Rakas, rakkaampi, rakkain!
22.15
Tänään en kirjoita Piippiksestä. En PikkuW:stä, enkä PikkuH:sta. Tämä ilta on omistettu neljännelle lapsukaiselleni eli mun omalle, ja niin tuhannen tärkeälle blogilleni.
Niinkun tuossa muutama päivitys taaksepäin kerroinkin, olen kaiken muun ohella pohdiskellut useaan otteeseen myös blogini kohtaloa. Onko mulla sille ihan oikeasti nyt aikaa? Jaksaako mun lukijoitani enää kiinnostaa tämä meidän perheen hulina? Ottaako se enemmän, kun antaa? Teenkö hallaa lapsilleni ja sitä rataa..
Näitä asioita on jokaisen bloggaajan ihan hyvä tarkastella ajatuksissaan aina sillointällöin.
Jokakerta kuitenkin palaan aina siihen samaan lopputulemaan. 47 palasta on iso osa mua ja mun kaikkein rakkain harrastukseni. Se on asia, josta olen tosi ylpeä. Olenhan sen itse luonut ja itse olen sitä ylläpitänyt nämä kuluneet neljä vuotta. Enemmän se on antanut, kuin ottanut. Toivottavasti myös muillekkin kun vaan mulle. Sen avulla olen saanut ääneni kuuluville, jakanut sekä murheet että ilot lukijoiden kanssa. Saanut sekä tukea että turvaa.
Tänään sen ihan oikeasti ymmärsin, kun yritin kahlata neljän kuluneen vuoden takaisia kirjoituksiani läpi(tulevan haastattelun vuoksi), että kuinka paljon olen tälle blogille antanut. Aika tosi ison osan elämästäni. Tänään palasin kirjaimellisesti menneeseen. Tajusin, miten paljon olen ehtinyt jo unohtaa ja miten paljon olen saanut talletettua tänne blogiin asioita menneisyydestäni. Sellaisia asioita, joita en todellakaan halua unohtaa. Olen siis kiitollinen. 47 palasta on paljon enemmän kun vaan pelkkä blogi. Se on mun päiväkirjani, jokaisen kolmen lapsen vauvakirja ja siinä sivussa paljon muutakin. Eihän tästä millään voi luopua ja kyllä tärkeisiin juttuihin aina saa jostain aikaa nipistettyä. Siihen uskon.
Tältä näyttää bloggaaja 47 palasta-sivuston takana. Tukka epämääräisesti pystyssä, rillit vinossa. Tämä tekee harrastuksesta parhaan. Saan olla juuri sellainen kun olen, silloin kun kirjoitan.
Haluan vaan sanoa, että mä en ole lähdössä täältä blogimaailmasta minnekkään vielä pitkään aikaan. On ihana huomata, kuinka 47 palasta kulkee meidän perheen matkassa vuodesta toiseen ja kuinka paljon hyvää se on saanut aikaan tässä vuosien varrella. Se ihastuttaa ja vihastuttaa, saa aikaan tunnekuohuja. Täällä keskustellaan ja jaetaan tuntemuksia sekä kokemuksia lukijoiden kesken. Kiitos kaikille asianosaisille. Te lukijat olette tärkeä osa kokonaisuutta. Tosi tärkeä.
Älä blogger kaadu. Olet mun elämäni muistikortti.
6 kommenttia
Halit Sinulle Nizzasta! Ja hei aina kaikkialta!
VastaaPoistaVoihan Nizza! Sinne haluan itsekkin vielä joskus! Kivaa Nizzaa! :)
PoistaHyvä, aito, elämänmakuinen blogi :) Olen lueskellut jo pidempään. Jatka vaan entiseen tapaan!
VastaaPoistaKiitos! Jatkan :)
PoistaToivottavasti jaksat jatkaa kirjoittamista. Blogissasi on mielestäni ihana, positiivinen vire elämää kohtaan ja mikä tärkeintä; siitä välittyy selkeä viesti ds:sta ja kehitysvammaisuudesta- elämä on hyvää ja onnellista erilaisuudesta huolimatta. Tämä on erityisen tärkeää minulle, koska koen vahvasti, että "puhut myös minun suullani" ja perheeni puolestani. Meillä on 1v4kk vanha ihana downpoika, Onni. Onnin myötä onni on tullut "täydeksi" meidänkin perheessä:) Voimia ja jaksamista arjen haasteiden parissa koko perheelle.
VastaaPoistaKyllä mä vielä jaksan <3 kiitos mahtavasta palautteesta ja onnea ihanasta Onnista! <3
Poista