Blogini lukijat tietävät, että minulla on suuri haave. Tietokoneellani on yksi maailmasta tärkein tiedosto, jota päivitän aika-ajoin - silti liian harvoin. Haaveeni hahmottuu pienin harppauksin ja olen pikkuhiljaa tajunnut, että jostain muusta on nyt hieman verotettava tuon unelman toteuttaakseni. 

Kun aikanaan ryhdyin kirjoittamaan, sain voimani lukijoiden kommenteista. Blogini kävijämäärät yllättävät jatkuvalla kasvullaan, mutta vuorovaikutus lukijoiden kanssa  täällä blogissa on kaikonnut valitettavan pieniin määriin. Saan onnekseni maailman tärkeimpiä sähköposteja, ihania kommentteja facebookiin sekä samanmoisia instagramiin myös, ja niille elän vielä vuosia tästä eteenpäinkin. En siis tule sulkemaan blogiani. Tällaista tukea itse kaipasimme H:n kanssa aikanaan ja toivon, että voimme jatkossakin tsempata olevia ja tulevia vanhempia. Läheisiä ja aiheesta muuten vaan kiinnostuneita. Kätilöt (tutut ja tuntemattomat) siispä pistäkää korvan taakse, mun blogiani saa käyttää ja jakaa. Minuun saa ottaa yhteyttä, ja olemme koko perhe aina valmiita olemaan läsnä tuoreille vanhemmille uuden elämänmullistuksen alkutaipaleella.

47 palasta ei sammu, se rauhoittuu. Se jatkaa satunnaista päivittymistään ja olen kiitollinen, jos pysytte matkassa mukana. Ehkä vielä yhdessä kippistelemme esikoisteokseni kunniaksi? Pidän kyllä pirskeet jos syyn sille saan, ja kirja jossain vaiheessa julkaistaan. Rimmasipas tuo kivasti :)

Syksyllä meidän perhe piipahtaa Ylen Akuutissa ja myös täällä blogissa tulen tiedottamaan siitä. Instagram päivittyy normaaliin tapaansa ja jaan myös facebookissa arkisia tohelluksiamme.

Blogi hiljenee huomattavasti, mutta elää pienin askelin. Olkaa te siellä.


Luku 2 (pientä luonnostelua tulevasta)

Pienenä tyttönä mulla oli paljon haaveita. Yksi niistä suurimmista oli tietysti tulla äidiksi ja siinä olenkin onnistunut melko mallikkaasti. Sain paljon enemmän, kuin mitä toivoin. 

Ammatin suhteen mulla ei ole koskaan ollut mitään selkeitä (tai realistisia) suunnitelmia. Laulaminen on ollut aina tärkeää, mutta ammattilaiseksi asti musta ei ole koskaan ollut. 

Vasta nyt kolmen lapsen jälkeen tuo unelma tulevaa ammattia kohtaan on alkanut kunnolla rakentumaan ja harmillista tästä tekee se, että mulla on ollut parikin mahdollisuutta saavuttaa tuo unelma aikanaan. Toisaalta jos olisin jatkanut opintoni loppuun, ei mulla olisi nyt tätä timanttista katrasta täydentämässä onneani – katua en siis yksinkertaisesti vaan voi. Opiskeluelo vaihtui perhe-eloon ja kaikella oli ilmiselvästi tarkoituksensa. Jos jonakin päivänä kuitenkin valmistun kätilöksi tai terkkariksi, toivoisin olevani astetta verran parempi ammattilainen juurikin lapsukaisten, sekä heidän mukanaan tuomien kokemusten ansiosta. Arvostus näitä kahta ammattiryhmää kohtaan on ainakin kasvanut suuresti omien raskauksien sekä synnytysten myötä.

Lopun siis varmasti arvaattekin?  Haen kouluun ja yritän päästä jatkamaan opintoni loppuun asti. Perhoset lentelee vatsassa ja puhkun intoa. Mä haluan tätä niin paljon! Kaivoin opiskeluvuosien kansionkin laatikosta ja fiilistelin vanhoja papereita. Lääkehoidon passikin oli vielä tallessa, mahtavaa! 

Tuleva vuosi näyttää varmasti sen, ovatko nämä haaveet nyt realistisia mulle vai ei. Toivon pääseväni kouluun, mutta saas nähdä että huolivatko enää takaisin ;) Paljon mulla olisi annettavaa, sen tiedän. Ja tuon ajatuksen voimalla lähdenkin tänä keväänä tavoittelemaan haavettani.  Ei kai tässä nyt vielä liian vanhoja olla?

Aurinko paistaa. Toiveikas olo. Ihanaa päivää kaikille!

Niin..eli enää noin viikko meidän kolmannen vauvan syntymään. Olen super-innoissani, hieman peloissani, mutta valmis jokatapauksessa. Enää en jaksaisi tämän mahani kanssa toimia yhtään pidempään kun on tarvis. Vaikkakin.. mun mielestä maha on tavallaan tosi kaunis maha ja tiedän, että ikävä sitäkin joskus tulee. 

Käyrillä