2-1=1
21.45
Mulla on enää yksi vauva. Pirpana on nyt löytänyt lihaksensa ja eilenillalla tyttö nousi makuuasennosta istumaan omatoimisesti. Olemme olleet suunnattoman ylpeitä viimepäivien tapahtumien ansiosta. Tuntuu niiiiin hyvältä että Piippis pääsee liikenteeseen ja sitäkautta hänelle aukeaa ihan uusi maailma.
Lapset saivat torstai-iltana seuraa ihanasta neiti L:stä joka aikanaan kirjoitti mulle uskomattoman meilin omista kokemuksistaan liittyen downin syndroomaan. Lapset viihtyivät ja nauttivat uudesta kaverista joka jaksoi kokoajan leikkiä sekä hauskuuttaa. Meillä vanhemmillakin oli mukavaa. Tervetuloa vaan uudestaan neiti L :)
Touhukkaan illan jälkeen uni maistui kummallekkin pienelle ja tänä-aamuna meno oli näin vauhdikasta. Virnistyksiä, menoa sekä meininkiä riitti.
Vein lapsukaiset mummolaan päiväunille ja lähdin hakemaan H:ä töistä. Poikkesimme kotimatkalla Ikeassa hakemassa Snipe Drivelle vähän kuvausrekvisiittaa tuleviin promokuviin.
Mummolassa selailin vanhoja valokuva-albumeita ja sieltä löysin monta rakasta kuvaa omista lapsuudenvuosistani. Tässäpä yksi.
 |
| Isoveli ja minä. Vuosi taitaa olla -86? |
Ja tässä toinen.
 |
| Tämän kuvan otti mun tätini mies. Taitava valokuvaaja on ollut hän aina. Mulle läheinen ihminen silloin ja yhä edelleen. |
 |
| Ja sitten tämä, joka sai kyyneleet silmäkulmiin. Paappa. Valitettavasti en muista näitä hetkiä juurikaan ja sen vuoksi olenkin tuhannen onnellinen että tällaisia kuvia vielä on tallella muutama. Voi kunpa olisin saanut tuntea sinut paremmin.. Onneksi muistoja paapasta kuitenkin on vaikkakin ne ovat viimeisiltä vuosilta. Onneksi ehdin kaikesta huolimatta olla hänen elämässään hetken mukana. |
0 kommenttia