Samaa rallia ja vähän muutakin
12.45
Koska kerrankin mulla on aikaa, ajattelin nyt tulla vähän kirjoittelemaan sunnuntai-päivän kuulumisia.
Viimeyö ei ollut kiva. W oli kertakaikkisen kuumis ja mä jo kerkesin ihan huolestuakkin yön pimeinä ja pitkinä tunteina kun edes Burana ei saanut tuota kuumetta laskemaan. Sain hetkenaikaa pidettyä pojalla kuumemittaria kainalossa ja elohopea ehti nousta siinäkin ajassa jo 38.8 asteeseen. Valvoin poitsun kanssa ihan rehellisesti ainakin kolme tuntia kunnes hää vihdoin ja viimein nukahti sitten äidin kainaloon.
Aamulla heti herättyään sama meininki jatkui ja kokeilin antaa Pamolia joka sitten tekikin tehtävänsä ja kuume laski aika nopeasti. Puuroa ei suostunut poika syömään poikkeuksellisesti, mutta jäätelö ja keksit maistuivat kyllä. Hyvä edes niin.
Nyt ovat kumpikin pirteitä ja leikkivät tuolla iPadillä yhdessä. Pirpanainen juottaa Tom Catille maitoa ja PikkuW ihmettelee vieressä.
Tiukille muuten meinaa nyt ottaa tämä flunssapöpö. Viimeyö nyt oli ensimmäinen kunnon kuumeyö ja toivotaan että jäi myös viimeiseksi. Piippiksellä ei noin korkeaksi päässyt nousemaan missään vaiheessa ja häntä kiusaa tällähetkellä enää vaan kuiva yskä. Nyt täytynee vaan ottaa tosi iisisti, ettei mitään jälkitauteja tule enää kaiken tämän kipuilun lisäksi.
Huomenna olisi Rinnekotikäyntikin edessä, mutta nyt näyttäisi siltä, että joudutaan perumaan se toistaiseksi. Tarkoitus oli käydä treffaamassa puheterapeuttia ja fyssaria. Toivottavasti uusi aika natsaa mahdollisimman pian kuitenkin, ettei humpsahda taas kuukausia eteenpäin tämä fyssaritauko.
Tyylilleni uskollisena yritän nyt tästäkin kaikesta etsiä niitä positiivisia puolia ja mainittakoon niistä nyt vaikka se, että on kiva kun saadaan vaan olla möllöttää yhdessä täällä kotona. Syödä ja herkutella. Hoivata ja silitellä. Pysähtyä hetkeksi.
Ja jottei vahingossakaan päästäisi hukkumaan negatiivisen kipuilutuskailun tulvaan, kerrottakoon vielä että eilen vastailtiin kolmeen asuntokyselyyn. Laitoin kuvallisen ilmoituksen nettiin ja se alkoi heti tuottamaan tulosta. Voi silti olla, että ensiviikolla otetaan kiinteistövälittäjä avuksi tähän asuntokauppahommaan. Katsotaan nyt, kunhan päästään tästä vaan taas tolpilleen.
Tässä vielä tyyppien poseeraukset uusissa Me&i-outfiteissään.
Ajattelinpa syventyä seuraavassa postauksessa kirjoittelemaan vähän tuntemuksistani Pirpanan diagnoosia kohtaan tällähetkellä. Viimeyönä havahduin nimittäin erään nettikeskustelun myötä mietiskelemään sitä, olenko ehkä vähän liiankin optimisella ja epärealistisella asenteella liikenteessä nyt tässä? Teenkö itselleni hallaa sillä, etten suostu vielä juurikaan pohdiskelemaan tulevaisuuden haasteita ja pyyhin sellaiset ajatukset vielä maton alle? Jysähtääkö jossainvaiheessa mun päälleni iso kasa yllätyksiä jotka aiheuttaa shokkitilan, johon ehkä olisi voinut etukäteen vähän varautua. Elänkö pumpulissa ja oletan meidän olevan ihan oikeasti vaan tavallinen perhe tavallisine haasteineen? Sen toki tiedän, että jokaisen kolmen mukulan kanssa on satavarmasti edessä omat haasteensa, mutta vielä en osaa Piippistä pitää yhtään sen hankalampana tapauksena kun kukaan muukaan mun lapsistani. Sitä hän ei ole meille ollut ja jollaintavalla jaksan luottaa nyt siihen, että kaikesta kyllä selvitään jatkossakin. Tuo se elämä mukanaan sitten mitä tahansa. Luonnollisesti toivon paljon hyvää ja vähemmän sitä huonoa.
Yhden tosi huonon vaiheen olen elämässäni kokenut ollessani 12-vuoden ikäinen. Olin herkässä iässä tuolloin ja oli lähellä, etten menettänyt isääni aivan liian ennenaikaisesti. Viikkoja kestävän kamppailun jälkeen elämä kuitenkin voitti ja saatiin rakas isipappa takaisin elävien kirjoihin. Nyt mun lapsillani on kummatkin isovanhemmat olemassa ja siitä en voi kun kiittää.
Kehitysvamma on pieni murhe isojen murheiden rinnalla. Pitkää pinnaa tarvitaan tavislastenkin kanssa, nyt ja tulevassa.
Näin mä ajattelen. Ja toivon, että tällä asenteella porskutetaan eteenpäin jatkossakin.
Ei mulla muuta.
3 kommenttia
Hei
VastaaPoistaEnsi yön ja mahdollisten tulevien sellaisten varalle tiedoksi/muistutukseksi, että Panadol on se, joka alentaa kuumetta, Burana lähinnä vaikuttaa vain kipuun (hyvin vähäinen kuumetta alentava vaikutus). Lastenlääkäritkin ovat aina meille määränneet jotakin parasetamol -johdannaista, jos muksuilla on ollut kova kuume. Tämä pääsi itseltäkin unohtumaan vähän aikaa sitten kovassa kuumetaudissa, jospa nyt pysyisi mielessä taas.
Aya
Mä kannatan kuitenkin sitä optimistista mieltä - ei voi mitenkään varautua tulevaisuuden haasteisiin, ennen kuin ne haasteet on tässä. Aika klisee, mutta totta on että turha surra sellaista mistä ei tiedä, voi olla että suree turhaan tai suree kahteen kertaan ;-) Varmaan tiedetään että jotain tulee, mutta mitä ja missä koko luokassa? Mutta kyllä se samainen nettikeskustelu ajatuksia herätti... Pikaisia paranemisia teille <3 Katja
VastaaPoistaKyllä aina kannattaa elää sitä ihanaa hetkeä ja elämää, joka käsillä on. Ne hurjat listaukset sairauksista ja haasteista, jotka googlaamalla downin syndrooma lävähtää eteen, ei meillä ainakaan ole todellakaan pitäneet paikkaansa.Siis tuntuu niin typerältä huolestua. Sitä paitsi miinulle vanhempana riittää, että tiedän pojallamme olevan kaikissa tapauksissa onnellinen elämä!
VastaaPoista