Tänään kun isi tuli töistä, lähdettiin aikaslailla hetken mielijohteesta Kellikselle Kinuskilla-kahvilaan vähän herkuttelemaan. Annoin itsellenikin siihen luvan ja nautiskelin herkut suurella intohimolla (Noi jättipalat on koko perheelle, ei vaan ja ainoastaan mulle;) ). Toistaseksi "kaksosten" kanssa on kiva tehdä tällaisia reissuja, sillä osaavat tosi nätisti käyttäytyä. 

Ai että mikä kuva! Näytänks mä aina tolta kun syötän lasta?!

Pari päivää taaksepäin multa kysyttiin hyvä kysymys, johon yritän nyt vastata parhaani mukaan. Kysymys kuuluu: Miten tukea down-lapsiperhettä alun järkytyksen keskellä ja muutenkin?

Mulla itselläni ensimmäiset ajatukset laitoksella Pirpanan syntymän jälkeen ja diagnoosiepäilyn saatuamme oli, että nyt kaikki ihmiset ympärillä alkaa säälimään meitä ja se tuntui ihan kamalalta. Se oli varmasti tunteista epämiellyttävin juurikin silloin alkumetreillä. Me kun emme missään vaiheessa sääliä  kaivattu osaksemme. Onneksi suurin osa ihmisistä on jättänyt voivottelut voivottelematta meidän aikana ja hyvältä on tuntunut se, miten paljon ihailua Pirpana on alusta asti saanut ulkopuolisten taholta. Ja toistaiseksi se positiivinen ja iloinen asenne tyttöön sekä DS:n liittyen on tuntunut ihan aidoltakin. Pirpanan syntymä oli meidän elämämme suurin ja onnellisin asia. Tuon pienen tytön vuoksi mä olen ihan oikeasti paljon vahvempi ja onnellisempi kuin ennen.

Eniten toivonkin että meidän perhettä ja eteenkin Pirpanaa kohdellaan ihan niinkun muitakin.  Toki täytyy muistaa, että tietyt asiat ei hänen kohdallaan suju niinkun normilapsilla, mutta tärkeintä on ettei tyttö jää muiden lasten (esim ikäistensä )varjoon vaikka siitä syystä kun hän ei vielä kävele tai puhu niinkun muut. Hän ymmärtää ja elää hetkessä kuitenkin mukana ihan niinkun kaikki muutkin. Valitettavasti tästä mulla on vähän jo kokemusta ja se satuttaa paljon. Olenkin psyykannut itseni siihen, että mä joudun varmaan koko loppuelämäni taistella aina sillointällöin näiden tunteiden kanssa.

Yksi hyvä tapa auttaa, on tarjoutua vaikkapa hoitoavuksi joskus ja päästää vanhemmat vapaalle :) Joskus kun tilanne voi meillä vanhemmilla olla se, että hoitoapua läheltä ei löydy ja silloin oma aika jää vähälle. Se on kuitenkin niin kovin tärkeää jokaiselle äidille ja isille sillointällöin. Itse olen onnekkaassa asemassa tässäsuhteessa ja apua on saatavilla melkeinpä aina kun sitä tarvitsee. 

Mutta niin, alkujärkytys.. vaikea sanoa mitä kukin kokee tarvitsevansa sillähetkellä. Omaa aikaa? Kukkia, niinkun normaalistikkin ja vaikka joku kiva runo? Vertaistukivinkkejä ja blogiosoitteita. Halauksia? Uskoisin että näistä vinkeistä voi olla ainakin vähän apua. Muut vertaisvanhemmat, voitte täydentää listaa kommenttiosioon. 

Kiitos hyvästä kysymyksestä! :)