Viimeisin postaukseni oli vähän synkähkö sävyltänsä ja sen kirjoitettuani päätinkin, että otan muutaman päivän breikin myös blogijutuista. Nyt mielen vire on jo huomattavasti valoisampi ja näinhän tilanteen tosiaan tiesin etenevänkin.

Viimeisin postaus sai kuitenkin siskoni toimimaan ja kuluneella viikolla puhelimeni näytölle ilmestyi tekstari, jossa mua pyydettiin viikonlopuksi Helsinkiin viettämään aurinkoista päivää ja samoilemaan päämäärättömästi, fiiliksen mukaan. Tajusinkin hyvin pian, että juuri jotain tuon sorttista olen kovasti kaivannut vaikka en varsinaisesti ole sitä lähitulevassa ajatellut toteuttavani. Lauantai oli mulle tosi merkityksellinen myös syystä, että viime aikoina en ole siskoni kanssa juurikaan viettänyt aikaa - kummallakin kun on omat kiireensä sekä hulinansa. Nyt kuitenkin tämäkin tilanne tuli korjattua ja samalla tuli lyötyä lukkoon seuraava liikunnallinen arjen haaste myös.

Hotelli Tornista näkymät olivat sykähdyttävät ja samanlaisia tuntemuksia tarjosivat myös

merenrantamaisemat Löylyn edustalla - samppanjakin lämmitti aurinkoisessa talvisäässä tarponeita ihanasti.

Lauantai päivä koostui siis nauruhepuleista, leppoisasta olemisesta sekä illan päätteeksi vielä vähän samppanjasta ja tapaksista. Matkalla asemalta kotiin kajautimme taksikuskin "iloksi" ilmoille  Mambaa stemmoissa - saimme alennusta eli kannatti.

H vietti lauantai päivää Tuusulan mummulassa lasten kanssa kyläillen ja kaikki oli mennyt oikein kivasti. On mukavaa huomata, että olen vihdoin saavuttanut sen pisteen etten murehdi ja huolehdi jos lapset jäävät jonkun muun hoitoon. Olen aikanaan täällä blogissakin harmitellut sitä, kuinka Piippiksen ollessa ihan vauva hermoilin jos "jouduin" jättämään vauvan vaikkapa ihan vaan isänsä kanssa kaksin. "Koska eihän nyt kukaan muu osaisi hoitaa niin hyvin kuin minä!"

Muiden lasten kohdalla moisesta ei ole tarvinutkaan sitten enää huolehtia ja uskon, että esikoisen diagnoosilla saattoi olla tekemistä asian kanssa. Tai sitten olin vaan vielä itse raakile.