Tänään en kirjoita Piippiksestä. En PikkuW:stä, enkä PikkuH:sta. Tämä ilta on omistettu neljännelle lapsukaiselleni eli mun omalle, ja niin tuhannen tärkeälle blogilleni. 

Niinkun tuossa muutama päivitys taaksepäin kerroinkin, olen kaiken muun ohella pohdiskellut useaan otteeseen myös blogini kohtaloa. Onko mulla sille ihan oikeasti nyt aikaa? Jaksaako mun lukijoitani enää kiinnostaa tämä meidän perheen hulina? Ottaako se enemmän, kun antaa?  Teenkö hallaa lapsilleni ja sitä rataa.. 

Näitä asioita on jokaisen bloggaajan ihan hyvä tarkastella ajatuksissaan aina sillointällöin. 

Jokakerta kuitenkin palaan aina siihen samaan lopputulemaan. 47 palasta on iso osa mua ja mun kaikkein rakkain harrastukseni. Se on asia, josta olen tosi ylpeä. Olenhan sen itse luonut ja itse olen sitä ylläpitänyt nämä kuluneet neljä vuotta. Enemmän se on antanut, kuin ottanut. Toivottavasti myös muillekkin kun vaan mulle.  Sen avulla olen saanut ääneni kuuluville, jakanut sekä murheet että ilot lukijoiden kanssa.  Saanut sekä tukea että turvaa. 

Tänään sen ihan oikeasti ymmärsin, kun yritin kahlata neljän kuluneen vuoden takaisia kirjoituksiani läpi(tulevan haastattelun vuoksi), että kuinka paljon olen tälle blogille antanut. Aika tosi ison osan elämästäni. Tänään palasin kirjaimellisesti menneeseen. Tajusin, miten paljon olen ehtinyt jo unohtaa ja miten paljon olen saanut talletettua tänne blogiin asioita menneisyydestäni. Sellaisia asioita, joita en todellakaan halua unohtaa. Olen siis kiitollinen. 47 palasta on paljon enemmän kun vaan pelkkä blogi. Se on mun päiväkirjani, jokaisen kolmen lapsen vauvakirja ja siinä sivussa paljon muutakin. Eihän tästä millään voi luopua ja kyllä tärkeisiin juttuihin aina saa jostain aikaa nipistettyä. Siihen uskon.