Ajatuksia sekalaisia
13.02
Eilen kun olin saanut pikkutytön nukkumaan ja H oli vielä soittamassa, vaivuin syviin ajatuksiin ja yllättäen mietiskelin paljon myös Pirpanaa. Viimeaikoina täällä blogimaailmassa on ollut keskustelua meistä erityislasten äideistä. Eräs äiti (2 lasta ilman ylimääräistä kromosomia) kertoi kokemuksistaan sekä mielipiteistään ja aiheesta syntyi välistä hyvinkin tiukkasanaista keskustelua.. No, en lähde sitä keskustelua enempää tässä ruotimaan mutta parin viimeisen päivän ajan asia on ollut mielessä paljonkin. Tuoreena äitinä säikähdin kovastikkin tuota sillä en koskaan ole pienessä mielessänikään ajatellut olevani parempi äiti kun muut. Surin kovasti keskustelun aiheuttamaa mielipahaa.
Ymmärrän osittain kyllä sen että erityisyyden korostaminen saattaa aiheuttaa joskus närää. Kerron nyt kerran vielä miksi itse niin teen. Kun odotin Pirpanaa, pelkäsin eniten kohtukuolemaa ja kyllä, myös downin syndroomaa. Vaikkakin olimme päätöksen tehneet että lapsi kun lapsi on meidän perheeseen tervetullut, muistan usein melkeinpä rukoilleeni että kaikki vaan olisi hyvin ja mahdollisimman normaalia. No, kun Pirpana syntyi, mielipiteet luonnollisesti muuttui. Tyttö oli suloisin koko maailmassa (omasta mielestäni ainakin) ja meidän verta sekä lihaa. Nyt kun tytön persoona on tullut jo kunnolla esiin ja olemme kaikki tajunneet miten upea pakkaus hän on , haluaisin huutaa sen koko maailmalle jos se vain jotenkin olisi mahdollista. Haluan kertoa jokaiselle odottavalle äidille että tätä down asiaa on turha pelätä etukäteen. Helppohan se on sanoa niin mutta jos olisin tiennyt miten onnelliseksi tuo tyttö meidät heti alusta alkaen tekee, olisi turhat stressit jääneet odotusaikana stressaamatta.
Pirpanan ekstrakromosomi aiheuttaa minulle ja H:lle ylimääräistä huolta (tai siltä musta ainakin tuntuu). Esimerkkinä kerrottakoon vaikka kiinteiden aloittamisesta aiheutunut ummetus. Välillä olen huolesta soikeana. Mitäs jos sillä nyt on joku suolistojuttu (niitäkin olen kuullut downeilla olevan)?! No, tilanne rauhoittuu jokakerta kun se kakka sitten loppujenlopuksi vaippaan tikistetään. Eilen huolestuin uneliaasta tytöstä joka mun mielestä nukkui ihan liikaa. Loppujenlopuksi oma äitini sai mut rauhoittumaan. Ei sillä ole mitään hätää. Kun kaikki on ollut tähän asti niin hyvin, odotan jotenkin kokoajan että koska tulee takapakkia. Niin HULLUA kun se onkin!
Jokainen vanhempi on huolissaan omastaan se on selvä. En osaa varmasti sanoa onko se tunne erilaista silloin kun vauvalta puuttuu tuo yksi ylimääräinen palanen. Sellainen tunne mulla silti on että kun meidän Pirpanalla on tuo downin syndrooma ja sairastumisen riski suurempi kuin normaalisti, myös epävarmuus ja pelko ovat läsnä kokoajan vähän voimakkaammin meidän elämässä kuin yleensä. Eikä se ole kivaa. Ehkä jonainpäivänä mä kirjoitan tänne siitä tunteesta joka mulla toisen lapsen myötä on herännyt ja miten se poikkeaa tämän ensimmäisen kanssa koetusta. Haluan sanoa että mä täydestä sydämestäni arvostan ihan jokaikistä äitiä ja isää jotka rakastavat ja huolehtivat omastaan. Vanhemmuus on iso upea asia mutta jokaiselle meille joskus rankkaa ja väsyttävää. Oli se lapsi sitten erityislapsi tai normaali.
