Tänävuonna parhaimmat ystävänpäivälahjat sain, yllätys yllätys, pikkuiselta tyttöseltäni! Ensinnäkin jouduin heräämään viimeyönä vain kerran hänen vuokseen ja sitten vielä, hän kääntyi 4 kk:n tauon jälkeen vihdoin vatsalta selälleen!! Sain osittain kuvattua puhelimen kamerallakin tapahtuneen mutta en kehtaa laittaa sitä tänne sillä kiljaisen lopussa "OHO?!" ja kuullostan aika hölmöltä, niinkun nyt poikkeuksetta muutenkin teen.  No mutta kuitenkin, oli kiva yllärilahja jokatapauksessa. Pirpana löi päänsä olkkarin pöydänjalkaan tuon episodin aikana mutta ei tajunnut edes alkaa itkemään sillä oli itsekkin niin hämillään tapahtuneesta. 

Tänään on ollut hulinapäivä sillä käväsin Järvenpäässä vähän kaunistautumassa (Kiitos K taasen) ja sen jälkeen kiiruhdettiin vertaistapaamiseen josta oltiin jälleen tyylikkäästi myöhässä. Mukava oli kuitenkin käydä ja tavata jälleen yksi uusi ihastuttava tulokas. Pirpana tuntui jo niin isolta tytöltä! 

Sen verran mun täytyy tässä vielä todeta että jokakerta vertu-tapaamisista kotiin tultuani, olen yhä onnellisempi ja kiitollisempi tuosta pikku aarteesta joka me ollaan saatu. Näistä ihanista lapsosista huokuu sellainen käsittämättömän hyvä ja aito energia jota en osaa sanoin tarkkaan kuvaillakkaan. Ihana pikkutyttö (n. 6-7 vee?) kätteli  H:n kohteliaasti lähtiessään tapaamisesta kotiin ja tuolla pienellä eleellä sai hyvän mielen H:lle ja mulle. Meillä on vielä paljon onnellisia sekä ainutlaatuisia hetkiä  edessä tuon oman Pirpanan kanssa ja se on hienoa, helpottavaa tietää! Helpottavaa on myös huomata miten totaalisen sinut mä olen jo tämän kaiken kanssa. Me olemme.

Illalla väkersin vielä siskolle ystävänpäivän kunniaksi räpsyripset ja nyt väsyneenä mutta ihan onnellisena päätin pujahtaa peiton alle kirjoittelemaan tytön tuhistessa ihanasti vieressä.  

Pirpanalla on nyt taas sellainen suht helppo vaihe menossa. Todettiin että 7 kk:n iässä oli kaikki vähän haastavampaa. Tai no, syöminen ja nukkuminen lähinnä. Toivotaan että tämä vaihde pysyy nyt pitkään päällä kun on tuo toinenkin tuolta tulossa. 

Eilen iski pitkästäaikaa sellainen hassu pieni pelko päälle kun aloin mietiskelemään tulevaa synnystä. Vaikkakin tiedän ettei asioita kannata etukäteen stressata niin joskus mieli tekee tepposet ja niitä asuioita alkaa väkisinkin kelailemaan. Lähinnä tuumin että " Mitäköhän ylläreitä meille seuraavan lapsen syntymässä selviää?" . Edelleenkään en down-vauvaa "pelkää" mutta kyllä mun täytyy silti myöntää että olishan se aikamoinen juttu. Sen jälkeen olisi enää vaikea uskoa sattumaan.  Eniten pelottaa taas joku uusi, tuntematon asia. Tämänhän oon todennut täällä jo monesti aikaisemminkin. 

Just nyt mulla on kuitenkin sellainen olo taas että mä olen kaikinpuolin uusiutunut. Mä olen muuttunut ettensanoisi jopa vahvaksi naiseksi ja mulla on kallisarvoinen, ihana perhe. Tästä on hyvä jatkaa kohti uutta, jännittävää tulevaisuutta!