Pisarat ikkunassa olivat tänään pienen miehen suuri ihmetyksen aihe. Tunnelma aamusella oli äidinkin mielestä huumaava. Sade ropisi kattoon ihanasti ja ulkona oli sopivasti synkkää. Laitoin keltaisen kukkakynttilän keittiön pöydälle palamaan ja siinä sitten syötiin kolmistaan (vai nelisteen?) rauhassa aamupalaa ja katsottiin samalla ikkunasta kun lapset kiirehti kouluun ja aikuiset töihin. Meillä ei ollut kiire mihinkään.

Rakastan niin näitä ikimuistoisia sekä onnentäyteisiä hetkiä, mun huippuipanoiden seurassa. 

Näissä hetkissä jään usein vain tuijottamaan pieniä ihmisiäni ja yritän todistella itselleni, että ovat todella mun tekeleitä, minusta tulleet.

Elämä on välillä vaan niin käsittämätöntä. 

Tuokin tuossa. Mokoma masumöyrijä.

Minkäköhänlainen uskomaton sinä mahdat olla?

<3