Tänään sen kuulin, että lapsuudenkotini on myynnissä jälleen. Sen jälkeen kun meidän perhe muutti sieltä pois, tuon rakkaan talon omistajat ovat vaihtuneet muistaakseni kaksi kertaa. Olen jo ajat sitten uhonnut ostavani sen omakseni heti kun se vain on mahdollista. Nyt ensimmäisen kerran riipaisee oikein kunnolla sillä meillä oman asunnon osto on tällähetkellä erittäinkin ajankohtainen juttu. Surullista vain on että ilman lottovoittoa, mulla ei ole tuonne lapsuudenkotiin vieläkään mahdollisuutta palata. Niin lähellä mutta kuitenkin vielä niin kaukana. Mietittiin että mentäis ihan huvikseen piipahtamaan sunnuntain näyttöön. Vollottamaan. Hetkeksi takaisin menneeseen. Ja sen voin luvata että jos tuohon näyttöön menemme, käyn aivan varmasti tirauttamassa parit kyyneleet vanhassa leikkimökissäni, jonka isä mulle aikanaan rakensi. Voih, näen sieluni silmin Pirpanan leikkimässä siellä. Tomerana.
Olisi onnellista kasvattaa pientä tytärtäni juuri tuossa samaisessa paikassa, jossa oman lapsuutenikin vietin. Eihän se enää sama olisi kuin silloin aikanaan. Kellarissa ei varmasti tuoksu enää äidin pesemä puhdas pyykki. Rempanneetkin ovat. Mutta on kai siellä jotain vanhaakin vielä tallella. Ainakin se isän tekemä leikkimökki . Ja aita. Äidin kasvimaa. Pihasauna. Rakas mänty.

No mutta eipä tuosta enempää. Helpotti kun sai taas aiheesta kirjoittaa! Aina kai sitä vähän kaipaa lapsuuteen. Paluu ei ole mahdollista mutta jos saisi edes ripauksen siitä takaisin..
Onneksi muistot pysyvät mukana minne sitten ikinä mennäänkään. Nuo muistot motivoivatkin meitä vanhempina luomaan meidän suloiselle Pirpanalle mahdollisimman onnellisen lapsuuden ja toivon että siinä onnistumme.