Vatsa kasvaa. On erittäin jännä huomata miten ristiriitaisia tuntemuksia tämä toinen odotus mussa saakaan aikaan. Ennen kun entinen linea negra-viiva mahastani ehti poistuakkaan, alkoi seuraava jo tummenemaan. Olin juuri saanut raskauskilot hävitettyä ja yhtäkkiä paino alkoikin taas nousemaan. Joskus tuntuu että "voi ei, miten mun vartaloni jaksaa tämän toisen odotuksen näin pian?!" mutta sitten taas hetken päästä ajatukset ovatkin jo ihan toista maata. "Mahtavaa,kohta kaikki vaatteet näyttää taas hyvältä mun päällä!!". Iltaisin odotan ihan pelonsekaisin tuntein että koska tunnen sen ensimmäisen kunnon muljahduksen. Toisaalta sitten taas odotan sitä kuin kuuta nousevaa! Pirpana oli kova liikkumaan iltaisin masussa ja välillä koin sen jopa vähän epämiellyttävänäkin tuntemuksena. Tunsin vielä pitkään synnytyksen jälkeenkin sellaisia omituisia haamupotkuja. 

On varmaan täysin luonnollista että tämä toinen odotus aiheuttaa erilaisia tuntemuksia kun ensimmäinen. Synnytys pelottaa ihan eri tavalla ja pyysinkin neuvolassa että laittaisivat heti suosiolla mulle lähetteen pelkopolille. Pirpanaahan synnytin sen 2 vuorokautta ja ihmekkös tuo että ponnistusvaiheessa meinasi voimat loppua kesken. Siitä ne pahimmat pelot mulle sitten jäivätkin. Tällähetkellä pelkään tosi paljon mutta luotan ammatti-ihmisiin ja tiedän että yhdessä heidän kanssa pääsen pahimpien kammotusten yli ennen h-hetkeä. Pirpanan kohdalla tietysti sitten koettiin vielä vähän extraa ja "kivut" eivät päättyneet siihen viimeiseen ponnistukseen. Sen jälkeen alkoi muutamia päiviä kestävä, vähän toisenlainen ponnistus.

Mutta.. kun tuosta ponnistuksesta selvittiin, on elämä ollut kaiken sen uurastuksen arvoista. Elämä on antanut meille paljon pieniä onnenhippusia. Suloisimman ja ihanimman tytön, juuri meille sen parhaimman mahdollisen. Olen tutustunut ihan mahtaviin ihmisiin Pirpanan kautta ja tajunnut että on ihan samanikäisiä ja kokoisia äitejä samassa tilanteessa mun kanssani ja hyvin pärjäävät. Iloisia, onnellisia ihmisiä ja perheitä ovat. Ja ennenkaikkea olen saanut tavata suloisia, erityisen ihania lapsukaisia! Meidän perheessä on vuodatettu onnen- ja ilon kyyneliä enemmän kun koskaan ennen. On naurettu ja ihasteltu pientä ihmistä. Jännitystäkin on riittänyt sillätavalla sopivasti. Pirpanan myötä meille on avautunut ihan uusia ovia ja tulevaisuus näyttää tällähetkellä valoisalta. Ei mitään valittamista siis.

Miksi siis pelätä tulevaa? Todennäköisesti kaikki tulee menemään loppupeleissä kuitenkin hyvin. 

Tästä päivästä vielä sen verran että Pirpanan vaatekaappi ja lelulaatikko saivat tänään vähän täydennystä kun äiti ja isi kävi Stockalla tuhoamassa tytön ekan "oman" lahjakortin. Hän kun ei vielä itse osaa. Onneksi. Laitan tuohon loppuun vähän kuvia ostoksista.