Niin. Tänään pysähdyin hetkeksi mietiskelemään tämänhetkistä elämääni. Se on ollut hyvinkin erilaista Pirpanan syntymän jälkeen.  Mä olen jollaintavalla odotellut sitä hetkeä että tunnen halua laajentaa taas vähän reviiriä ja lähteä Pirpanan kanssa vaikkapa mammatapaamisiin, joita tutut mammat järjestävät tasaisin väliajoin. Joskus olen ihan tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, että mun elämä on ollut hyvin vahvasti kotona ja tässä lähellä enkä ole osannut kaivata muuta jostainsyystä. Ehkä nyt ihan viimeaikoina on kuitenkin tullut tunne, että olisi kiva sujauttaa tyttö rattaisiin ja lähteä vaikkapa Helsinkiin shoppailemaan kavereiden kanssa. Viimekerrasta on jo tovi ja se tapahtui aikana, jolloin mulla ei ollut vielä tuota pikkutyttöä.

Onko Pirpanan erityisyys vaikuttanut tähän puoleen itsessäni jollaintavalla, sitä olen muutaman kerran jäänyt miettimään? Vaikka olen itse hyväksynyt melkeinpä heti alusta asti downin syndrooman, olenko jollain tavalla alitajuisesti kuitenkin pelännyt vaikkapa muiden mammojen reaktioita ja tästä syystä on ollut helpompi jäädä kotiin? Ylpeys ja kiitollisuus tuosta pikkuihmisestä kasvaa yhä edelleen päivä päivältä ja koko ds-asia tuntuu jäävän pikkuhiljaa taka-alalle. Ehkä siinä syy näihin uusiin tuntemuksiin joita viimeaikoina olen tuntenut. No, kuun lopussa mennään ystävän ja hänen tyttärensä kanssa vauvakinoon kaikkien muiden mammojen ja lapsosten joukkoon. Alku se on sekin ja odotan innolla tuota kokemusta.

Mulla on ollut viimeisen vuoden ajan omat vanhemmat ja sisarukset sekä läheisimmät ystävät todella lähellä tässä ja ehkä siinäpä onkin syy tänne "maaseudulle jämähtämiseeni". Olen antanut aikaa itselleni sillä tiedän satavarmasti, ettei tämä vaihe elämässä kestä ikuisuuksia. Olen tutustunut Pirpanaan kunnolla ja opetellut yhteistä arkeamme. Opetellut ylipäätänsä äitiyttä. Se on ollut yksi haastavimmista rasteista mun elämässäni ja sitä en olisi uskonut ennen lapsen syntymää. Pirpanan diagnoosi on tietysti tuonut vielä muutaman extrahaasteen tähän uuden oppimiseen. Kunnioitus omia vanhempia kohtaan on kasvanut entisestään ja toivonkin että voisin jonainpäivänä olla edes puolet siitä omille lapsilleni mitä he ovat mulle olleet tämän 28-vuoden ajan. 

Aika pian syntyy meidän poika. Sitten meitä on neljä jo. Vuoden päästä arki onkin taas ihan erilaista kun mitä se on nyt. H käy tiuhaan töissä, sillä onhan meillä nyt oma asunto ja näinollen myös pelottava mutta jo kauan odotettu velkataakka harteillamme. Mä olen kahden pienen kanssa kotona kolmistaan ja niin, koirakin mulla on vielä siinä joukon jatkeena. Varmasti kaipaan vähän eritavalla seuraa ja muiden äitien tukea kun mitä nyt olen kaivannut kun oma äiti, sisko sekä lähimmät ystävät ovat olleet lähellä. Eivät he kaukana ole tulevaisuudessakaan mutta ei ihan samassa korttelissa kuitenkaan.

Mutta, ei tästä tämän enempää. Tätä oli varmasti vähän puuduttavaa lukea. Enemmän ehkä kirjoitinkin itselleni ja se tuntui hyvältä.

Hömpöteltiinkin illalla vähän. Piippiksen sporttilook.