<3
7 kommenttia
Sinulle on tunnustus minun blogissani!
VastaaPoistaOlen vilpittömästi pahoillani, että asialliseksi tarkoittamani kirjoitus ja koko keskustelu aiheutti niin paljon pahaa mieltä. Yritin pureutua lähinnä siihen tapaan millä viestitään ja siihen, että jotkut korostavat sitä erityisyyttä tavalla, joka joskus ehkä särähtää tavisäidin korviin.
VastaaPoistaMutta kuten keskustelussa sitten myönsinkin: taustalla on pitkälti sitäkin, että usein tavisäiti ei tiedä, mitä kaikkea erityislapsen vanhemmat joutuvat kohtaamaan. Että jos ympärillä ihmiset kyseenalaistavat jopa sen oman lapsen oikeuden olla tässä maailmassa, niin eipä se ole ihme, jos sitä lapsen ihanuutta haluaa korostaa.
Ja minusta se mitä kirjoitit on ihanaa. Se, että olet niin perin pohjin ihastunut omaan lapseesi, että haluaisit kertoa siitä kaikille, jotta muutkaan eivät pelkäisi Down-lapsen saamista. Olen lueskellut blogiasi silloin tällöin, eikä minulle ole kyllä missään nimessä jäänyt sellaista kuvaa, että väittäisit olevasi parempi kuin muut :)
Ihanaa viikkoa sinulle ja perheellesi.
Kiitos Nasu! Mulla on nyt vahvasti sellainen tunne että tämä asia on loppuun käsitelty ;) Tuo keskustelu blogissasi avasi silmiä puolin ja toisin, hyvä niin!
VastaaPoistaSinne myös kivaa viikkoa ja syksynjatkoja! :)
Aina sanotaan, että se mitä eniten pelkää, tapahtuu. Sinä pelkäsit sekä kohtukuolemaa että Down-lapsen saamista. Minä pelkäsin samoja asioita. Sinä sait Down-lapsen, minä koin kohtukuoleman. Elämä heittelee joskus raskaillakin tavoilla, mutta toisaalta joskus pelkojenkin toteutuminen kasvattaa ja vie eteenpäin. Olet hurjan vahva nainen, ja Pirpana on suloinen pieni lapsi! <3
VastaaPoistaPeeÄs. Olisi kiva ihan oikeasti mennä joku päivä vaikka kahvittelemaan ja jakaa kuulumiset parin vuoden ajalta. :)
Niin. Mä luulen että tämä yksi ylimääräinen kromosomi on vaan niitä elämän pieniä jackpotteja. Jotkut niitä vaan saa. Ja nyt mä olen onnellinen siitä että me se saatiin <3
VastaaPoistaSun tilanne onkin sitten jo ihan eri juttu. Vahva olet sinäkin!
Olen myös omasta puolestani pahoillani mahdollisesta aiheuttamastani mielipahasta kommenttini takia, ei todella ollut tarkoitus :(
VastaaPoistaIlmaisin mielipiteeni turhan kärkkäästi siitä valitut-tekstistä ja se harmittaa. Usko tai älä, sen keskustelun myötä opin näkemään sen tekstin myös eri tavalla. Ymmärrän nyt paremmin, miksi se voi lohduttaakin ja hyvä jos se niin oikeasti jollekin todella tekee.
Toivon sydämestäni kaikkea hyvää elämään sinulle ja suloiselle tyttärellesi :)
Kaikkea hyvää teille myös! Ja hyvä että me ollaan nyt vähän kasvettu tuon keskustelun myötä ja saatu uusia näkökulmia !:) Niin myös minä olen tehnyt.
VastaaPoista