Ei vitsit mun on pakko vielä avautua asiasta, joka yhtäkkiä valtasi ajatukset ihan täysin. Pirpanan syntymän jälkeen mun elämäni on ollut pelkkää lasta, ensin yhtä ja sen jälkeen vielä toistakin. Facebookista se on varmaan kaikista parhaiten ollut nähtävissä. Erityislapsi eteenkin ja sen mukanaan tuoma, uusi aika on ottanut yliotteen siinä missä statuspäivityksiin, tai muutenkin sosiaalisessa mediassa käyttäytymiseen on tullut. Välillä mua ihan oikeasti jopa vähän harmittaakin, sillä juurikin tuolla FB:n puolella on paljon sellaisia tuttuja (ystäviä lukuunottamatta) joita ajattelen, joita mielelläni vielä jossain elämänvaiheessani tapaisin ja  joille tahtoisin antaa aikaani. Mietiskelen aina sillointällöin, että pitävät mua varmaan ihan pimahtaneena :) Tavallaan kuitenkin haluan uskoa siihen, että  nämä tarkoittamani ihmiset ovat empaattisia ja ymmärtävät. Tää asia on mulle niin tärkeä ja siitä on vielä pakko puhua paljon. Se tuskin tulee kestämään ikuisesti. Tai no, ainakin rauhoitun vähän..?

Olenhan mä muuttunut ihan hirveästi ja omistautunut perheelleni mikä on itsestään selvää, mutta haluaisin myös ystävien sekä tuttujen tietävän, että kaipaan suuresti heitä ja yritän jatkuvasti miettiä elämää niin, että pääsen täyttämään myös sen aukon mun hektisessä elämänvaiheessani eli tapaamaan heitä, tanssimaan, juttelemaan, jakamaan tuntemuksia liittyen ihan kaikkeen, ei ainoastaan lapsiin sekä perheeseen liittyen.

Mä olen niin onnellinen että mua kuitenkin ymmärretään ja mulle on supertyypit olemassa kodin ulkopuolellakin. Korvaamattomat ihmiset. Rakastan.

Olkoon tämä nyt mun oodini ystävyydelle.

Pusu.