Palaanpas vielä hetkeksi maanantai-aamun tunnelmiin. Olin juuri keittänyt aamukahvin ja valmistautumassa hyvin henkilökohtaisen postauksen kirjoittamiseen. Kuvat olin ehtinyt jo räpsiä ja tietokone heräili ruksuttaen. Siinä hetkessä puhelimeni soi ja sain tiedon seuraavana päivänä alkavista opinnoista - päivän postauksen luonne ja fiilis muuttui merkittävästi.

Olin jo muutaman päivän pohdiskellut, että haluanko täällä blogissa paljastaa alakuloni, jonka olin jo tovin pelännyt äityneen jopa lievään masennukseenkin asti. H:n kanssa olimme jutelleet aiheesta jo paljon ja muutamalle ystävälleni olin jo "luvannut" käydä jututtamassa paikallisen päivystyksen lääkäriäkin. 

Minkälaisia nämä tuntemukset olivat sitten, saattaa joku nyt pohdiskella? Tyhjyyttä. Ilottomuutta. Yritin useasti pohdiskella, että mikä minut saisi piristymään, mutten yksinkertaisesti keksinyt mitään sellaista tekijää. En jaksanut innostua mistään ja kaikista onnellisimmillani olin, kun sain vetää peiton korviin ja ummistaa silmäni. Aamuisin vastaavasti olikin sitten taas vaikeaa nousta ylös ja aloittaa päivän hommat täällä kotona. Mikä pahinta, koin myös valtavan huonoa omaatuntoa siitä, että tunsin näin - olihan mulla kolme maailman suloisinta ipanaa!

Tämä olotila oli siis jatkuva, mutta ilmeni aaltoillen. En tarponut siellä pohjamudissa ihan koko ajan, mutta päivittäin kuitenkin ja useasti. 

Kun tiistaina sitten innokkaana opiskelijana tepastelin kouluun, muuttui tilanne hyvin merkittävästi ja nyt voin rehellisesti sanoa, että en ole aikoihin voinut näin hyvin. Tuntuu ihan hassulta, että fiilis muuttui näin nopeasti ja isosti! Nyt totta vie oli mun aikani stopata kotiäitiys ja saada suunta elämälleni! Tämä oli parasta koko perheelle. Oli huojentavaa huomata, että kyse ei ollut masennuksesta, jota tosiaan ehdin jo epäillä. Kyse oli ehkä enemmänkin jonkinsortin ahdistuksesta johtuen siitä, etten ollut löytänyt paikkaani. Lähetetyt työhakemukset eivät tuottaneet toivottua hedelmää ja koulustakin irtosi vaan varapaikka. Ehkä jollain tasolla koin, että minusta ei enää näiden kotona vietettyjen vuosien jälkeen ole mihinkään, enkä kelpaa.

Tällä viikolla on ollut ilo huomata, että minähän hitsi vie pärjään! On ollut helppoa tutustua uusiin ihmisiin ja koulun aloitus on tuntunut sopivan kevyeltä. Eilen sain vahvistuksen sähköpostiini, että ensimmäisen harjoittelupaikankin sain (mun mielestä) parhaimmasta mahdollisesta paikasta meidän pitäjästä - ennen joulua tulen suorittamaan pk-harjoittelun yksityisessä taidepäiväkodissa. 

Lastenhoidolliset kuviot ovat menneet tällä viikolla ihan mukavasti, kun isi on viettänyt iltaviikkoa töissä. Mummi on tarvittaessa rientänyt apuun ja siitä olen kiitollinen. Häntä varmasti tulemme tarvitsemaan jatkossakin vielä ainakin siihen asti, kunnes tuo pienin menee päiväkotiin. Ensi viikolla mulla on koulua muutamana päivänä, mutta lapset viettävät syyslomaa kotosalla. Pehmeä lasku siis siinäkin mielessä jatkuu vielä tovin. 

 Tänään vietän etä-päivää ja päätimme H:n kanssa pitää Piippiksen kotona. Olen itse kolmatta päivää todella kovassa flunssassa (se ei kuitenkaan ollut este kouluun menemiselle) ja tämä lepopäivä tuli kyllä tarpeeseen. Myös lapset niiskuttelevat ja Piippiksellä on muutenkin ollut vähän rankka viikko eskarissa. Neiti kuulemma on reagoinut poikkeuksellisen voimakkaasti muiden lasten ääniin ja kulunut viikko on ollut luokassa hieman levoton. Piippiksen ääniyliherkkyys on ollut meilläkin tiedossa, mutta nyt täytyy vaan toivoa että tämä oireileminen on joku ohimenevä vaihe - yleensä niin on. Kotona neiti on ollut iloinen oma itsensä, joten en ainakaan vielä olisi huolissani tuosta reagoimisesta. Juuri nyt leikkii kotileikissä sisarustensa kanssa ja meininki on hyväntuulista. 

Viikonloppu häämöttää oven takana. Mitähän kivaa sitä keksisi?