kipua vatsassa ja sanoin asiasta vieressä istuvalle anestesiahoitajalle. Hän iski mun haukkariin sitten sellaisen piikin että tuon jälkeen olinkin aivan töttöröö eikä pikku kipu enää tuntunut missään. Verta oli vuotanut muuallekkin mun elimistöön ja lääkäri kertoi myöhemmin että suolistoa myöten sorkittiin kaikki läpi ja tutkittiin mahdolliset vuotokohdat. Siltä se kyllä tuntuikin ja varsinkin jälkeenpäin. Heräämössä sain taas lisää kipulääkettä sekä nesteytystä kanyyliin ja tässä vaiheessa olin jo niin pihalla kaikesta että muistikuvat ovat aika hataria. H odotti mua vauvan kanssa ylhäällä ja sanoi että oli tosi hurjaa kun joutui lähtemään kotiin ja jättämään meidät sinne, varsinkin kun olin ollut aika kauhistuttava näky. Kalpea, turvonnut ja sekaisin. Oli jo yö ja pääsin samantien nukkumaan. Vauva oli kätilöllä tuon yön hoidossa, sillä musta ei ollut hoitajaksi. Se on jälkeenpäin harmittanut ihan hirveästi mutta loppupeleissä se oli aika pieni murhe kun kaikki on nyt hyvin.

Menetin 1,5 litraa verta koko episodin aikana ja hemppa laski alle 80. Tästä syystä mulle aloitettiinkin heti aamulla veritiputus ja siitä se olo sitten pikkuhiljaa alkoi kohentumaan. Sain niin järkyttäviä määriä nesteytystä että olin pari päivää todella turvoksissa. Sängystä nousin ylös leikkauksen jälkeisenä päivänä puoliltapäivin mutta ei ollut helppoa se. Vähän myöhemmin illalla sain kuitenkin jo katetrin pois ja pääsin itse siis käymään vessassa. Siitä paraneminen sitten oikeastaan lähti käyntiin. Yöt nukuin vauva kainalossa jotta imetys onnistui mahdollisimman sujuvasti. Kyljelläni en pystynyt makaamaan ollenkaan joten ainoa imetysasento oli istuma-asento. Pari viikkoa leikkauksen jälkeen mun kyljet olivat tosi kipeät tuon toisen leikkauksen aikana tehdyn ronklauksen jäljiltä ja mustelma ylettyi navasta kyljen kautta alaselkään asti. Oli aika hurja näky. Vasta noin kolme viikkoa leikkauksesta, uskaltauduin imettämään vauvaa kotona kyljellään sillä silloin se ei enää tehnyt kipeää.

Pelko jäi mutta onneksi kaikki on nyt hyvin. Olen niiiiin onnellinen ettei vauvan kanssa ollut missään vaiheessa mitään ylimääräisiä ongelmia ja pystyin keskittymään omaan paranemiseen parhaimmalla mahdollisella tavalla. H oli mahdottoman iso apu kotona sillä ensimmäiset päivät olin aivan toimeton.

Nyt uskallan jo nostaa Pirpanaa ja se on ollut mulle tosi iso juttu. Itkin ensimmäisen viikon aikana monta kertaa sitä etten saanut olla tytön lähellä niin paljon kun mitä olisin tahtonut olla.  Haavaa piti varoa, liikkuminen oli hankalaa eikä vauvaa painavampaa saanut nostaa. Tuntuu että vauvaan "tutustuminenkin" kesti paljon pidempään kun mitä esikoisen kanssa oli ja onhan se nyt selvää että näin varmasti olikin.

Sektio itsessään oli ihan hyvä tapa synnyttää ja uskon että olisin parantunut huomattavasti nopeammin ilman tuota komplikaatiota. Henkilökunta oli mahtavaa (yhtä tyhmää kätilöä lukuunottamatta) ja jos nyt jotain positiivista tästä kokemuksesta pitää sanoa niin kyllä se mua kasvatti taas aika paljon noin niinkun henkisesti. Ja tietty, meidän perhe sai ihan mahtavan uuden vahvistuksen tuon koettelemuksen seurauksena mutta tuota itsestäänselvyyttä nyt tuskin olisi edes tarvinnut sanoa.

Se, uskallanko enää lähteä näihin synnytyshommiin on mulle vielä auki ja onneksi sellaisia ei nyt tarvitse miettiä. Kyllä mä silti vähän pelkään vauvakuumetta. Ei toivottu vieras.

Ja tulihan tästä romaani sitten kuitenkin vaikka yritin kirjoittaa lyhyesti ja ytimekkäästi. Sori.